Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Jumala palaa politiikkaan

Jumala palaa politiikkaan

Eila Helander ja Antti Räsänen

Jumala tekee paluuta politiikkaan myös Euroopassa. Muutos on nähtävä ennen kaikkea myönteisenä, sillä uskonnoton yhteiskunta voi helposti ruokkia fundamentalistisia ääriaineksia, kirjoittavat professori Eila Helander ja yliopistonlehtori Antti Räsänen.

Uskonnosta on jälleen tullut sivuuttamaton tekijä Euroopan politiikassa. Jo pitkään maallistuneena pidetty manner on joutunut ratkomaan yhä useammin tilanteita, joissa uskonnolla on ollut keskeinen asema. Kehitys on yllättänyt ja hämmentänyt, eikä suinkaan vähiten poliittisia päättäjiä.

Yksi selitys uskonnon paluulle on, että ihmiset kokevat turvattomuuden lisääntyneen ja elämän ennustettavuuden vähentyneen. Elämänhallinta on heikentynyt. Tunteeseen vaikuttavat monet globaalit kysymykset, kuten maailmanrauha, ympäristökysymykset, luonnonmullistukset ja energiakysymykset. Toisaalta epävarmuutta koetaan myös työssä ja yksityiselämässä. Toimeentulo, asuinympäristön turvallisuus sekä ihmissuhteissa selviytyminen ovat kysymyksistä polttavimpia.

Mitä hallitsemattomampi uhkakuva on ja mitä voimakkaampi on siihen liittyvä pelko, sitä useammin turvaudutaan uskontoon turvallisuuden ja elämänhallinnan palauttamiseksi.

Uskonto tulee tärkeäksi erityisesti niillä elämänalueilla, joilla yksilö ei pysty vaikuttamaan ulkoisiin olosuhteisiinsa. Tällöin muutoksen on tapahduttava ihmisessä itsessään. Omaa asennetta pitää muuttaa tai uusien olosuhteiden kanssa on vähintäänkin opittava tulemaan toimeen. Tällöin uskonto voi lisätä turvallisuutta.

Uskonnosta on tullut myös tärkeä poliittinen – erityisesti kulttuuripoliittinen – aihe. Ne perinteiset sääty- ja luokkaerot, joilla identiteettiä rakennnettiin vanhalla mantereella, ovat tehneet tilaa uusille etnisiin ja uskonnollisiin identiteetteihin perustuville ryhmille. Keskustelun painopiste on siten siirtynyt luokkaerojen politiikasta kulttuurierojen politiikkaan.

Globalisaatio ja alueellinen integraatio ovat tehneet yksilö- ja ryhmäidentiteeteistä hajanaisempia, mikä on lisännyt uskonnon merkitystä kulttuurisena voimavarana ja arvojen muokkaajana ennalta-arvaamattomalla tavalla. Tilanne suosii erityisesti uusia sosiaalisia liikkeitä, jotka voivat keskittyä esimerkiksi perinteisiin perhearvoihin ja ympäristön suojeluun. Näille liikkeille uskonto on kulttuurinen voimavara, kun ne pyrkivät vakiinnuttamaan asemansa yhteiskunnassa.

Vastoin kaikkia ennusteita
Mikäli 1900-luvun alkupuolen uskontososiologeja olisi ollut uskominen, uskonnon olisi pitänyt lähes hävitä Euroopasta. Yhteiskunnan julkisella rintamalla sen ennustettiin muuttuvan lähes näkymättömäksi. Siksi ne yhteiskuntatieteilijät, joita uskonto kiinnosti, valitsivat lähtökohdakseen sekularisaatioteorian, josta käsin uskontoa ja uskonnollista käyttäytymistä tutkittiin.

Kirkon valta-asema oli kaventunut, kirkon jäsenet olivat vähentyneet ja jumalanpalveluksiin osallistui yhä vähemmän väkeä. Samalla Jumalausko alkoi hävitä. Tutkijoiden tulkinta oli selvä: uskonnon asema yhteiskunnassa heikentyy jatkuvasti, ja se muuttuu ensisijaisesti yksityisasiaksi. Yhteiskuntien maallistumista pidettiin vääjäämättömänä tosiasiana, jonka turvin moderni, liberaali politiikka voisi kehittyä. Siksi sekularisaatioteoriasta tuli ylin totuus sosiaalitieteissä. Maallistumisesta tuli hallitseva tapa tarkastella uskontoa niin yhteiskuntatieteissä kuin poliittisessa ajattelussa ja päätöksenteossakin.

Usko maallistumiseen on kuitenkin horjunut 1960-luvulta lähtien. Vastoin sekularisaatioteorian oletuksia, maailman moderneimmassa talouden mahtimaassa USA:ssa uskonto elää ja voi hyvin, ei vain yksityisellä tasolla vaan myös julkisella sektorilla. Republikaanien poliittisella kannatuksella on vahva uskonnollinen tuki. Uskonto myös otetaan huomioon päätöksenteossa, olipa kyse kantasolututkimuksesta tai perhesuunnittelusta.

Tilannetta on selitetty taloustieteistä vaikutteita saaneen rationaalisen valinnan teorian avulla: mitä enemmän on uskonnollista tarjontaa, sitä suurempi on uskontojen kysyntä. Sen mukaan Euroopan maallistumista selittää kristillistenkirkkojen monopoliasema. Koska Euroopan ”uskontomarkkinoilla” ei ole tarpeeksi kilpailua, kirkot ovat jättäneet vastaamatta ihmisten tarpeisiin. Tämä puolestaan vähentää ihmisten mielenkiintoa kirkkoa kohtaan. Yhdysvalloissa uskonnollisten yhteisöjen vapaa kilpailu pakottaa ne tarjoamaan tuotettaan mahdollisimman hyvin, mikä ylläpitää niiden elinvoimaa ja houkuttelevuutta.

Rationaalisen valinnan teoriaa on kritisoitu paljon. Vaikka tutkijat ovat todenneet kirkkojen monopoliaseman useimmissa Euroopan maissa muuttuneen ja uskonnollisen kilpailun lisääntyneen, ei Euroopassa silti ole havaittavissa yhdysvaltalaisen kaltaista kasvavien uskonnollisten yhteisöjen kirjoa.

Yhden Euroopan johtavista uskontososiologeista, maaliskuussa Helsingin yliopistossa vierailevan professori Grace Davien mukaan Euroopan erikoislaatuinen uskonnollinen tilanne johtuu pitkälti valtion ja kirkon suhteiden historiasta, jossa kirkko on nähty yleishyödyllisenä laitoksena eikä yksityisenä organisaationa. Vaikka rakenteet ja taloudelliset järjestelyt ovat muuttuneet, eivät kirkkoon liitetyt mielikuvat muutu yhtä nopeasti.

Davie korostaa, että sekularisaatiosta huolimatta kirkot eivät ole täysin menettäneet asemaansa yhteiskunnallisina vaikuttajina ja uskonnollisen identiteetin ylläpitäjinä. Hän kuvaa tätä sijaisuskonnon (vicarious religion) käsitteellä. Se tarkoittaa tilannetta, jossa pieni vähemmistö pitää yllä uskontoa enemmistön puolesta. Enemmistö on tilanteesta tietoinen ja myös hyväksyy sen, mitä vähemmistö tekee. Kirkot, kirkon työntekijät ja aktiiviuskovaiset hoitavat rituaalit ja uskovat muiden puolesta. Enemmistölle uskonto tulee todeksi lähinnä vain tietyissä elämäntilanteissa, kuten kasteessa, konfirmaatiossa, häissä ja hautajaisissa.

Tätä näkemystä vahvistaa myös vuoden alussa valmistunut tutkimus, joka kartoitti suomalaisten mielipiteitä kirkon roolista kollektiivisissa kriiseissä. Tulokset eivät tue väittämää uskonnon yksityistymisestä ja heikkenemisestä. Riippumatta kyselyyn osallistuneiden uskonnollisuudesta, kirkolta toivottiin julkista osallistumista kriisien hoitoon. Tutkimuksesta käy siten ilmi, että uskonto voi todentua ennalta arvaamattomissa ja odottamattomissa tilanteissa. Eurooppalaisten uskonnollisuutta kuvaa jäävuori, josta vain pieni osa on näkyvissä veden pinnan yläpuolella. Pienen kärjen perusteella ei kuitenkaan tule tehdä johtopäätöksiä koko vuoren koosta.

Rationaalisen valinnan teoria on saanut osakseen myös runsaasti kritiikkiä. Vaikka kirkkojen monopoliasema on useissa Euroopan maissa muuttunut ja uskonnollisen kilpailun mahdollisuudet ovat lisääntyneet, Euroopasta ei löydy Amerikan kaltaista kasvavien uskonnollisten yhteisöjen kirjoa.

Kirkot arvojen vartijoina
Mielenkiintoisen näkökulman uskonnon uuden nousun ymmärtämiseen Euroopassa tarjoavat myös uskontososiologit.

He kiinnittävät huomion uskonnon yhteiskunnalliseen merkitykseen modernissa yhteiskunnassa. Yhdysvalloissa vaikuttava uskontososiologi José Casanova toteaa, että uskonnon paluu merkitsee ennen kaikkea uskonnon julkisen vallan lisääntymistä. Se näkyy muun muassa siinä, että uskonnot ovat ahkerasti puolustaneet perinteistä elämäntapaa ja kritisoineet monia markkinatalouden ratkaisuja.

Koska uskonnot ylittävät kansalliset rajat, ovat ne korostaneet ”yhteistä hyvää” ja kritisoineet sen rajaamista vain kansallisvaltioihin. Niiden mukaan yhteinen hyvä on aina määriteltävä globaalisti.

Uskonnon julkisen vallan kasvu näkyy hyvin Euroopassa. Kirkoilla on selkeä kansallisvaltioiden rajat ylittävä vaikutus Euroopan politiikassa, erityisesti Euroopan yhdentymistä koskevissa kysymyksissä. Katolinen kirkko on historiansa mukaisesti tukenut Euroopan yhdentymistä, jotta voisi taata ylikansalliset ihanteensa ja etunsa.

Sen sijaan ortodoksinen kirkko, islam ja jossain määrin myös protestanttiset kirkot eivät ole katolisen kirkon tavoin suosineet teologiassaan kirkon ja valtion eroa. Niillä on myös ollut vähemmän mahdollisuuksia ylittää kansallisia rajoja. Esimerkiksi protestantit ovat sekä kannattaneet että vastustaneet Euroopan yhdistymistä. Ne protestanttiset kirkot, joiden historia on kietoutunut itsenäisten valtioiden luomiseen ja kirkon ykseyden vastustamiseen, ovat olleet penseimpiä Euroopan yhdistymiselle myös 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa.

Näkemyseroista huolimatta on todennäköistä, että tulevaisuudessa uskonnot joutuvat konfliktiin pikemminkin eurooppalaisen sekularistisen pyrkimyksen – eli pyrkimyksen pyyhkiä pois uskonto laeista ja poliittisista linjauksista – kuin toinen toistensa kanssa. Katolinen kirkko on jo korottanut äänensä Euroopan unionin lakien sekularisoivia korostuksia vastaan. Näkemyksiltään vähemmän yhtenäiset protestanttiset kirkot ovat muodostaneet omat verkostonsa, joiden kautta ne pyrkivät saamaan äänensä paremmin kuuluviin.

Vuonna 2001 Euroopan kirkot julkaisivat ohjelmajulistuksensa Charta Oecumenica, jossa ne sitoutuivat tukemaan Euroopan integraatiota ja ”kristillisen uskon pohjalta rakentamaan inhimillistä, sosiaalisestitietoista Eurooppaa, jossa vallitsevat ihmisoikeudet ja rauhan, oikeudenmukaisuuden,vapauden, suvaitsevaisuuden, osallistumisen ja solidaarisuuden perusarvot.”

Kirkot ovat ahkeria vaikuttajia myös kansallisesti. Suomen puheenjohtajakaudella Suomen kristilliset kirkot ilmaisivat halunsa tukea valtionhallintoa puheenjohtajuuteen liittyvissä kysymyksissä. Ne esittivät myös puheenjohtajakaudelle asettamansakuusi painopistealuetta, joissa ne halusivat osallistua keskusteluun ja antaa oman panoksensa. Nämä liittyivät muun muassa unionin ajamiin arvoihin, sosiaalipoliittisiin kysymyksiin, maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaan sekä ympäristöpolitiikkaan.

Uskonto osa kansalaisuutta
Länsimaiset yhteiskunnat muuttuvat jatkuvasti monikulttuurisemmiksi. Niinpä kulttuuri, kansalaisuus, identiteetti ja uskonto ovat palanneet poliittiseen keskusteluun. Grace Davien mukaan maallistunut ajattelutapa on saanut ihmiset unohtamaan, että eurooppalaiset kulttuurit ovat pitkälti uskonnon muokkaamia.

Uskonnon vaikutus näkyy eurooppalaisten elämässä juhlapyhien vietosta kirkkojen hallitsemaan kaupunki- ja kylämaisemaan. Muiden uskonyhteisöjen – erityisesti muslimiväestön – yhä merkittävämpi läsnäolo toimii ikään kuin katalysaattorina, joka haastaa eurooppalaiset tarkistamaan monia syvään juurtuneita käsityksiään uskonnosta ja sen asemasta yhteiskunnassa. Vanhoissa kristillisissämaissa on kiinnostuttu omista juurista ja omasta kulttuurisesta perinteestä, mikä on merkinnyt hyvinkin traditionaalisten arvojen uudelleentulemista. Globalisaatio on herättänyt valtaväestön etsimään juuriaan.

Toisaalta uudet uskonnollisuuden muodot kiinnostavat myös valtaväestöä. Vaikka muualta tulleet vaikutteet ovat aina kiehtoneet ihmisiä, on uutta se, että erilaisia tapoja ilmaista kiinnostusta on valtavasti. Uskonnosta on tullut yksityisasia siinä mielessä, että henkilö saa nykyään itse päättää, millaista uskontoa, miten ja milloin hän haluaa harjoittaa.

Siirtolaisuuden lisääntyminen on pakottanut sekä kristityt että itsensä uskonnottomiksi mieltävät pohtimaan uskonnon julkista asemaa ja uskonnon merkitystä yksityisessä elämässä. Ranskan huivikiista on tästä hyvä esimerkki. Uskontokasvatus ja uskonnonopetus sijoittuvatkin uuden kulttuuripolitiikan keskiöön.

Muiden uskonyhteisöjen yhä merkittävämpi läsnäolo toimii katalysaattorina, joka haastaa eurooppalaiset tarkistamaan monia syvään juurtuneita käsityksiään uskonnosta ja sen asemasta yhteiskunnassa.

Uskonnonopetus on ja tulee olemaan elintärkeä osa kansallisvaltioiden ja uskonnollisten ryhmittymien välistä neuvottelua. Uskonnollisuutta ja uskontoon kasvattamista on pidetty moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa taantumusta ja vanhoillisuutta tukevana voimana.

Tilanne on nyt muuttunut. Uskonnollisen yksilön tulee olla kriittinen, monikulttuurinen, yhteiskunnallisesti tiedostava ja uudenlaisiin arvovalintoihin kykenevä, kuului hän sitten valtauskontoon tai johonkin uskonnolliseen vähemmistöön. Uuden ajan uskovaista kuvaa ”uskonnollisen pätevyyden” käsite. Uskonnollisesti pätevällä henkilöllä on kyky käsitellä omaa uskonnollisuuttaan ja sen ulottuvuuksia osana omaa elämänpolitiikkaansa. Hän on varma omasta vakaumuksestaan, mutta on valmis myös keskustelemaan ja arvostamaanmuiden näkemyksiä.

Monet tutkimustulokset vahvistavat uskonnon uuden tulemisen. Tuoreen suomalaisen tutkimuksen mukaan kansalaisten asenne uskontoa ja uskonnonopetusta kohtaan on hyvin myönteinen. Suomalaiset hyväksyvät, että ihminen on olemukseltaan uskonnollinen ja tarvitsee tukea muodostaessaan omaa maailmankatsomustaan.

Myönteinen suhtautuminen uskontoon ja uskonnonopetukseen näkyy myös nuorten asenteissa. Laajassa eurooppalaisessa tutkimuksessa selvitettiin 16–18-vuotiaiden nuorten uskonnollisuutta ja heidän näkemyksiään uskonnonopetuksesta. Lähes kaikki nuoret pitivät tärkeänä, että koulussa käsitellään elämän tarkoitukseen ja mielekkyyteen liittyviä kysymyksiä.

Uskonnonopetuksen toivottiin sivuavan myös yhteiskunnallisia aiheita. Nuoret uskovat uskonnonopetuksen myös auttavan heitä ymmärtämään paremmin sosiaalisia ja eettisiä kysymyksiä. Kirkkoon tai muihin uskonnollisiin yhteisöihin sitoutuminen on laskenut pohjalukemiin. Perinteisen kirkkouskovaisuuden sijaan uskonto tuleekin näkyviin uusia reittejä. Politiikkaan se on jo pistänyt päänsä.


Lue lisää:

Timothy A. Byrnes & Peter J. Katzenstein (toim.): Religion in an Expanding Europe. Cambridge University Press 2006.

Byrnesin ja Katzensteinin toimittama teos analysoi Euroopan unionin laajentumisen seurauksia uskonnollisten traditioiden maissa. Kirjoittajat tuovat esille roomalaiskatolilaisuuden, ortodoksisuuden ja islamin ylikansallisten yhteisöjen näkökulmasta, että kaikki nämä uskonnot pyrkivät edistämään eurooppalaista identiteettiä ja Euroopan unionia. Niiden käsitys siitä, millainen Euroopan integraatioprosessin tulisi olla, ei kuitenkaan ole täysin yhteneväinen poliittisten johtajiennäkemysten kanssa.

Hans-Georg Ziebertz & William K. Kay (toim.): Youth in Europe II. LIT Verlag 2006.

Kirja tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää eurooppalaisten nuorten elämänfilosofiaa, uskonnollisuutta, toiveita ja pelkoja. Vaikka aikuisuus muuttaa arvomaailmaa, pysyvät niin ajattelun kuin moraalinkin pääpiirteet suhteellisen muuttumattominanuoruusiästä eteenpäin. Ziebertzin ja Kayn tutkimusraportti kokoaa yhteen kymmenen maan erillistutkimusten tulokset. Mielenkiintoista luettavaa Euroopan tulevaisuudesta ja sen trendeistä kiinnostuneille.