Kirjatutka: Terveisiä diktatuurista

Caroline Salzinger: Terveisiä pahan akselilta. Atena 2008, 270 s. ja Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta. WSOY 2008, 263 s.

Henri Purje

Pohjois-Koreassa ulkomaalaistoimittajan mukana kulkee aina kaksi valvojaa, sillä valvojien on tarkkailtava myös toisiaan.

Molemmat pääkaupunki Pjongjangin kahdesta tavaratalosta – nimeltään Tavaratalo numero yksi ja Tavaratalo numero kaksi – ovat ulkomaalaisia varten pystytettyjä kulisseja, joissa valeasiakkaat tekevät valeostoksia vierailijoiden hämäämiseksi. Kun turistibussi kurvaa pois pihasta, kauppa tyhjenee ja sulkee ovensa.

Jokaisen rinnuksessa killuu sydämen kohdalla emalinappi, johon on kuvioitu Pohjois-Korean lippu sekä Suuren johtajan Kim Il-sungin kasvot. Vuodesta 1994 maata on hallinnut Suuren johtajan poika Kim Jong-il, jonka äänen kansalaiset ovat kuulleet kerran.

Tämän ja paljon muuta oppii Caroline Salzingerin kirjasta Terveisiä pahan akselilta. Työ Sveriges Radion ulkomaankirjeenvaihtajana on vienyt Salzingerin moniin suljettuihin yhteiskuntiin, joista ulkomaailma tietää kovin vähän.

Kuten jo nimestä voi päätellä, kirja käsittelee elämää Yhdysvaltojen pahan akseliksi nimeämissä valtioissa. Termi on peräisin presidentti George W. Bushin helmikuussa 2002 pitämästä puheesta, jossa hän niputti yhteen kolme maata: Pohjois-Korean, Iranin ja Irakin. Muutamaa kuukautta myöhemmin apulaisulkoministeri John Bolton lisäsi ryhmään Syyrian, Libyan ja Kuuban.

Kirjaa lukiessa tulee epätodellinen olo. On vaikea uskoa elävänsä samalla planeetalla kuin vaikkapa perheenäiti, joka pyörittää perustamaansa itsemurhapommittajien kouluttamiseen erikoistunutta järjestöä ja ilakoi kokonaisten perheiden ilmoittautuneen vapaaehtoisiksi marttyyreiksi. Tai parikymppinen Merhdad, joka myi munuaisensa pystyäkseen maksamaan velkansa, vaimonsa laittoman abortin ja autonsa osamaksun (Iran on maailman ainoa maa, jossa elinkauppa on laillista).

Samaistumisen kohteitakin löytyy. Lastenkutsut 40 vuotta poikkeustila-lailla hallitussa Syyriassa ovat samanlaiset kuin missä tahansa: levoton päivänsankari puhaltaa kakusta kynttilät ja saa lahjaksi Kiinassa valmistettuja vesipyssyjä, muoviautoja ja robotteja. Diktatuuri tai ei, ihmiset kaipaavat toistensa seuraa ja läheisyyttä. Tiukinkaan valvontakoneisto ei pysty kitkemään huumoria, sosiaalisuutta ja itsenäistä tahtoa.

Salzinger esittelee myös tämän iloisemman puolen. Hän vie lukijan iranilaisiin kotibileisiin, joissa piukkoihin toppeihin pukeutuneet tytöt humaltuvat shiraz-viinistä, polttavat ketjussa ja hoilaavat kuorossa Coldplayta. Hän esittelee Teheranin kuumimman vaihtoehtobändin, joka arvostelee mullaheita ja jonka kotisivuilla käy yli tuhat fania päivässä. Hän kertoo porvarillisesta libyalaisperheestä, joka puhuu keskenään ranskaa ja italiaa ja elää kuin Gaddafin vallankumousta ei olisi koskaan tapahtunut.

Anekdoottien kiinnostavuutta lisää Salzingerin tapa kytkeä ne saksi laajempaa yhteiskuntakuvausta. Teksti siirtyy taitavasti yksityisestä yleiseen, huumoria ja kritiikkiä unohtamatta.

Arvostelu ei kohdistu vain hirmuhallitsijoihin, vaan myös kirjoittajaan itseensä, hänen ammattikuntaansa ja ahkerasti kelkkaansa kääntäviin länsimaihin.

Etenkin kansainvälistä journalismia käsittelevät pohdinnat ovat herkullisia. Kentällä toimittajista tulee ”teinejä, jotka kieltäytyvät aikuistumasta” ja joiden keskinäisiä suhteita säätelee tarkka laumahierarkia. Vaikka Salzinger antaa itsestään ammattimaisen kuvan, hän paljastaa myös oman epävarmuutensa, narsisminsa ja naiiviutensa.

Vieraassa kulttuurissa kokeneinkin journalisti on riippuvainen paikallisesta ”fikseristä”, joka osaa kielen, tietää tavat ja tuntee tärkeät ihmiset. Fikserit ohjaavat kansainvälisiä uutissisältöjä keskeisellä tavalla, mutta eivät itse näy tai kuulu. Heidän tarkoitusperiään voi usein vain arvailla.

”Sydämessäni pidin Jamesia yhtenä meistä”, Salzinger huokaa, kun hänen ja lukemattomien muiden kanssa työskennellyt syyrialainen loikkaa tiedotusministeriön leipiin.

Sotilasjuntan hallitsema Burma – jota juntta itse nimittää Myanmariksi – ei päässyt pahan akselille, mutta Bushin hallinto nimesi sen vuonna 2005 yhdeksi ”tyrannian etuvartioista”.

Kun Burmasta kuulee puhuttavan, aiheena on yleensä demokratiamielenosoitus, viranomaisväkivalta tai luonnonkatastrofi. Tai parikymmentä vuotta kotiarestissa pidetty rauhannobelisti Aung San Suu Kyi.

Kanadanranskalaisen Guy Delislen Merkintöjä Burmasta -reportaasisarjakuva laventaa käsitystä maasta ja tarjoaa harvinaisen kurkistuksen pääkaupunki Rangoonin arkeen.

Delisle asui Burmassa vuosina 2005– 2006, jolloin hänen vaimonsa työskenteli Lääkärit ilman rajoja -järjestön avustushankkeessa. Itse hän oli kotona heidän pienen poikansa kanssa, teki pitkiä kävelylenkkejä ja havainnoi ympäristöään. Näkemänsä ja kokemansa hän tallensi piirroslehtiöönsä.

Siinä missä Salzinger kiiruhtaa paikasta toiseen skuupin perässä, Delislellä ei ole hoppua mihinkään. Päivän tärkein tehtävä saattaa olla piipahdus uima- altaalla tai musteen ostaminen täytekynään. Ihan tavallista arki ei silti ole.

Sensuurin vuoksi ulkomaisista lehdistä puuttuvat arkaluonteiset jutut. Kukaan ei uskalla puhua politiikkaa. Edellisen diktaattorin taikauskon vuoksi setelit ovat jaollisia viidellätoista, mikä vaikeuttaa asiointia. Ja kauppasaarron
takia pastöroitua maitoa ei saa mistään.

Tyypillistä on myös, että sääntöjä muutetaan mielivaltaisesti ja arvaamatta. Eräänä aamuna hallitus ilmoittaa siirtävänsä pääkaupungin keskelle maata.

Salzingerin ja Delislen kuvaamat valtiot eroavat toisistaan monin tavoin, mutta niillä on myös paljon yhteneväisyyksiä. Johtajat rakentavat henkilökulttia ja heidän kuviaan on kaikkialla, retoriikka on yltiöisänmaallista ja muukalaisvihamielistä, tietoa manipuloidaan, salainen poliisi kitkee vastarinnan ja kansalaiset elävät pelossa.

Toisaalta ihmiset ovat äärimmäisen taitavia kiertämään säädöksiä, keksimään selviytymiskeinoja ja erottamaan
julkisen ja yksityisen.

Kirjoja lukee kuin fiktiota, mutta niistä oppii paljon. Kuten sen, että jucheaatteen vallankumouksellisuuden korostamiseksi Pohjois-Koreassa otettiin käyttöön uusi ajanlasku. Tammikuussa käynnistyi vuosi juche 99.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää