Kirjavieras: Lähi-idän oppositio elää hiljaisella liekillä

Robin Wright: Dreams and Shadows. The Future of the Middle East. The Penguin Press 2008, 464 s.

Joonas Pörsti

Demokratialiikkeillä ei ole Lähi-idässä niin suurta merkitystä kuin amerikkalaistoimittajan kirja antaa ymmärtää, arvioi Damaskoksen-instituutin uusi johtaja Hannu Juusola.

Seemiläisten kielten ja kulttuurien dosentti Hannu Juusola aloitti tammikuussa Syyriassa Suomen Damaskoksen-instituutin vakituisena johtajana. Tiedeinstituutti muuttaa samalla painopistettään Lähi-idän klassisen kauden ja keskiajan tutkimuksesta moderniin Lähi-itään. Jatkossa otetaan enemmän huomioon alueen
nykyinen yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys.

”Damaskos on hyvä sijainti instituutille, sillä kulkuyhteydet ovat täältä hyvät eri puolille Lähi-itää”, Juusola kertoo Skype-nettipuhelussa. Internet on luotettavin tapa pitää Syyriasta yhteyttä ulkomaille, vaikka sähkökatkos keskeyttää haastattelun kolmen vartin jälkeen.

Juusola on lukenut Robin Wrightin teoksen Dreams and Shadows, joka pureutuu Marokosta Iraniin ulottuvalla alueella vaikuttaviin yhteiskunnallisiin liikkeisiin. The Washington Postiin kirjoittava Wright kuuluu johtaviin amerikkalaisiin Lähi-idän toimittajiin, ja hän on työskennellyt alueella kolmenkymmenen vuoden ajan. Kirjassaan Wright esittää, että islamistiset liikkeet ovat jäämässä Lähi-idässä taka-alalle ja esiin nousee uusia kansalaisvaikuttajia, jotka puhuvat liberaalien vapauksien ja demokraattisemman järjestelmän puolesta.

Ulkopolitiikka: Miten arvioisit kirjaa lukijoille?
Hannu Juusola: Kirjasta saa kohtuullisen käsityksen siitä mitä laajemmassa Lähi-idässä tapahtuu Marokosta Iraniin. Näkökulmassa keskitytään voimakkaasti yksilöihin. Lähi-idän demokratiakehitys nähdään yksittäisten henkilöiden taisteluna vähän samaan tapaan kuin Václav Havelin vaikutus Tšekkoslovakiassa. Ulkomaiden ja kansainvälisen yhteisön vaikutus Lähi-idän kehitykseen jää kirjassa vähälle huomiolle.

Kirja esittelee kiinnostavasti Lähi-idän poliittisia liikkeitä ja esimerkiksi Irania käsittelevä luku on oikein hyvä. Monen valtion kohdalla reformistiset liikkeet saavat kuitenkin todellista suuremman merkityksen.

Yhdysvaltoja ja Israelia kohtaan kirja on huomattavan kiltti, en tiedä voiko Washington Postissa arvostella Israelin toimia. Kirjoittaja näyttää pitkälti hyväksyvän Israelin politiikan, ja rauhanprosessin epäonnistumisen syy on ensisijaisesti arabeissa.

Miltä alueen tulevaisuus näyttää kirjan valossa?
Kirjassa heijastuu 2000-luvun alkupuolen optimismi, joka ei ole toteutunut Lähi-idässä. Kirjoittaja on selvästi innostunut joistakin tapahtumista, etenkin Libanonin vuoden 2005 seetrivallankumouksesta, jonka seurauksena Syyria veti armeijansa maasta. Alueella oli vuoteen 2006 toiveikkaampaa, mutta tällä hetkellä tilanne näyttää synkemmältä kuin kirja antaa ymmärtää. Hyvin monessa kirjan kuvaamista valtioista demokratiavaikuttajia on vangittu. Libanonissa on tultu pattitilanteeseen sen sijaan että olisi edistytty.

Demokratialiikkeet ovat Lähi-idässä aika pieniä eivätkä toistaiseksi juuri uhkaa vallassa olevia järjestelmiä. Kirja nostaa islamististen liikkeiden sijaan esiin bloggaajia ja muita demokratia-aktivisteja. Todellinen oppositio hallitsevalle eliitille syntyy kaikissa alueen valtioissa ensisijaisesti kuitenkin islamistisista liikkeistä.

Viime vuosikymmenien suuri poliittinen trendi, islamististen liikkeiden nousu, jatkuu siis edelleen alueella?
Se on ilman muuta keskeisin trendi, oppositio koostuu suurimmassa osassa alueen valtioista islamistisen liikkeen eri suuntauksista. Jos rehellisiä demokraattisia vaaleja järjestettäisiin enemmän, islamistiset liikkeet nousisivat kaikkialla valtaan kuten palestiinalaisalueilla tapahtui.

Liikkeiden kannatus ei ole kaikkialla yhtä suurta, mutta oppositio on kanavoinut jo pitkään voimansa niiden kautta.

Miksi oppositio kanavoituu islamistisiin liikkeisiin?
On erittäin hyvä ja vaikea kysymys, miksi islamistinen liike nousi 1970-luvulta alkaen. Yksi tärkeä tekijä on se, että valtiot työskentelivät aktiivisesti laajan kommunistisen opposition nujertamiseksi. Hallitukset tukivat islamilaisia liikkeitä, jotta niistä nousisi vastavoima vasemmistolaisuudelle: Egypti on tästä hyvä esimerkki.

Toinen syy on arabinationalistisessa poliittisessa liikkeessä, joka oli vuosikymmeniä hallitseva voima arabimaissa. Kun se ei onnistunut täyttämään lupauksiaan, kuten tuottamaan taloudellisia parannuksia, yhdistämään arabivaltioita tai ratkaisemaan Palestiinan konfliktia, pettymys on ollut valtavan suuri. Se on tarjonnut islamistisille liikkeille mahdollisuuden nousta esiin. Politisoituneesta uskonnosta on tullut korvaava voima vasemmistolaiselle ja nationalistiselle politiikalle.

Lännessä monet näkevät islamistiset järjestöt, kuten Gazaa hallitsevan Hamasin, Libanonissa vaikuttavan Hizbollahin ja jopa al-Qaidan, kuuluvan samaan leiriin. Minkälaisina nämä liikkeet nähdään Lähi-idässä?
Ne ovat näkyviä liikkeitä, jotka yhdistävät toiminnassaan islamilaisen politiikan ja vapautusliikkeen ideologian lisäksi nationalismia ja uskontoa. Liikkeillä, jotka saavat voimansa paikallisista konflikteista, näyttäisi menevän tällä hetkellä
lujaa. Al-Qaidan tapaisilla globaalia jihadia ajavilla liikkeillä taas ei ole kiinnekohtaa missään, ja niiden merkitys on pienempi. Esimerkiksi Hizbollah haluaa korostaa voimakkaasti, ettei se kuulu al-Qaidaan.

Kirja onnistuu kuvaamaan hyvin liikkeiden välisiä eroja. Islamin eri suuntauksia edustavat Hizbollah ja Hamas kipailevat keskenään ja pyrkivät vahvistamaan omaa asemaansa, vaikka voisivat tehdä jollain tasolla yhteistyötä.

Kirja ei tuo esille, että sunni-islamilaisen Hamasin saama tuki shiialaiselta Iranilta ei ole sille millään tavalla luontevaa. Hamas ajelehti Iranin syliin, koska muu maailma hylkäsi sen vuoden 2006 vaalien jälkeen. Kansainvälinen yhteisö on toiminut tavattoman tyhmästi, kun se ajoi Hamasin Iranin syliin. Tämän jälkeen Hamasia on syytetty Iranin käsikassaraksi alueella.

Kansainvälisen yhteisön toimintaa olisi siis voinut purkaa kirjassa enemmänkin?
Se jää valitettavan varjoon. Ymmärrän, että kirja haluaa näyttää, että arabit eivät ole pelkästään objekteja, vaan myös subjekteja, ja se on sinänsä terve näkökulma.

Kirjassa jää kuitenkin vähemmälle huomiolle, miten kansainvälinen politiikka vaikuttaa demokratiakehitykseen ja alueella tehtäviin valintoihin. Uusi kotimaasi Syyria on autoritaarinen poliisivaltio, jonka Yhdysvallat luokitteli Bushin kaudella osaksi ”pahan akselia”.

Näkyykö maassa merkkejä toisinajattelijoista, joista kirjassa kirjoitetaan, vai ovatko he kaikki vankilassa?
On selvää, että täällä toimivat kansalaisjärjestöt tietävät hyvin, että kaikkea toimintaa valvotaan, ja monet aktivistit ovat vähintään matkustuskiellossa. Demokratialiikkeet ovat kokeneet viime vuosina täälläkin voimakasta takapakkia.
Samoin kuin Egyptissä ja monessa muussa maassa, talousreformi on ainoa uudistusten muoto, josta voidaan puhua avoimemmin.

Lähi-idässä on useita muitakin suljettuja ja poliittisesti hyvin autoritaarisia valtioita, kuten Egypti ja Iran. Onko niissä toiveita yhteiskunnan moniarvoistumisesta?
Ainakin lyhyellä aikavälillä näyttää siltä, että autoritaaristen hallintojen asema on vahva. Demokratialiikkeet ovat heikkoja, ja lähes kaikissa näissä maissa tärkeimmän opposition muodostavat islamismin eri suuntaukset, jotka eivät läheskään aina edusta demokraattista traditiota. Terrorismin vastainen sota ja Irakin miehitys ovat entisestään vahvistaneet autoritaaristen hallitusten asemaa. Egypti, jonka ihmisoikeustilannetta ei juurikaan kritisoida lännessä, on tästä erinomainen esimerkki. Demokraattisempaan järjestelmään siirtymisen sijasta tyypillistä näyttää olevan siirtyminen kohti ”tasavaltaa”, jossa valta periytyy isältä pojalle.

Arabimaissa on myös maltillisia islamilaisia arvopuolueita, jotka erottavat uskonnon ja politiikan toisistaan, kuten Marokon oikeuden ja kehityksen puolue. Voisiko se toimia mallina uudistusmielisille liikkeille muissakin Lähi-idän maissa?
Marokon oikeuden ja kehityksen puolue on hyvä esimerkki islamististen puolueiden suuresta kirjosta ja ilman muuta myönteinen esimerkki mahdollisesta kehityksestä.

Vastaavanlainen esimerkki on Turkin AKP. On kuitenkin syytä muistaa, että oikeuden ja kehityksen puolue ei ole suurin islamistinen liike Marokossa ja että demokraattinen julistus voi olla myös poliittista taktiikkaa. Hallitus rajoittaisi nopeasti puolueen toimintaa, jos se korostaisi perimmäistä tavoitettaan eli islamilaista valtiota.

Toisaalta muutos syntyy tyypillisesti ensin olosuhteiden pakosta ja heijastuu syvemmälle ideologiselle tasolle vasta ajan myötä. Egyptin Muslimiveljeskunta edustaa maltillistumisessaan samantyyppistä kehitystä kuin Marokon esimerkki.

Kirjan kiinnostaviin henkilöihin lukeutuu iranilainen filosofi ja toisinajattelija Abdolkarim Soroush. Onko hänen edustamallaan reformistisella, kansalaisvapauksia ja demokratiaa tähdentävällä ajattelulla laajempaa kaikupohjaa alueella, vai onko kyse pienestä koulutetusta eliitistä?
Samoin kuin arabimaissa, myös Iranissa viime vuodet ovat olleet synkkiä uudistusliikkeiden kannalta.

Iranissa on kuitenkin demokraattisia perinteitä, ja luultavasti Soroushin tapaisilla ajattelijoilla ja demokratialiikkeillä on siellä laajempi kannatus kuin arabimaissa. Islamilaisessa Iranissa ei luonnollisesti ole vahvaa islamistista oppositiota, mikä vahvistaa reformiliikkeen asemaa maassa.

Valitettavasti autoritaarisen hallituksen asema vaikuttaa Iranissa toistaiseksi vahvalta. Iranin ydinohjelmaan liittyvä kiista vahvistaa osaltaan konservatiivien valtaa maassa.

Yhdysvallat nähdään monissa Lähi-idän maissa tällä hetkellä hyvin huonossa valossa. Koskeeko vihamielisyys koko länttä ja miten suhteita voisi parantaa?
Osittain kritiikki koskee koko länttä, mutta erityisesti Isoa-Britanniaa Yhdysvaltojen ohella.

Euroopan kannalta suurin ongelma on EU:n hajanaisuus ja siitä johtuva heikkous. EU:n tulisi selvemmin erottautua Yhdysvaltojen eduista, jotta siihen voitaisiin suhtautua Lähi-idässä vakavammin ja myönteisemmin. Esimerkiksi palestiinalaisten yleinen käsitys on, että EU vain puhuu, muttei koskaan tee mitään.

Laajemmin Lähi-idän ja lännen suhteiden kehityksen kannalta on tietysti kriittistä, miten Obaman hallinto onnistuu
tehtävässään.