Klaus Törnudd: Tidens krav. Uppsatser om Finlands utrikespolitik. Schildts, 2006, 184 s.
Pitkän ja komean uran diplomaattina sekä
akateemisessa maailmassa tehneen Klaus
Törnuddin uusin kirja tarkastelee Suomen
ulkopolitiikan ja sen toimintaympäristön
suuria kaaria: 1800-luvulta nykypäivään,
puolueettomuuspolitiikasta Venäjä-suhteisiin, ulkopolitiikasta
puolustuspolitiikkaan ja kriisinhallinnasta EU-jäsenyyteen
sekä globaaliongelmiin.
Kirja on tyypiltään analyysi, vaikka paikoin se kävisi
myös oppi- tai ”valistuskirjasta”. Pääpaino on lähimenneisyyden
ja ”globalisaation maailman” tarkastelussa. Tidens
krav on kiitettävä yritys alustaa keskustelua Suomen turvallisuudesta
sen laajassa merkityksessä ja jäsentää sen keskeisiä
haasteita. Laajan turvallisuuden käsitteeseen liittyy myös
Törnuddin ajatus, että Suomen ulkopolitiikassa ja sen toimintaympäristössä
osat vaikuttavat kaikki toinen toisiinsa.
Epäilen puolestani, onko kokonaisuus Suomen osalta
tai laajemminkaan kovin saumaton tai koherentti. Ehkä
kokonaisvaltaisesta näkökulmasta johtuen Törnudd ei löydä
enää selkeää ulkopoliittista linjaa eikä katso, että ulkopoliittisella
toiminnalla voisi olla etukäteen määriteltyjä
rajoja. Tämä on perusteltu, mutta poliittisesti epäilemättä
ongelmallinen kanta.
Törnudd on parhaimmillaan käsitellessään ihmisoikeuksia
ja eri kansainvälisiä instituutioita, vaikka aseriisuntapolitiikkaa
koskeva alaluku saattaa aiheeltaan vaikuttaa
kuuluvan menneisyyteen. Aseriisunta ja -valvonta ovat
kuitenkin tärkeä ongelmakenttä orastavan kilpavarustelun
ja erityisesti joukkotuhoaseiden leviämisen kasvavan uhkan
vuoksi. Maksaa myös vaivan lukea, miten Törnudd povaa
Suomen voivan edetä Naton jäseneksi (sivut 85–96)!
Antaako tämä kirja avaimet ”törnuddilaisuuden” arvoituksen
aukaisemiseen? Epäilemättä tekijä tuntee omakseen
sosiaaliliberaalit arvot, jotka ovat näihin aikoihin asti
paljolti hallinneet kylmän sodan jälkeistä kansainvälistä
yhteisymmärrystä. Törnuddille ”normaalin” mittapuu on
arvoihin – demokratiaan, ihmisoikeuksien kunnioitukseen
ja oikeusvaltioon – perustuva kansakuntien ”hyvä käytös”.
Liberalismin mukaisia ovat myös monet Törnuddin suosittamat
käytännön toimet: pienet askeleet, kansainväliset
instituutiot,
valistus, inhimilliset kontaktit ja käytännönläheisyys.
Muutoin tutkija Törnuddin ajatustapa
osoittautuu jälleen
kerran vastustuskykyiseksi lokerointi- ja paikannusyrityksille.
Ehkä tutkijakuvaa valottaa hieman hänen tapansa tuottaa
ja käsitellä tietoa. Törnuddille tieto on aina epävarmaa, eikä
aivan selkeitä vastauksia ole. Törnudd ei todellakaan säästä
itseään eikä lukijaansa. Törnudd pitää monikosta ja vierastaa
hierarkioita ja yksinkertaistuksia. Niinpä hän päättelee,
että EU:ssa on monta ”kovaa ydintä” ja Suomella useita ulkopoliittisia
rooleja. Taustalla lienee ajatus, että moninaisuus
merkitsee vaihtoehtoja, joustavuutta ja suurempaa vapautta.
Ulko- ja maailmanpolitiikan mieltämisen ja sen muuttamisen
rajat nousevat esiin Törnuddin käyttämistä näkökulmapareista:
sanat–teot, teoria–todellisuus ja moralismi–realismi.
Kussakin parissa toinen jäsen yleensä törmää toiseen,
mutta myös edellyttää sitä. Tällainen asetelma on myös
toimijuuden ja rakenteen suhde: EU antaa Suomelle vaikutusmahdollisuuksia,
mutta unionin normit ja valtarakenteet
myös ohjaavat ja rajoittavat niitä.
Törnuddin asenne tarkastelukohteeseen tuntuu usein
sangen etäiseltä, jopa sitoumuksia välttelevältä. Siksi on
ymmärrettävää, että hän kehottaa varovaisuuteen käytännön
diplomatiassa. Hänen tyylinsä on sekä argumentoiva
että argumentaatioita analysoiva – Törnudd puntaroi väitteitä
ja niiden perusteita. Tässä suhteessa hän jättää lukijalle
tuntuvasti tilaa myös vastaväitteisiin.
Niinpä Törnudd on tulevaisuuden suhteen optimisti,
mutta tarkasti lukien kirjasta löytyy perusteita myös synkemmälle
ajankuvalle tai uuden ajanjakson määrittelylle,
jossa kansainvälinen hallinta entisestään hajautuu, osoittautuu
tehottomaksi ja ristiriidat lisääntyvät.
Eila Helander ja Antti Räsänen