Kirjatutka: ABC ja Iivana Julma - Agricola rauhantekijänä

Kari Tarkiainen (toim.): Ruotsin ja Venäjän rauhanneuvottelut 1557. Mikael Agricola Ruotsin lähetystön jäsenenä. SKS 2007, 190 s. Simo Heininen: Mikael Agricola. Elämä ja teokset. Edita 2007, 399 s.

Juhana Aunesluoma

Mikael Agricola (n. 1507–1557) tunnetaan suomen kirjakielen isänä ja uskonpuhdis­tajana. Oppinut humanisti julkaisi ensim­mäiset suomenkieliset kirjat ja toimi Turun piispana. Suurmiehen juhlavuoden yhteydessä julkaistut teokset valottavat Agricolan vähemmän tunnettua, joskin lyhyeksi jäänyttä diplomaatinuraa.

Agricola osallistui vuonna 1557 Moskovassa käytyihin Ruotsin ja Venäjän välisiin rauhanneuvotteluihin. Kunin­gas Kustaa Vaasan ja tsaari Iivana Julman välisiä suhteita hiersivät vanhat rajariidat ja Ruotsin vaikutusvallan leviä­minen itään päin. Kuningas määräsi Agricolan ruotsalaisten rauhanvaltuuskuntaan erityisesti Suomen rajaseutujen oloja tunteneena henkilönä. Kielitaitoinen piispa toimi neuvotte­luista päävastuun kantaneen ”ulkoministerin” Olof Larssonin apuna.

Rauhansopimus syntyi, kuten tavallista, vaikeuksien ja koettelemusten kautta. Ensin oli päästävä Moskovaan, min­ne matka taittui talven selässä reellä. Seurueen matka uhka­si tyssätä Novgorodiin, jossa yksi ruotsalaisten palvelijoista juovuspäissään kärvensi majapaikkansa seiniä koristaneita ”epäjumalankuvia” eli ikoneita. Venäläiset vaativat miehen päätä pölkylle, mitä ruotsalaiset eivät tietenkään voineet sallia. Uhkaava tilanne laukesi vasta, kun päätös palvelijan mestaamisesta päätettiin jättää suuriruhtinaan harkintaan.

Moskovassa neuvotteluja hankaloittivat yhteisen kielen puuttuminen ja poikkeavat käsitykset hallitsijoiden asemas­ta ja arvojärjestyksestä. Ruotsalaisia loukkasi tsaarin vas­tentahtoisuus tunnustaa Kustaa Vaasa vertaisekseen hallitsi­jaksi. Olihan tämä noussut maansa johtoon vaaleissa, eikä perimyksen kautta, mitä venäläiset pitivät arvokkaampana. Ruotsalaiset etsivät yhteistä pohjaa huomauttamalla kuinka molemmat valtiaat olivat tosiasiassa Jumalan asettamia ja suvereenien valtakuntien hallitsijoita.

Kulttuuriset ja kielelliset esteet eivät kuitenkaan muo­dostaneet ylivoimaisia esteitä rauhanteolle. Sodan jatkami­nen ei ollut kummankaan osapuolen etujen mukaista. Kat­seet olivat kiinnittyneet nykyisen Baltian alueen herruudesta käytävään suurpoliittiseen peliin. Tsaarille oli myös tärkeää pitää Viipurin ja Nevan kautta Suomenlahdelle kulkeneet kauppareitit avoimina, koska niiden kautta kyettäisiin yllä­pitämään tärkeitä kauppayhteyksiä Eurooppaan etelämpä­nä käytävän sodan aikana.

Teokset tuovat monenlaista uutta tietoa Agricolan elämänvaiheista, mutta tiedot hänen Venäjää koskevasta ajattelustaan ja diplomaatinroolistaan jäävät sirpaleisiksi. Agricola näyttää suhtautuneen Venäjään moniin muihin aikalaisiinsa nähden objektiivisesti, vaikka hän eräässä kir­joituksessaan aikakaudelle tyypilliseen tapaan vihjaa venä­läisten syyllistyvän syntiin salliessaan homoseksuaalisuden.

Simo Heinisen teoksessa näkyvät tekijän vertaansa vailla oleva asiantuntemus ja vuosikymmeniä kestäneen tutki­mustyön tulokset. Elämäkerta on kauttaaltaan kiehtovaa ja nautittavaa luettavaa. Kari Tarkiaisen toimittama dokument­tikirja on sekin historiatieteellistä käsityötä parhaimmillaan. Muinaisvenäjästä suomeksi käännetyistä dokumenteista avau­tuu ainutlaatuinen ikkuna venäläisen ulkopoliittisen ajattelun juurille. Lukijan mieleen vilahtelee tavan takaa yhtymäkohtia myöhempiin vaiheisiin aina Putinin Venäjälle asti.

Agricolalle itselleen rauhanteko koitui kohtalokkaaksi. Hyytävässä säässä ja osin öitä myöten viiletetty rekimatka koti-Suomeen oli kamarioppineelle kirkonmiehelle ylivoi­mainen koettelemus. Agricola menehtyi rekeensä seurueen lähestyessä Viipuria huhtikuun 9. päivänä 1557, jonne hänet haudattiin kaksi päivää myöhemmin.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää