Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kirjatutka: Harhaluuloja Saksan yhdistymisestä

Richard Schröder: Die wichtigsten Irrtümer über die deutsche Einheit. Herder 2007, 254 s.

Yrjö Lautela


Väite 1: Saksan liittotasavalta vakautti DDR:n hallintoa ja lykkäsi sen romahta­mista.

Väite 2: Saksojen rahaliitto solmittiin liian aikaisin.

Yllä olevat ovat esimerkkejä väitteistä, joita Richard Schröder ruotii kirjassaan Tärkeimmät harhaluulot Saksan yhdistymisestä (Die wichtigsten Irrtümer über die deutsche Einheit). Professori, teologian tohtori Schröder opettaa filosofiaa Humboldt-yliopistossa Berliinissä monien muiden tehtäviensä ohella.

Hän on toiminut myös sosiaalidemokraattien liitto­päiväedustajana ja on tunnetuimpia DDR:n epävirallisen opposition keskuudesta nousseita akateemisia ja poliittisia vaikuttajia.

Schröder listaa 32 väitettä, jotka ovat varsin tuttuja Saksan poliittista keskustelua seuraaville, ja monia niistä on kuultu ja toisteltu myös muualla Euroopassa.

DDR hyötyi suuresti Saksojen välisestä kaupasta, sitä­hän pidettiin eräänlaisena ”EU:n (tai silloisen EY:n) ulko­jäsenenä”. Länsimarkkoja virtasi kommunistihallinnolle lainoina ja monien muiden järjestelyiden kautta, aina van­kien vapaaksi ostamista myöten. Schröder toteaa, että jos Länsi-Saksaa syytetään itänaapurinsa kommunistihallinnon vakauttamisesta, saatetaan liennytyspolitiikka epäoikeute­tusti huonoon huutoon. Diktatuuri voi sortaa alamaisiaan sitä armottomammin, mitä eristyneempi maa on.

Usein Saksan yhdistymisen arvioidaan toteutuneen po­liittisesti oikealla – tai ainoalla mahdollisella – tavalla, kun taas taloudellisissa ratkaisuissa nähdään virheitä. Nämä virheet ovat osaltaan johtaneet muun muassa siihen, että työttömyys on itäisessä Saksassa yhä noin kaksinkertainen läntiseen verrattuna. Väitetään myös, että Saksojen rahaliit­to tuli Itä-Saksan näkökulmasta liian aikaisin (1.7.1990) ja että vaihtokurssi, joka oli pääsääntöisesti 1:1, johti entisen DDR:n talouden romahtamiseen.

Itä-Saksalla oli heikon tuottavuuden lisäksi ongelmia myös teknologiassa. Schröder huomauttaa, että esimerkiksi itäsaksalaiset kamerat olivat maailmanluokkaa vuonna 1958, mutta muurin murtuessa maa oli jo kymmenen vuot­ta jäljessä kehityksen kärjestä. Trabantit ja Wartburgit eivät enää kiinnostaneet itäsaksalaisia edes alennushintaan.

Leipzigin mielenosoitusten iskulause ”jos D-markka tulee, jäämme tänne, ellei, tulemme sen luokse” sisälsi Schröderin mielestä realistisen analyysin: DDR:n uudista­minen omin voimin, jonkinlaisen ”kolmannen tien” kautta, eli ryhtymällä jälleen kerran koekaniiniksi, ei olisi toiminut. Neuvostoimperiumin hajoaminen olisi joka tapauksessa romahduttanut entisen DDR:n viennin, vaikka itämarkalle olisikin annettu jatkoaikaa.

Painetta nopean yhdistymisen suuntaan lisäsi epävar­muus siitä, kuinka kauan Mihail Gorbatšov pysyy vallassa. Länsi-Euroopasta ei yhdistymiselle juuri tukea tullut. Sitä paitsi Länsi-Saksassa eräät mielipidetutkimukset kertoivat niukan enemmistön vastustavan yhdistymistä. Sosiaalide­mokraatti Oskar Lafontaine ehdotti Itä-Saksasta tuleville ehdollisia oleskelulupia, joiden saaminen riippuisi asunnos­ta ja työpaikasta.

Schröderin teos ei ole tutkimus, vaan pikemminkin kiistakirjoitus. Monet näkökohdat on kuitenkin argumen­toitu perusteellisesti, ja kirja valaisee oloja myös entisessä DDR:ssä, jonka järjestelmästä vallitsi Suomessakin epärea­listisia kuvitelmia.