Pääkirjoitus: Euroopan paikka maailmassa

Tapani Vaahtoranta

Washingtonissa julkistettiin helmikuun alussa kaksi Yhdysvaltojen ja Kiinan ilmastoyhteistyötä käsittelevää raporttia. Toisen raportin julkistamistilaisuudessa saksalaisen Die Zeit -lehden toimittaja kysyi, miksei kukaan alustajista maininnut EU:n johtoroolia kansainvälisessä ilmastopolitiikassa. Yksi raportin laatineiden laitosten johtajista vastasi, ettei EU:hun viitattu, koska ”ilman Yhdysvaltoja ja Kiinaa sillä, mitä Euroopan unioni ilmastonmuutoksen torjumiseksi tekee, ei ole merkitystä”.

Hanna Ojanen puolestaan muistuttaa tässä Ulkopolitiikan numerossa, miten Yhdysvaltain entinen varapresidentti Al Gore totesi senaatin ulkoasiainkomitealle epäilevänsä suuresti EU:n kykyä globaaliin johtajuuteen yleensä, ja erityisesti ilmastoasioissa. Eurooppa ei näytä amerikkalaisesta näkökulmasta katsottuna maailman navalta. Päähuomio on nyt oman talouden kriisissä.

Ulkomaailman ongelmista Afganistanin pahenevatilanne herättää huolta. Isoista toimijoista Kiina on omassa luokassaan. The New York Timesin terävä kolumnisti Thomas Friedman tiivistää tämän katsantotavan analysoidessaan maailman tilaa artikkeleissaan ja kirjoissaan ikään kuin Eurooppaa ei olisikaan Yhdysvaltojen, Kiinan ja Intian rinnalla.

Mikä on Euroopan ja EU:n paikka maailmassa? Missä kulkevat sen vaikutusvallan rajat? Hanna Ojasen mukaan EU:lla on toistaiseksi ollut eniten vaikutusvaltaa kansainvälisissä järjestöissä ja laajentumisneuvotteluissa. Vähiten vaikutusvaltaa EU:lla taas on suurvaltasuhteissa, suhteessa Yhdysvaltoihin, Venäjään ja Kiinaan. Laajentumista pidetään EU:n ulkopolitiikan tehokkaimpana muotona. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että EU olisi menettämässä vaikutusvaltaansa sekä laajentumisprosessissa että kansainvälisissä järjestöissä eikä sen kasvattaminen ole helppoa.

Entä Euroopan rajat? Mitkä maat kuuluvat Eurooppaan ja tulisi ottaa EU:n jäseniksi? Euroopan unionin rajat ovat selkeät ja määräytyvät jäsenmaiden ulkorajojen mukaan, mutta Euroopan rajat eivät ole yhtä kirkkaat, kirjoittaa Heikki Mikkeli. Yleensä Euroopan katsotaan etelässä rajautuvan Välimereen, lännessä Atlanttiin ja pohjoisessa Jäämereen, mutta raja idässä ja kaakossa on epäselvä. Mitä kauemmas mennään, eurooppalaisuuden aste vähitellen heikkenee. Siksi kysymys Turkin tai Venäjän eurooppalaisuudesta on hankala.

Venäjän sopimattomuutta EU:n jäseneksi on perusteltu myös sen suurella koolla. Venäjä saisi kohtuuttoman ison vaikutusvallan, on sanottu. Venäjän oletettu voima heijastuu myös keskustelussa Euroopan kaasuriippuvuudesta. Huolena on, että Moskova käyttää ”energia-asettaan” vallatakseen takaisin asemiaan itäisessä Euroopassa ja vaikuttaakseen läntisen Euroopan maiden ulkopolitiikkaan.

UP:n haastattelemat Venäjä-asiantuntijat hälventävät pelkoja. Fraser Cameronin mielestä Eurooppa kärsii huonosta itseluottamuksesta Venäjää kohtaan, kun se kantaa huolta energiakiristyksen mahdollisuudesta. Cameron muistuttaa, että myös Eurooppa on suuri. Unionin jäsenmaiden väkiluku on lähes 500 miljoonaa, Venäjän 140 miljoonaa, ja maan väestömäärä pienenee nopeasti. Lisäksi EU:n talous on 12 kertaa suurempi kuin Venäjän, ja EU käyttää kuusi kertaa enemmän rahaa puolustukseen.

Seppo Remes puolestaan tulkitsee, että Venäjän motiivit Ukrainan kaasukriisissä olivat puhtaasti taloudelliset. Tammikuun kaasukriisin taustalla oli yksinkertaisesti Ukrainan haluttomuus maksaa kaasustaan korotettua hintaa.


Ulkopolitiikka on uudistanut ulkoasunsa. Lehden rakenne on nyt entistä selkeämpi, ja eri osiot löydettävissä heti ensisilmäyksellä. Sisällön puolella aiomme panostaa jatkossakin punnittuun ja näkemykselliseen tietoon, joka syventää ymmärrystä kansainvälisistä asioista.