Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Suomen historian vaihtoehtoja

Mari K. Niemi & Ville Pernaa (toim.): Entäs jos… Vaihtoehtoinen Suomen historia. Ajatus 2005, 255 s. Markku Jokisipilä & Mari K. Niemi (toim.): Entäs jos… Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa. Ajatus 2006, 272 s.

Raimo Väyrynen

Vaihtoehtoinen historia on nauttinut viime vuosina kansainvälisestä suosiosta, ja siitä on ilmestynyt useita kokoomateoksia. Nyt nuorempi tutkijapolvi on tarttunut teemaan Suomessakin ja tuottanut kaksi toimitettua kirjaa, joissa on tosin mukana myös varttuneempia kirjoittajia. Teema ei ole meilläkään uusi, sillä jo 1970-luvulla Kari Palonen kirjoitti kirjasen mahdollisen historiasta ja lähestymistapa heijastuu metodologisella tasolla muun muassa Osmo Jussilan ja Heikki Ylikankaan tuotannossa.

Itse asiassa menetelmä on tuttu jokaiselle historioitsijalle ja ehkä sen vuoksi myös jakaa mielipiteitä. Puhdasoppisen ajattelun mukaan se on arvotonta jossittelua ja spekulaatiota, joka tuottaa vain häpeää ammattikunnalle. Toisaalta painotetaan mielellään sitä, että liki kaikissa historiallisissa päätöstilanteissa on ollut vaihtoehtoja, joista vain osa on valittu.

Jotta päätöksentekotilanteen voi ymmärtää kunnolla, niin täytyy ottaa huomioon vakavimmin otettavat vaihtoehdot sekä niiden silloin ja myöhemmin ennakoidut seuraukset. Vaihtoehtoisen historian pohdinta auttaa myös tulkitsemaan menneisyyttä uudelleen eli kuten Lasse Lehtisen mainitsema tuntematon historioitsija toteaa: ”kukaan ei pysty ennustamaan, mitä kaikkea menneisyydessä vielä tapahtuukaan”.

Vaihtoehtoinen ajattelu on siis perusteltu tapa tehdä tutkimusta, kunhan muistetaan vain riittävät metodologiset pelisäännöt, joita muun muassa Richard Ned Lebow on täsmentänyt. Arvioinnin kohteena olevan vaihtoehdon on täytynyt olla tarpeeksi realistinen päätöksentekijöiden mielissä ja kytkettävissä loogisesti vaihtoehtoiseen kehityslinjaan. Kovin monen askeleen päähän vaihtoehtoista historian tulkintaa ei voida silti jatkaa, sillä silloin analyysi muuttuu väistämättä spekulatiiviseksi.

Alan kansainvälisessä kirjallisuudessa keskitytään yleensä suuriin historiallisiin käänteisiin kuten siihen, että ensimmäinen maailmansota ei olisikaan syttynyt tai että Yhdysvallat ei olisi itsenäistynyt. Joskus vaihtoehtoa haetaan henkilöhistoriasta: olisiko uskonpuhdistus lähtenyt liikkeelle ilman Martti Lutheria ja mitä Euroopassa olisi tapahtunut ilman Napoleonia.

Entäs jos… -kirjat keskittyvät lähinnä Suomen historiaan Venäjän vallan ja itsenäisyyden aikana. Osa artikkeleista on makrohistoriaa, osa keskittyy taas henkilövalintojen vaihtoehtoiseen historiaan, kuten tämä kysymys: ”entä jos Fagerholm olisi valittu presidentiksi 1956?”

Vaihtoehtoista henkilöhistoriaa voidaan perustella lukijan viihdyttämisen lisäksi presidentin vahvalla asemalla Suomessa, vaikka se antaa hieman kapean kuvan politiikan rakenteista ja dynamiikasta. Silti on todennäköistä, että Fagerholmin valinta presidentiksi olisi muuttanut Suomen politiikan kulkua.

Kirjoille antaa tiettyä pirteyttä se, että mukana on artikkeleita myös politiikan ulkopuolelta. Entä jos autonomian ajan johtavat suomalaistaiteilijat olisivat olleet naisia, Suomen Kansallisteatteri olisi valloittanut taiteellisesti Berliinin vuonna 1943, Helsingin olympialaiset olisi pidetty 1940 tai Katri Helena olisi päästetty Viktor Klimenkon sijasta vuoden 1965 euroviisuihin ja hän olisi voittanut kisan letkajenkallaan? Toisaalta artikkeleiden heterogeenisuus antaa kirjojen yleisilmeelle hieman levottoman leiman.

Osmo Jussilan ja Kristiina Kalleisen artikkelit autonomian ajasta osoittavat, kuinka Suomen sulautuminen Venäjään oli todellinen vaihtoehto erityisesti virkamieskunnan ja muun yläluokan venäläistymisen kautta. Tässä vaihtoehdossa – olisi bolševikkikumousta tapahtunut tai ei – Suomen itsenäistyminen olisi ollut kokonaan toisenlainen kysymys. Puhuessaan ”suomalaisesta valtio-opista” Jussila toteaa myös sen, että venäläinen autokratia itse asiassa suojeli Suomen autonomiaa, joka olisi luultavasti muuttanut luonnettaan Venäjän mahdollisesti demokratisoituessa.

Marko Tikka painottaa, että Venäjän että Saksan luhistuminen ensimmäisessä maailmansodassa helpotti Suomen itsenäistymistä. Itse asiassa se oli sangen vahva ehto itsenäistymiselle, koska muussa tapauksessa olisimme jääneet jommankumman voittajaksi selviytyneen imperiumin reuna-alueeksi. Itsenäistymisen tapa vaikutti, ja olisi myös vaihtoehtoisissa historioissa vaikuttanut, sotien väliseen kehitykseen sekä sitä kautta talvi- ja jatkosotaan.

Vesa Vares pohtii Svinhufvudin tai Mannerheimin 1930-luvulla johtaman mahdollisen oikeistodiktatuurin vaikutuksia ja päätyy ymmärrettävästi siihen, että talvisodan yhteishenkeä ei olisi saavutettu ja rintamat olisivat romahtaneet aikaisemmin kuin mitä tapahtui. Lasse Laaksonen luo samanlaisen kokonaiskuvan, jossa puna-armeijan ylivoima olisi tehnyt tarpeettomaksi kysymyksen talvisodan rauhansopimuksen allekirjoittamisesta.

Toisen maailmansodan kauteen keskittyy myös Jokisipilän artikkeli, joka päätyy tukemaan toteutunutta historiaa: huolimatta huonosta valmistautumisesta puna-armeijan hyökkäykseen kesällä 1944 torjuntavoitto ratkaisi Suomen tulevaisuuden. Vaihtoehtoisessa historiassa Suomi olisi joutunut Neuvostoliiton miehittämäksi ja saavuttanut todellisen itsenäisyyden vasta 1990-luvun alussa. Tällöin ei olisi tarvinnut pohtia Suomen integraatiopolitiikan ja hyvinvointivaltion vaihtoehtoisia tulkintoja.

Entäs jos… -kirjat tarjoavat pääasiassa tapahtuma- ja henkilötason näkökulmia Suomen toteutuneeseen ja vaihtoehtoiseen poliittiseen ja sotilaalliseen historiaan. Vaihtoehtoista näkökulmaa palvelisi hyvin, jos näistä irrallisista artikkeleista koottaisiin tiivis kokonaistulkinta siitä, kuinka eri käännepisteiden vaihtoehdot olisivat vaikuttaneet toisiinsa ja mitä keskeisiä polkuja pitkin itsenäisen Suomen historia olisi voinut kehittyä.