Silminnäkijä: Neuvostopäiväkoti johdatti totalitaariseen järjestelmään

Salla Nazarenko

Suuri oli ihmetys mieheni kasvoilla, kun hän haki lapsen ensi kertaa päiväkodista kotikaupungissamme Jyväskylässä. Yksivuotias istui siellä iloisena leikkimässä värikkäillä muovipalikoilla, hädin tuskin kiinnostuneena lähtemään kotiin. Henkilökunta kanniskeli pikkuista sylissään hädän tullen, ja nukkumaan pääsi kun nukutti.

”En olisi uskonut”, mies huokasi ja alkoi muistella omia päiväkotiaikojaan Pripjatissa nykyisen Ukrainan, silloisen Neuvostoliiton alueella.

Mennessään päiväkotiin mieheni oli jo kolmivuotias. Tarpeeksi iso ollakseen vastuuntuntoinen neuvostokansalainen. Se tarkoitti, että hän pystyi nukkumaan silloin, kun kaikki muutkin, ja syömään silloin, kun kaikki muutkin. Potalla istuttiin porukalla. Yhden kerran turhautunut päiväkotitoveri puri pieneltä ystävältään käsivarren verille, kun pottaan ei mitään irronnut, mutta istua piti. Erityistä rakkautta lapsille ei sopinut osoittaa, ja ulkoillessa tärkeintä oli kulkea rivistä poikkeamatta.

Päiväkodissa oli muutakin henkilökuntaa kuin tarhantätejä (venäjäksi vospitatelnitsa eli kasvattaja). Oli myös ”metodisteja”, jotka kehittivät kasvatusmenetelmiä. Kylmä sota ei ollut vielä päättynyt, ja tarhasta löytyi myös kasa pienen pieniä kaasunaamareita. Niiden käyttöäkin lienee harjoiteltu.

Kun itse lapsena näin neuvostopienokaisia, en voinut kuin kadehtia: koulupuvut, tyttöjen valkoiset rusetit ja tyylikkäät jonot saivat ajattelemaan, että heillä oli kouluissa ja lastentarhoissa jotenkin toisenlaista ja hienompaa. Venäjää ei silloin rajan tällä puolella kuullut, me turistit saimme vain silmät uteliaisuudesta tollallaan katsella ohi marssivia lapsikatraita. Mieheni rikkoi tämän lapsuuden illuusion julmasti kertomuksillaan lastentarhasta Neuvostoliitossa.

Tuon ajan mustavalkokuvissa mieheni hymyilee yllään ukrainalaiskansallisin kuvioin koristellut polvipituiset lappuhaalarit. Suloisen näköistä, eikä uskoisi, että sama poika inhosi päiväkotia niin paljon, että kerran lähti sieltä ja marssi kotiinsa, viisitoistakerroksiseen uutuuttaan hohtelevaan kerrostaloon. Pakomatka päättyi, kun hämmentynyt nelivuotias löytyi hissistä. Poika ei yltänyt painamaan hissinnappia.

Mieheni tarha-aika Pripjatissa päättyi epätavallisesti. Eräänä päivänä Pripjatin ja läheisen Tshernobylin alueen suurimman työllistäjän ja ylpeydenaiheen, atomivoimalan, reaktori syttyi tuleen. Moni kaupungin asukas ihaili reilun kymmenen kilometrin päässä loimottavaa tulipaloa Pripjatin silloilta.

Heistä kukaan ei jäänyt eloon kertomaan, miten kauniina reaktori paloi.

Pieni poika ei päässyt noina päivinä ulos ollenkaan. Hiekkalaatikkoon ei saanut koskea, tarha oli kiinni ja vappuun valmistautuva kaupunki pelkäsi kuollakseen. Myöhemmin Pripjatiin tuotiin helikoptereilla busseja ja kaikki lähtivät pois, kuka mihinkin ilmansuuntaan.

Paljon, paljon myöhemmin joku kuvasi nykyisin aarrekaupunkina tunnettua Pripjatia, internetiin. Kuvia väitettiin myöhemmin väärennetyiksi, mutta mieheni tunnisti tutut paikat: jäätelöbaarin, uimahallin – ja päiväkodin. Siellä, vuosikymmenien pölyn peittäminä omilla paikoillaan ne olivat, pienen pienet kaasunaamarit.