Kirjatutka: Ympäristönsuojelun politiikkaa

James Gustave Speth & Peter Haas: Global environmental governance – Foundations of Contemporary Environmental Studies. Island Press 2006, 184 s.

Tapani Vaahtoranta

”Ympäristöongelmat eivät ole vain luon­nontieteellisiä ja teknologisia ongelmia, vaan myös taloudellisia ja poliittisia ongelmia.”

James Speth ja Peter Haas ovat kir­joittaneet käyttökelpoisen johdatuksen kansainvälisen ympäristöpolitiikan – siis ”globaalin ym­päristöhallinnan” – historiaan, käsitteistöön ja problema­tiikkaan. Politiikkaa painottava näkökulma onkin tarpeen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta käytävässä keskustelussa ongelma yleensä määritellään luonnontieteellisesti ja rat­kaisuja etsitään teknologisesta kehityksestä. Stern-raportti toi mukaan ensimmäisen tuulahduksen taloudesta mutta ilmastonmuutoksen politiikasta puhuu toistaiseksi vielä hyvin harva.

Kirjoittajien motiivina on, että toistaiseksi tehty ympä­ristöyhteistyö on ollut riittämätöntä. He ovat huolissaan siitä maailmasta, jossa heidän lapsensa ja lapsenlapsensa tulevat elämään ja korostavat, että jotakin uutta ja erilaista on tehtävä, ja pian.

Ongelmien perussyitä ovat 1900-luvun nopea väestön­kasvu sekä väestöäkin nopeammin kasvanut taloudellinen toiminta. Yltäkylläinen elämäntapa kuluttaa ympäristöä, mutta syynä on myös köyhyys, joka pakottaa siinä elävät ihmiset tuhoamaan omaa lähiympäristöään.

Vikaa on myös arvoissamme. Ihmiskeskeinen ajatte­lutapa (anthropocentrism) saa meidät näkemään itsemme maailman keskuksena muun elollisen luonnon kustannuk­sella. Ja contempocentrism johtaa siihen, että keskitymme nykyhetkeen ja unohdamme velvollisuutemme tulevia suku­polvia kohtaan.

Speth ja Haas tulkitsevat, että hyvin alkanut kansainvä­linen ympäristöyhteistyö lopahti Riossa 1992 pidetyn huip­pukokouksen jälkeen. Ainoa todellinen valopilkku on ollut tuloksellinen yhteistyö otsonikerroksen suojelemiseksi.

Speth ja Haas nimeävät monta tehokkaan yhteistyön estettä. Itsekkäät, suvereenit valtiot soveltuvat huonosti globaalien ympäristöongelmien ratkomiseen. Usein neu­vottelujen lopputuloksena on kompromissi, joka perustuu pienimpään yhteiseen nimittäjään, ja neuvottelut kestävät liian kauan. Ympäristönsuojelu on kallista ja siitä koituvat hyödyt ja haitat jakautuvat epätasaisesti valtioiden kesken. Eikä valtioilla aina ole ympäristönsuojeluun tarvittavaa halua tai kykyä.

Nyrkkisääntönä on, että mitä laajemmasta ongelmas­ta on kyse ja mitä suuremmat taloudelliset panokset ovat pelissä, sitä todennäköisemmin yhteistyö epäonnistuu.

Kun 1970- ja 1980-luvuilla väiteltiin siitä, onko ihmis­kunta ylittämässä kohtalokkain seurauksin kasvun rajat (malthusialaiset pessimistit) vai ei (markkinaliberaalit opti­mistit), nyt äänessä ovat instutionalistit ja yhteiskunnalliset vihreät. Edelliset ovat toki huolissaan malthusialaisesta dilemmasta, mutta uskovat, että tehokkaiden ja vahvojen instituutioiden avulla ihmiskunta kykenee välttämään eko­katastrofin. Jälkimmäisten mukaan tarvitsemme syvällisiä yhteiskunnallisia muutoksia.

Asiantuntevasti ja selkeästi kirjoitetun kirjan kauneus­virheenä on nostaa Itämeri yhdeksi tehokkaan ympäris­töyhteistyön esimerkiksi. Totta tietysti on, että yhteistyötä Itämeren suojelemiseksi on tehty jo vuosia. Sopimuksia on myös solmittu ja Helsingin komissio HELCOM on perus­tettu. Mutta Amerikassa asuvilta Spethiltä ja Haasilta on jäänyt huomaamatta, että Itämeren tila on kaikesta huoli­matta koko ajan huonontunut.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää