Kokoomus soutaa ulkopolitiikassa myös perinnettään vastaan

Jarmo Virmavirta

Ulkopolitiikassa vetovastuun hieman yllättäenkin saanut kokoomus on tehnyt pesäeroa paitsi muihin puolueisiin, myös omaan perinteeseensä. Jatkuvuus ja yksituumaisuus ovat välillä koetuksella, mutta avoimuudessa kokoomus on onnistunut, kirjoittaa Jarmo Virmavirta.

Kun Alexander Stubb otti vastaan ulkoministerin tehtävät, hän painotti kolmea seikkaa: jatkuvuutta, yksituumaisuutta ja avoimuutta. Kaikki kuuluvat Suomen ulkopolitiikan perinteisiin ohjenuoriin. Hänen edeltäjänsä Ilkka Kanervan ohjelma oli sama, mutta niin myös Erkki Tuomiojan.

Kokoomuksen tavoitteista kertoo ehkä enemmän, että se on Euroopan parlamentin vaalien edellä lähtenyt puhumaan ulkopolitiikkaa ”kabineteista kapakkaan”. Kun muut puolueet eivät taivu Nato-jäsenyyteen, tukea haetaan kansalta. Mutta uhrataanko samalla jatkuvuus tai yksituumaisuus avoimuuden – eli julkisuuden – alttarille? Merkkejä siihen suuntaan on.

Hallituksen turvallisuuspoliittinen selonteko viestittää, että kokoomus on Nato-kantoineen irtaantumassa muista. Kohteliaan varovaisesti, mutta kuitenkin.

Samalla kokoomus on irtaantumassa myös omasta perinteestään. Puolueen ulkopoliittinen historia on paljon pitempi kuin yleensä ajatellaan. Tämä johtuu siitä, että kokoomus oli käytännöllisesti katsoen koko Urho Kekkosen pitkän kauden ajan ulkopolitiikan nurkkapöydässä.

Tosiasiassa Kekkosen ulkopolitiikan juuret olivat samat kuin kokoomuksella: vanhasuomalainen myöntyväisyyspolitiikka ja realismi.

Paasikiven linja korosti kansallista yksituumaisuutta ja ulkopolitiikan jatkuvuutta. Kokoomuksessa oli kuitenkin oppositio, joka tosin keskittyi Kekkosen keihästämiseen. Suomalaisten puolueiden yhdistyessä kokoomukseksi itsenäisyyssodan jälkeen uusi puolue omaksui myöntyväisyyspolitiikasta poikkeavan linjan. Tätä perinnettä jatkoi Kekkosen aikainen oppositio. Nyt voisi kysyä, onko nuorsuomalainen ulkopolitiikan linja voittamassa vanhasuomalaiset kokoomuksen sisällä.

Paasikivellä oli seuraajia Suomen rajojen ulkopuolellakin: Henry Kissinger kirjoitti Nixonin ulkoministerinä ollessaan, että jokaisen maan ulkopolitiikan koetinkivi on sisäpoliittinen kannatus, eli kansallinen yhtenäisyys. Onko kokoomus irtaantumassa paasikiveläiseltä linjalta ajaessaan Suomea Natoon, vaikka kansan ja poliittisten puolueiden selkeä enemmistö on toisella kannalla? Vai onko turvallisuusympäristö muuttunut niin perusteellisesti, että uusi arvio Suomen linjasta on perusteltu?

Uusi ote Venäjän-suhteisiin
Kokoomuksen ulkopoliittinen asema Vanhasen toisessa hallituksessa oli jonkinmoinen ihme. Puolue, joka ei itse ajatellut saavansa edes ulkoministerin virkaa, otti yhtäkkiä kaikki avainpaikat: ulkoministerin, puolustusministerin, eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan ja Supon päällikön. Vain presidentti puuttuu, mutta sehän on jo tulossa.

Ulkoasiainhallinnossa ja puolustushallinnossa kokoomuksella on virkamieskunnan laaja tuki. Muutos tapahtui yllättävän vähin puhein myös siksi, että kokoomus on kuulunut pitkään EU-politiikan eturiviin.

Mutta mitä on tapahtunut sen jälkeen kun kokoomus nousi Suomen ulkopolitiikan avainpuolueeksi? Jos joku ounasteli katastrofia, hän oli ainakin väärässä.

Ensimmäinen seuraus on ollut avoimuus. Sitä korosti jo kokoomuksen ensimmäinen ulkoministeri Ilkka Kanerva. Hänen kohdallaan se tarkoitti ensi sijassa avoimutta ulkoasiainhallinnon sisällä, mikä koettiin myönteiseksi. Vertailukohdat olivat lähellä: kiukuttelevaksi koettu Tarja Halonen ja umpimieliseksi mielletty Erkki Tuomioja.

Mutta Kanerva ei jäänyt lähipiiriin, vaan halusi enemmän. Nuorten ulkopoliittinen ideariihi oli yksi esimerkki. Kanervan seuraaja Alexander Stubb meni pidemmälle. Hän alkoi puhua kenttäkierroksista kouluissa ja ulkopolitiikan parlamentarisoinnista.

Turvallisuuspoliittinen selonteko jumittui kysymykseen puolustusmäärärahoista, laajemmin eduskunta ei ollut kiinnostunut turvallisuuspoliittisen ympäristön muutoksista. Ulkopolitiikan parlamentarisoiminen ei onnistu helpolla. On lähdettävä toreille, tai ainakin kapakkaan, jos haluaa ulkopoliittista keskustelua eduskuntaan.

Kokoomus alkoi Ilkka Kanervan kaudella uudistaa myös ”Moskovan tietä” EU-oloihin sopivaksi. Kun Venäjän ja Viron välille puhkesi kriisi pronssisoturin paikasta, ei Kanerva lähtenyt Moskovaan kyselemään, missä mennään, vaan otti yhteyttä kollegaansa Urmas Paetiin Tallinnassa.

Seuraavaksi EU:n puheenjohtajamaa Saksalta pyydettiin, että EU alkaisi valvoa Viron asemaa, kun sen edustustoa oli loukattu Moskovassa. Tämä oli ensimmäinen kerta pidempään kuin miesmuistiin, kun Suomi lähestyi Viron asiaa suoraan, ei Moskovan kautta. Lahja käärittiin taidokkaasti EU-paperiin.

Alexander Stubb joutui oman ulkoministerikautensa alkumetreillä vielä kovempaan kouluun, kun Georgian kriisi puhkesi. Stubbin onni oli, että hän oli ennen kriisin puhkeamista luonut suhteet Venäjän ulkoministeri Lavroviin ja saattoi Etyjin puheenjohtajana käyttää kännykkäänsä. Hänellä oli onnea myös, koska – toisin kuin Kanervalle – Venäjä oli Stubbille ennen ulkoministerikautta lähes terra incognita. Näytti siltä, että Moskovassa oli päätetty syleillä Venäjä-vastaiseksi koettu Stubb ystäväksi.

Kysymys on valinnasta kahdenvälisen ja EU:n kautta tapahtuvan yhteydenpidon välillä. Monet siirtäisivät mielellään Venäjän-suhteiden painopisteen Brysseliin, mutta Kanerva ja Stubb ovat arvostaneet perinteistä kahdenvälistä yhteydenpitoa enemmän kuin Tuomioja. Talous antaa Suomelle edelleen vahvan pohjan, mutta Venäjä voidaan yhä nähdä joko mahdollisuutena tai uhkana. Aivan varmaa Kanervan jälkeen ei ole, kumpaan suuntaan kokoomus kääntyy.

Joka tapauksessa kokoomuksen Venäjä-suhde on ollut yhtä hyvä tai parempi kuin oli pelätty. Tämä ei johdu yksin kokoomuksesta, vaan myös Venäjästä. Maan lähestymisen Eurooppaan on ajateltu tapahtuvan mieluummin konservatiivipuolueiden kuin vasemmiston kautta.

Markkinatalouteen liittyy juuri nyt monta kysymysmerkkiä, mutta talouskriisin ei uskota jatkuvan ikuisesti. Jyri Häkämies on ollut puolustusministerinä edeltäjiään vahvempi ulkopoliittinen toimija. Hänen tokaisunsa ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” on jäänyt elämään poliittiseen sanastoon, mutta yleensä väärin ymmärrettynä. Venäjällä se ymmärretään paremmin, eikä puolustusministerillä ole ollut sillä suunnalla ongelmia. Puhe pidettiin kuitenkin Yhdysvalloissa, joka menee Venäjän ajattelussa EU:n edelle. Kohteena oli siksi ainakin yhtä paljon transatlanttinen suhde kuin Venäjä.

Ulkoasiainhallinnon toive oli pyyhkiä Tuomiojan aikaiset rasitteet Amerikka-suhteesta. Toive alkoi toteutua, kun ulkopolitiikan johtoon asettui Kanerva. Pöytä oli valmiiksi katettu, kun hän kohtasi heti virkakautensa alussa Yhdysvaltain ulkoministerin Condoleezza Ricen. Amerikansuomalaiset järjestelivät jo vedonlyöntejä Kanervan ja Ricen suhteesta, mutta voiton korjasi Suomen ulkoasiainhallinto.

Stubbilla on uusi tehtävä: profiloitua Obaman hallinnon silmissä. Vaikka Bushin hallinto on jo historiaa, Suomen ja Yhdysvaltain suhteissa on paikkaamista. Halonen ei tavannut Bushia kertaakaan. Stubbilla on siihen hyvät edellytykset, ja tässä kohden hän on osoittanut ymmärtävänsä hyvin kansallista yksituumaisuutta.

Nato-kysymys ja presidentin asema koetinkiviä
Pitkään säästöliekillä ollut pohjoismainen yhteistyö on saanut uutta pontta kokoomuslaisten ulkoministerien myötä. Ulkoministerien yhteistyö on tiivistynyt ja saanut rinnalleen puolustusministerien keskustelut. Mihin se johtaa, on toinen juttu.

Norjan pääministerin Jens Stoltenbergin ehdotuksen mukaan Suomi joutuisi suojelemaan Nato-maan ilmatilaa ja valvomaan Murmanskia jäätiköiden sulaessa, mikä voi olla liikaa.

Tästä tullaankin villakoiran ytimeen eli Suomen Nato-suhteeseen, jonka nykytila näkyy hallituksen tammikuussa julkaisemassa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa. Kokoomuksen profiilille tällä on merkitystä jatkuvuuden ja yksituumaisuuden kannalta. Selonteon olennaisin asia on, että se kertoo hallituspuolueiden erimielisyydestä mitä olennaisimmassa ulkopolitiikan kysymyksessä.

Vaihtoehdot Naton suhteen ovat jäsenyys ja optio jäsenyydestä, mutta optio vesittyy, jos joku kannattaa edes suhteellisen avoimesti jäsenyyttä, kuten kokoomus nyt. Jos se on muuten onnistunut tavoitteissaan, niin tässä rima heiluu.

Suurista puolueista kokoomus on ainoa, jonka kannattajakunnan enemmistö on Nato-jäsenyyden kannalla. Enemmistö ei ole edes suuri, mutta vähemmistö on ollut hiljaa. Kokoomuksen avoimuus toimii siis paremmin puolueen ulkopuolella, omassa piirissä keskustelua Nato-jäsenyydestä ei ole juuri käyty.

Se onkin viisautta. Median valtavirta on Nato-jäsenyyden kannalla, ja kokoomus on sen lemmikki.

Rkp:n piirissä Nato nauttii myös kannatusta, mistä kertoo ministeri Astrid Thorsin vaatimus: Hän edellyttää Nato- päätöstä seuraavalla vaalikaudella, mikä ei ainakaan lisää option uskottavuutta.

Olisi mielenkiintoista tietää, mikä osuus kokoomuksen Nato-myönteisyydellä on sen kannatuksen nousuun. Kun kansasta reilusti yli 30 prosenttia haluaa Natoon, olisi kokoomuksella vielä mahdollisuuksia parantaa nykyistä 25 prosentin kannatustaan.

Tässäkin kokoomus poikkeaa omasta perinteestään, vanhasuomalaisesta myöntyvyydestä ja varovaisuudesta. Suomen Nato-jäsenyys merkitsisi turvallisuuspoliittisen tasapainon muutosta Itämeren alueella tilanteessa, jossa Ruotsi ja Venäjä ovat sotilasliiton ulkopuolella.

Eikä kumpikaan ole näillä näkymin hakeutumassakaan Naton piiriin. Ulkopolitiikassa riskit eivät kuitenkaan nouse omasta näkemyksestä, vaan toisten reaktioista siihen. Kokoomuksen kanta on ainakin historiaton, tai sitten puolueen arvio turvallisuusympäristöstä on toinen kuin turvallisuuspoliittisen selonteon, joka tosin tältä osin on aika hämärä.

Toinen ulkopoliittinen kysymys, jossa rima heiluu, on kokoomuksen kanta presidentin asemaan. Tämän asian edessä moni kokoomuslainen on huuli pyöreänä.

Kysymys on kuitenkin sekavampi kuin Nato. Presidentin jäljellä olevienkin valtaoikeuksien lopettamista ajaa voimakkaimmin kokoomus, joka on perinteisesti ollut vahvan presidentin kannalla. Tämä näkemys perustuu myös kansalliseen yksituumaisuuteen. Tukena on demarien Paavo Lipponen.

Lipponen on siis demarien perinteisellä kannalla, kun muut demarit ovat asettuneet kokoomuksen perinteiselle kannalle. Kokoomuksen perinteinen kanta taas on demarien perinteisen kannan vastainen. Vahvaa presidenttiä tukee nykyään myös keskusta, joka taas perinteisesti on suhtautunut siihen kielteisesti, Kekkosen kautta lukuun ottamatta. Kepun ja demarien tukena on kokoomuksen Sauli Niinistö, josta tulee kokoomuksen presidenttiehdokas, jos hän itse haluaa, ja ellei Alexander Stubb kasva ohi.

Kokoomuksen uusi asema on jättänyt jälkensä ulkopolitiikkaan, eikä se ole suinkaan ollut kielteinen. Peruspilarit jatkuvuus ja yksituumaisuus ovat ajoittain koetuksella, avoimuus ei. Toistaiseksi ongelmista on selvitty, eikä kokoomus ole näkyvästi haastanut edes tasavallan presidenttiä.