Kirjatutka: Kenraalin muistelmat

Heikki Tilander, Sotilaan vuosikymmenet. Muistikuvia noottikriisin ajasta EU-Suomeen, Kustannus Oy Suomen Mies 2006, 312 sivua.

Pekka Visuri

Rauhanomaisissa oloissa jo pitkään eläneessä

Suomessa ei useinkaan ilmesty

sotilasjohdon muistelmia. Viime syksynä

niitä kuitenkin saatiin kaksin kappalein, ja

molemmat käsittelivät lähes samoja aiheita.

Julkisuudessa puhuttiin kenraali Gustav Hägglundin värikkäistä

tarinoista, mutta alan ammattilaisia kiinnostivat

myös kenraaliluutnantti Heikki Tilanderin muistelmat.

Tilander on Hägglundia nuorempi ja hiljaisempi,

herrasmieskenraalina tunnettu. Hän aloittaa ”tavallisen

tarinansa” kuvaamalla virkauransa alkuvaiheiden ihmisiä

ja olosuhteita 1960-luvulla. Laajempaa yleisöä eniten kiinnostanevat

Tilanderin rauhanturvatehtävät Golanilla Lähiidässä

Jom Kippur -sodan aikana 1973. Taistelujen keskelle

jääneet sotilastarkkailijat kokivat silloin samanlaisia vaaroja,

joista Suomessa järkytyttiin kesällä 2006 Libanonin

sodan yhteydessä.

Suurin osa kirjasta keskittyy sotilasorganisaation johtamiskysymyksiin,

mutta kirjoittaja jakaa myös kokemuksiaan

diplomatian parista. Tilanderin kertomukset Tukholmasta

herättävät mielenkiintoa etenkin nyt, kun Suomen

ja Ruotsin yhteistyöstä käydään jälleen keskustelua. Hän

oleskeli kaupungissa vuosina 1980–84, jolloin elettiin ”uuden

kylmän sodan” aikaa. Itämeri tuli kovan suurvaltapolitiikan

kohteeksi, ja Ruotsilla oli siinä keskeinen rooli.

Suomen suurlähetystö raportoi aluksi reaktioista Puolan

lakkoihin ja sotatilaan. Sitten huomio keskittyi sukellusvenejahtiin.

Tilander oppi tuntemaan ruotsalaisen lehdistön

hyökkäävän tyylin, josta myös presidentti Mauno Koivisto

sai osansa esitettyään kriittisiä mielipiteitä sukellusvenehavainnoista.

Tilander tarkastelee 1980-luvun alussa sattuneita sukellusveneselkkauksia

myös uudemman tiedon valossa. Vakavin

alueloukkaus Tukholman saaristossa Hårsfjärdenissä

lokakuussa 1982 on tuottanut jatkuvasti uusia kiistoja

tapahtumien todellisesta luonteesta. Tilander päätyy 20

vuotta myöhemmin pohtimaan ”kuinka vaikea sotilasasiamiehen

tehtävä saattaa olla. Vaikka tapahtumien vyöryessä

tietoa tulvii kaikkialta, voi sittenkin olla mahdotonta sanoa,

mistä on todella kysymys.” Kokemus opettaa varovaisuutta,

jota tarvittaisiin myös Balkanin ja Irakin kriisien

raportoinnissa.

Kotimaisia puolustuspolitiikan ratkaisuja Tilander selvittää

lähinnä pääesikunnan näkökulmasta, mutta myös

”kentän” ääni tulee kuulluksi. Näyttävin kamppailu käytiin

helikoptereista 1990-luvun puolivälistä alkaen.

Tilander vastasi osaltaan maavoimien kehittämissuunnitelmista

ja sai tuta myös nopeaan muutosvauhtiin sisältyneet

riskit: ”Helikopterien osalta tiedossa oli vain niiden

tarve, mutta ei riittäviä analyyseja käyttötavoista tai kustannuslaskelmia.

[...] Seurauksena oli yhä paheneva siirtyvien

määrärahojen ongelma, josta uhkasi tulla ylivoimainen

poliittinen taakka ja se pakotti puolustusvoimat tekemään

näennäisuudistuksia organisaatiossa, jotta osoitettiin poliitikoille

jotain todella yritettävän tehdä ongelmalle.”

Eduskunta kuitenkin ryhdistäytyi, eikä lopulta antanut

rahaa puutteellisesti valmisteltuun taisteluhelikoptereiden

hankintaan. Nykytiedon mukaan siihen ei ollutkaan perusteita.

Tilander kertoo myös kokemuksistaan Pohjois-Suomen

sotilasläänin komentajana. Puolen Suomen kokoisen läänin

perspektiivistä Helsingin ratkaisut saavat myös kritiikkiä:

”Päädyttiin muodostamaan maavoimien esikunta, vaikka

johtamisketju piteni yhdellä suurella esikunnalla. [...] Kukaan

ei kysynyt, miksi se perustetaan maavoimien pienentyessä.

Eräs keskeinen syy perustamiselle oli yhteensopivuus

läntisen organisaation kanssa.” Tällaisiin kysymyksiin pitäisikin

vaatia vastaukset jo ratkaisuja valmisteltaessa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää