UP-raati: "Konfliktit korostuvat lukion historian oppikirjoissa"
Millaista maailmankuvaa Suomen nuorisolle tarjotaan historiankirjoissa? UP:n kokoama raati selvitti, miten satunnainen otos lukion historianoppikirjoja onnistuu ruotiessaan kansainvälisen politiikan ydinkysymyksiä.
Kansainvälisten suhteiden perusteiden opetus on osa nykyistä lukion oppimäärää. Kurssi on yksi neljästä pakollisesta historian kurssista, joiden raamit on määritelty selkeästi Lukion opetussuunnitelman perusteissa. Sieltä löytyy myös hyvin selväsanaisia asenteellisia ohjenuoria. Keskeiseksi tarkastelunäkökulmaksi esimerkiksi kansainvälisten suhteiden kurssille tarjotaan asetelmaa demokratia vastaan diktatuuri.
Nyt käytössä oleva Lukion historian opetussuunnitelma on vuodelta 2003, jolloin historianoppikirjoihin otettiin mukaan kansainvälisen politiikan käsitteistö. Painotus aikajanalla siirtyi myös lähemmäs nykyaikaa, toisen maailmansodan jälkeisiin tapahtumiin.
Oppikirjojen tekijöihin kohdistuu paineita monelta suunnalta, sillä paitsi opettajat ja tutkijat, niin myös kustantamot laskevat paljon niiden varaan. Monille suomalaisille kustantamoille juuri oppikirjat ovat kaikkein tärkein tulonlähde, ja markkinajohtajan paikalle on kova tunku.
UP otti suurennuslasin alle satunnaisotoksen lukion historianoppikirjoja ja kokosi raadin puimaan niissä esiintyviä maailmankuvallisia valintoja ja viestejä. Mukana olivat poliittisen historian lehtori ja oppikirjantekijä Juhana Aunesluoma Helsingin yliopistosta, tutkija Katri Pynnöniemi Ulkopoliittisesta instituutista, Helsingin aineenopettajankoulutuslaitoksen historian ja yhteiskunnallisten aineiden lehtori Jan Löfström, joka työskentelee myös ylioppilastutkintolautakunnan jäsenenä, sekä Kauniaisten lukion historianopettaja Olli Junkkari.
Raati oli pääosin tyytyväinen kirjojen tasoon, mutta opetuksen tavoitteista syntyi kiivastakin keskustelua. Jos tavoitteena on historiallisten tapahtumien kronologian hallitseminen, kirjat ovat onnistuneet hyvin, mutta jos halutaan kertoa myös historian ristiriitaisuuksista ja opettaa nuoria ymmärtämään, petrattavaakin löytyy.
Ulkopolitiikka: Millaisia taustaoletuksia kirjoissa on luettavissa rivien välistä? Millaista maailmankuvaa ne välittävät?
Juhana Aunesluoma: Kirjat seuraavat tarkasti lukion opetussuunnitelmaa, aika pienillä variaatioilla. Isot ratkaisut ovat siellä. Opetussuunnitelmassa tarjotaan vahvoja painotuksia ja jopa selkeää maailmankuvaa, mikä tuntuu aika hämmentävältä. Tämä on tärkeä teksti, siellä annettaan taustaoletukset myös kirjojen tekijöille. Esitystavoista, vivahteista ja kuvituksesta löytyy kuitenkin myös erilaisuutta, mikä on hyvä asia. Olisi huolestuttavaa, jos kaikissa tarjottaisiin täsmälleen samoja näkökulmia.
Jan Löfström: Kirjoissa on pääasiallisesti hyvin toteava tyyli, ja niissä vyörytetään lähinnä tapahtumahistoriallista dataa. Toisissa on kyllä kantaaottavampaakin otetta. Esimerkiksi kansainvälisen politiikan teorian käsittely puuttuu lähes täysin, vaikka sitäkin pitäisi opiskella – sehän on opetussuunnitelmassa mukana. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, sillä tekijöissä on perinteisesti vähän yhteiskuntatieteilijöitä.
Katri Pynnöniemi: Tapahtumat on myös esitetty aika epätasapainoisesti: Syyskuun 11. päivän iskuista kerrotaan, että ne tapahtuivat ”12 minuutin välein”, mutta Neuvostoliiton hajoaminen tapahtui ylimalkaisemmin ”elokuussa”.
JA: Kirjoissa onkin oikeastaan vain esitelty tapahtumia eri puolilla maailmaa. Ymmärtääkseen tapahtumahistoriaa pitäisi kuitenkin ymmärtää myös käsitteitä, avata niitä teorian avulla. Tapahtumien yhdistäminen teoriaan ei olisi lainkaan mahdotonta, sillä monet teorioista ovat aika yksinkertaisia, esimerkiksi sotien syistä puhuttaessa. Tällä tasolla teorian ei pitäisi olla liian kova haaste. Tämä edellyttää tietysti sitä, että oppilaille tarjottavat käsitteet ja teoriat on mietitty tarkkaan. Yksi iso käsite näissä kirjoissa otetaan täysin itsestäänselvyytenä: kansallisvaltio.
Olli Junkkari: Tapahtumien ja teorian yhteyttä korostetaan kuitenkin yhä enemmän. Esimerkiksi kylmän sodan ymmärtämisessä näiden yhteyksien oivaltaminen on ensiarvoisen tärkeää.
Pitää myös muistaa, että lukion kursseilla on käytettävissä 28–30 oppituntia ja kiire vaivaa. Esimerkiksi toiseen maailmansotaan on aikaa käyttää suunnilleen 3 tai 4 oppituntia, mikäli haluaa käydä kurssin systemaattisesti läpi. Kurssien lopussa on aina kiire, ja nykyhetken kansainvälisen politiikan analyysiä tehdään viimeisinä tunteina hätäisesti.
JA: Silti jossain tehdään aina valinnat siitä, mitä kursseilla käsitellään. Taustaoletuksena on nyt, että maailma on ikävä paikka, jossa on pidettävä huolta itsestään, ja meidän on koko ajan varauduttava pahimpaan. Ja vain jos on varaa, niin voidaan auttaa muita.
Opetussuunnitelman tavoitteissakin mainittu demokratian ja diktatuurin kamppailu voidaan nostaa ikävällä tavalla esiin esimerkiksi Irakin sodan yhteydessä sanoen että: ”Irakissa käydään läpi vain tätä samaa ilmiötä, jolla on ollut aikaisemminkin inhottavia muotoja. Sitä taistelua kuitenkin täytyy vain käydä, sillä meillä ei ole muita vaihtoehtoja. On tartuttava aseisiin, koska näinhän se maailma järjestyy.”
Vähän pelottaa, että maailmaa käsitellään vain konfliktien kautta, ja kun siirrytään uudelle alueelle, niin katsotaan ensin: ”jahas, mitä konflikteja täältä löytyy?” Opettaja voi tietysti myös kertoa, että maailmaan voi suhtautua toisellakin tavalla.
UP: Onko kirjoissa mielestänne rajattu jotain olennaista käsittelyn ulkopuolelle?
JL: Olisi hyvin silmiä avaavaa, että demokratian ja diktatuurin rinnalle nostettaisiin alusta asti tarkastelupariksi konflikti ja yhteistyö. Tämä antaisi enemmän painoa kansainvälisille rauhanpyrkimyksille, jotka ovat kyllä tekstissä mukana.
Vaikka kursseilla on vähän aikaa, niin opettajat voisivat hyvällä omallatunnolla keskittyä joihinkin teemoihin. Keskittymistä voisi tapahtua myös kirjojen tasolla.
JA: Kansainvälisten suhteiden kurssin keskeiseksi sisällöksi on opetussuunnitelmassa määritelty muun muassa ”Suurvaltojen ylivaltapyrkimykset” – tämä on aika mustavalkoinen näkemys. Näissä raameissa maailma esiintyy aika ikävänä paikkana, jossa jylläävät pimeät voimat. Erityisesti kun ajattelee nykyajan todellisuutta: globalisaation muokkaamaa, yhteen kytkeytynyttä maailmaa, jossa on vaikea nähdä missä valta on. Nykypäivän ymmärtämisen kannalta tämän rinnalle voisi nostaa 1800-luvulla virinneet keskinäisriippuvaisuudet ja yhteistyön muodot.
Myös ”Uusi epävarmuuden aika” -otsikko tällä kurssilla on kummallinen. Mikä tässä epävarmuudessa on uutta? Jos USA on aikamme ainoa supervalta, mitä epävarmaa siinä on? Nyt mennään täysin metsään, jos faktat jäsennetään tätä otsikkoa vasten. Nykyisen järjestelmän voisi jäsentää esimerkiksi klassisen realismin ja idealismin kautta – miettiä, nähdäänkö ihmiset pohjimmiltaan hyvinä vai pahoina. On kyse siitä, miten maailma avataan oppilaille.
OJ: Suurissa linjoissa on luotettava opetussuunnitelman laatijoiden ja kirjantekijöiden ratkaisuihin pedagogisista syistä, vaikka perusteet olisivatkin tutkimuksellisesti kiistanalaisia. Opiskelijan vinkkelistä olisi aika kummallista, että opettaja murskaa opetussuunnitelman oppikirjan palasiksi ja rakentaa pelin kokonaan uudelleen.
Opiskelijan on voitava luottaa siihen, että kirja on pääosin ”totta” ja sen sisällölliset jaottelut perusteltuja. Opettajan asiantuntijuus tulee kuitenkin siitä, kuinka hyvin hän seuraa vallitsevaa keskustelua ja nostaa esiin mahdollisia ongelmakohtia.
UP: Miten teksti ja kuvat pelaavat yhteen kirjojen sivuilla? Millaisia arvoja ja näkökulmia niissä esiintyy?
KP: Samat, ”läntisten” ihmisten kuvapankkiin kuuluvat kuvat esiintyvät kaikissa kirjoissa. Kuvia tarjotaan myös erilaisten tehtävien avulla ajattelun välineiksi.
Kuvitus on yleisesti ottaen oikein onnistunutta ja oivaltavaa. Esimerkiksi kuvapari Kiinan muurista ja Berliinin muurin murtumisesta toimii johdatuksena koko kurssiin, koska rajojen merkitys kansainvälisissä suhteissa on hyvin keskeinen. Joissakin kirjoissa on aika rajujakin kuvia, Tšetšenian sodasta esimerkiksi.
JL: Kuva Gorbatšovin ja Jeltsinin yhteenotosta Venäjän parlamentissa vallankaappausyrityksen jälkeen 1991 löytyy sekä Aikakirjasta että Forum-kirjasta, mutta kuviin on valittu erilainen kuvateksti. Aikakirjassa Jeltsin kommentoi: ”Mitä sinä vielä täällä teet?”, kun Forumissa todetaan, että kuvassa on ”Kaksi merkittävää Neuvostoliiton johtajaa”. Ensin mainittu kuulostaa oppilaan näkökulmasta kiinnostavammalta – pistää ajattelemaan, mistä on oikein kyse. Toisessa tämä tilaisuus on hukattu.
JA: Yleisesti ottaen 1900-luvun historiassa ja kulttuurissa kuvan merkitys tietoisuutemme rakentajana oli aivan valtava. Kuvitus toimii sitä paremmin, mitä lähemmäs nykypäivää tullaan. Mitä kauemmas historiaan mennään, niin sitä yksipuolisempi kuva maailmasta syntyy.
Esimerkiksi 1900-luvun alkupuoliskosta puhuttaessa kuvissa näkyvät maailmansota, imperialismi ja kongolaiset kädettömät vainajat, mutta jos aika nähdään pelkästään näiden kuvien läpi, jääkö huomaamatta jotain oleellista?
Olen vähän huolissani siitä, että tämä aikakausi nähdään pelkästään sotahistoriallisena, joku on aina tulossa sodasta tai menossa sotaan. Kuvituksella olisi mahdollisuus tuoda asetelmaan vastajännitteitä.
KP: Kuvan tutkiminen ja kuvallinen näkökulma onkin vasta tulossa kansainvälisen politiikan keskusteluun. Kuva on aikaystävällinen tapa lähestyä aihetta, ja se jää hyvin mieleen, mitä voi käyttää hyväksi opetuksessakin.
JA: Kuvituksessa on suuria eroja: Forumissa käytetään paljon yksityishenkilöitä ja yhteistyötä kuvaavia asetelmia, Muutosten maailmassa sotaa, konflikteja ja Aikakirjassa paljon karttoja. Etenkin kartat uusintavat ikivanhaa geopoliittista ajattelua – oppilaiden eteen viritetään eräänlainen peli, kun maailmankartalla aletaan siirrellä resursseja, ja siellä risteilevät erilaiset nuolet.
KP: Ja seuraavat 30 vuotta menee siihen, että opiskellaan vanhasta ajattelumallista pois.
OJ: Karttojen
avulla pyritään yksinkertaisesti opiskelijoiden kartanlukutaitojen
vahvistamiseen. Suuri osa lukio-opiskelijoista ei kuitenkaan osaa
sijoittaa karttapohjalle edes itäisen Keski-Euroopan valtioita! Kysymys
on siis metodisista valmiuksista, historian taidoista.
Historianopettajan tulee vahvistaa näitäkin valmiuksia, vaikka
lukiossa opiskellaan myös maantiedettä.
Ja seuraavat 30 vuotta menee siihen, että opiskellaan vanhasta ajattelumallista pois.Pitää muistaa, että oppilaiden perustiedot ovat peruskoulusta tai joillakin valistuneemmilla mediasta. Mediassa tieto on kuitenkin pirstaloitunutta ja lehtiä luetaan yhä vähemmän, mikä on johtanut yleistiedon romahtamiseen. Ajankohtaisia aiheita ei tunnisteta, maailmankarttaa ei hahmoteta ja yhteiskuntaelämän, esimerkiksi demokratian käsitteiden tuntemus on haparoivaa.
UP: Eurooppa- ja länsikeskeisyys on kirjoissa ilmeistä, mutta toisaalta jostain on lähdettävä liikkeelle. Oman kulttuurisen ympäristön ymmärtäminen on tärkeää, ja ymmärtämisen pohjan pitää olla kunnossa ennen kuin lähdetään muualle. Erilaisten näkökulmien tarjoaminen, moniperspektiivisyys, on kuitenkin mainittu myös opetussuunnitelmassa. Miten sen rakentamisessa on teidän mielestänne onnistuttu?
JA: Kolmannen maailman käsitteen esiintyminen hämmästytti minua. Se on jäänyt elämään, vaikka maailma ei enää olekaan jakautunut ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen. Kielenhuoltokaan ei ilmeisesti pysty kitkemään tätä sanaa pois, vaikka sillä tarkoitetaan nykyään ihan muuta kuin aikaisemmin.
Kirjoissa ei problematisoida tarpeeksi erilaisia valtioita, kuten Kiinaa, Brasiliaa ja Intiaa, vaan maailma hahmotetaan nyt niin, että ”tämä on meidän kehittynyt ensimmäinen maailma, ja sitten tulee todella jälkeenjäänyt kolmas maailma”. Eurooppa-keskeisyys, josta lähdetään liikkeelle, pitäisi korjata myöhemmin: kertoa, että valtaa on muuallakin ja on monenlaisia toimijoita.
OJ: Forumin opettajanoppaassa on hauska vinkki löytöretkien käsittelyyn. Oppilaita pyydetään aluksi kirjoittamaan vihkoihinsa otsikko ”löytöretket” suurin kirjaimin. Kohta opettaja pyytää vetämään henkselit käsitteen yli. Opiskelijat ovat aivan ihmeissään. Sekoileeko ope? Tämän jälkeen jokaiselle opiskelijalle jää muistijälki siitä, että käsite on jollain tavoin mätä. Tällaisia korjausliikkeitä pitäisi juuri tehdä.
JL: Siinä mielessä uusin tutkimustieto ei ole ehtinyt näihin kirjoihin, se laahaa jäljessä tutkimusmaailmaa, että käsitteistö on edelleen samaa, kuten tuo kolmas maailma.
Paljon kaatuu oppikirjojen tekijöille, kun heidän pitäisi olla tieteen etulinjassa ja aina. Ideaalitilanteessa oppikirjat voisivat yrittää olla ajan tasalla siinä mielessä, että viimeisen 10 vuoden keskeinen uusi tutkimustieto olisi mukana. Sen sijaan ajan hermolla oleminen tarkoittaa yleensä sitä, että kirjoihin pyritään sisällyttämään kaikki viimeisimmät tapahtumat. Yritetään ikään kuin kilpailla median kanssa esimerkiksi siitä, kertooko kansikuva uusimmasta vaiheesta Irakin kriisissä. Se kilpajuoksu on toivotonta.
KP: Jos moniperspektiivisyys asetetaan tavoitteeksi, niin kriittinen paikka on esimerkiksi se, miten kehitysmaista puhutaan. Oppilaille voisi tarjota käsitteellisenä välipalana muutoksen ja jatkuvuuden pohdintaa. Forum-kirjoissa onkin tuotu hyvin esille muutoksen tematiikkaa kuvapareissa, ilman päälle liimattua tulkintaa.
OJ: Yhteyksiä löytyy. Näytin juuri opiskelijoille Ulkolinja-dokumentin kiinalaisesta farkkutehtaasta, joka vei suoraan 1800-luvun teollistumisen ja tämän hetken globalisaation ytimeen.
KP: Kun ajatellaan erilaisia vastuita kansainvälisissä suhteissa, kuten tätä ”valkoisen miehen taakkaa”, niin usein se kerrotaan niin, että ”eurooppalaiset kävivät Afrikassa ja aiheuttivat kaikenlaisia ongelmia”. Nykyään ajatellaan kuitenkin eri tavalla maiden välisistä riippuvuuksista.
UP: Miten hyvin uusin tutkimustieto on mukana teksteissä?
JA: Tässä tullaan siihen historianfilosofiseen valintaan, että kuinka pitkälle tämä kurssi on johdatusta nykyhetkeen. Kuinka pitkälle historia halutaan nähdä apukeinona ymmärtää tämän päivän maailmaa ja kuinka paljon haluamme tutkia niin sanottuja kuolleita kulttuureja vain sen vuoksi, että ne ovat kiinnostavia?
OJ: Opiskelijoiden motivaatio yleensä nousee kyllä juuri siinä vaiheessa, kun lähestytään nykyaikaa ja heille tuttuja asioita.
JL: Tämä annetaankin yleensä perusteeksi sille, miksi historiaa kannattaa opiskella. Mutta historialla on muitakin tehtäviä, kuten nostaa ymmärrystä inhimillisestä toiminnasta. Kuolleissa kulttuureissakin on se kiinnostava aspekti, että miten ihmiset ajattelivat, miten he hahmottivat maailmaansa.
JA: Nykypäivän kautta selitettäessä on varottava myös determinismiä. Menneisyys on nähtävä kuitenkin omilla ehdoillaan.
JL: Ettei kirjoiteta ”voittajien historiaa”?
JA: Itse asiassa tämä otsikko, jota haukuin alussa, estää ”voittajien historian” ongelman syntymisen. Kun globalisaation aikaa kuvataan ”uuden epävarmuuden ajaksi”, ei sitä voida nähdä pelkästään positiivisena. Nykyhetkeä ei siksi voi tulkita selkeästi tietyn järjestelmän vääjäämättömänä voittokulkuna.
JL: Vai onko niin, että suomalaiset historian opettajat ja oppikirjantekijät ovat sisäistäneet pyrkimyksen puolueettomuuteen ja neutraaliuteen? Tulee mieleen Janne Holménin viimevuotinen väitöskirja, jossa hän väitti, että suomalaiset oppikirjat ottivat 1980-luvulla ”kieli keskellä suuta” -asenteen: Neuvostoliittoa ei kritisoitu, eikä Yhdysvaltojakaan sen puoleen, kun oltiin maan ulkopoliittisen linjan mukaan puolueettomia.
OJ: Vai kannetaanko tässä laajemminkin suomalaisen historiantutkimuksen perintöä, jossa varotaan villiä argumentointia ja näkemyksellisyyttä ja avataan suu vasta, kun on aukottomat todisteet?
JA: Kirjoja luonnehtii kyllä toteavuus. Objektiivisuuden vaikutelma saadaan aikaan tapahtumien tarkalla kuvauksella, ja argumentit on tiivistetty laatikkoon tai kokonaan kirjan ulkopuolelle. Kouluissa koetaan varmasti vaikeaksi, että ensin pitäisi käydä läpi hirveästi asiaa, ja lopulta olisi sanottava, että ”ei me oikeasti tiedetä”. Tässä on kyse siitä, mitkä ovat kurssin perimmäiset tavoitteet: onko tarkoituksena opettaa ajattelemaan vai tietämään?
OJ: Mielestäni jopa olennaisempi kysymys kuin uusimman tutkimustiedon päivittäminen on opiskelijan tiedonhallintataitojen vahvistaminen infoähkyisessä maailmassa. Historian opiskelussa tulisi rohkeammin käyttää tutkivan oppimisen keinoja, kuten yhteisöllistä ihmettelyä ja tiedonrakentelua, keskusteluja ja yhdessä oivaltamista.
UP: Historian tulisi opetussuunnitelman mukaan olla identiteettiä rakentava oppiaine. Miten tässä on onnistuttu?
JL: Kysymys on siitä, kuinka paljon historianopetus on historia-tieteellisten taitojen opiskelua ja kuinka paljon historia-kulttuuria, jossa tiettyjä tarinoita, kertomuksia kierrätetään ja käsitellään, ja tullaan siinä samalla vahvistaneeksi identiteettiä.
Esimerkiksi Suomen historiaa käsiteltäessä identiteetin luominen on keskeistä, tässä viime sodilla on suuri merkitys, ja tunneilla keskustellaan Edvin Laineen, Väinö Linnan ja Rukajärven tien synnyttämistä kuvastoista. Näihin oppilaat selkeästi kiinnittyvät ja kokevat, että ”tämä on meidän tarina”. Kansainvälisten suhteiden kurssilla identifioitumisen kiinnikkeitä on vähemmän, mutta esimerkiksi itä-länsi-käsitepari on sellainen, jonka yhteydessä jotkut oppilaat oletettavasti voivat samaistua lännen puolelle.
KP: Ajankäyttöä koskevat päätökset näillä oppitunneilla ovatkin juuri niitä maailmankuvallisia päätöksiä. Tässä voitaisiin tehdä uudenlaisiakin painotuksia.
Lukion opetussuunnitelma on luettavissa netistä osoitteesta: http://www.edu.fi/julkaisut/maaraykset/ops/lops_uusi.pdf
Lukion historiankirjojen satunnaisotoksessa olivat mukana:
Marketta Ahtiainen, Vuokko Aromaa, Seppo Hentilä, Sirkka Kauppinen: Kansainvälisten suhteiden aikakirja. Edita 2005, 196 s.
Esko Heikkonen, Matti Ojakoski, Jaakko Väisänen: Muutosten maailma – Kansainväliset suhteet. WSOY 2004, 212 s.
Antti Kohi, Hannele Palo, Kimmo Päivärinta, Vesa Vihervä: Forum – Kansainväliset suhteet. Otava 2006, 203 s.
Sähköposti
Facebook
LinkedIn
Twitter
Lisää
Pääkirjoitus: Väistämätön ilmastonmuutos
Pankinjohtaja Sinikka Salo: "Talouskasvu vaatii rohkeutta päästää vanhasta irti"
Venäjä metsästää kadonnutta ideaansa
Katri Pynnöniemi ja Vadim Kononenko