Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Saksan suhde Lähi-itään palaamassa normaaliksi

Joschka Fischer: Die rot-grünen Jahre. Deutsche Aussenpolitik vom Kosovo bis zum 11. September. Knaur Taschenbuch Verlag 2008, 446 s. ja Christoph Bertram: Partner, nicht Gegner. Für eine andere Iran-Politik. Körber-Stiftung 2008, 95 s sekä Jürgen Todenh

Yrjö Lautela

Saksan ja Israelin suhteet eivät koskaan voi olla normaalit”, lausahti Edmund Stoiber kerran tv-haastattelussa. Baijerilainen konservatiivipoliitikko, joka vuonna 2002 oli aivan hilkulla päästä liittokansleriksi, tarkoitti, että historiallisista syistä Saksa ei voi suhtautua Israeliin kuten muihin valtioihin.

Tämä heijastui myös tammikuussa kannanotoissa Gazan sotaan. Saksan hallituksen tiedottaja ilmoitti liittokansleri Angela Merkelin ja Israelin pääministerin Ehud Olmertin olleen keskusteluissaan ”yksimielisiä siitä, että vastuu tilanteen nykykehityksestä on yksiselitteisesti ja yksinomaan Hamasin. ”Sosiaalidemokraattien suunnalta kuului jo hieman kritiikkiäkin Israelin suuntaan, vaikka ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier on siitä pidättäytynyt.

Entinen ulkoministeri, politiikasta jo vetäytynyt vihreiden Joschka Fischer, sanoi lehtihaastattelussa, että saksalaiset ovat olleet yli puoluerajojen solidaarisia Israelille, jo Liittotasavallan perustamisesta lähtien. Tuoreet mielipidetutkimukset tosin näyttävät toista. Erään tutkimuksen mukaan joka toinen saksalainen pitää Israelia aggressiivisena valtiona.

Fischer on kirjoittanut ”punavihreistä” vuosista yli 400-sivuisen kirjan, joka kuitenkin ulottuu vain vuoden 2001 loppupuolelle, vaikka sosiaalidemokraattien ja vihreiden yhteishallitus istui vuoteen 2005 asti. Kirjan päivitetyssä johdannossa hän sanoo jopa, että Saksan olisi pitänyt vuonna 2006 siirtää joukkoja myös Afganistanin pääsotanäyttämölle maan eteläosaan, mutta ”rohkeutta” puuttui. Helppohan yksityishenkilön on sanoa.

Fischer käsittelee Lähi-itää melko lyhyesti muistuttaen muun muassa, että Israel on aina tulkinnut kysymyksen palestiinalaisten pakolaisten paluusta toisen osapuolen pyrkimykseksi kyseenalaistaa ”demografisin menetelmin” Israelin valtion perustaminen vuonna 1948 ja sen olemassaolo.

Radikaalissa nuoruudessaan Fischer osallistui vuonna 1969 PLO-solidaarisuuskonferenssiin. Hän ei silloinkaan pitänyt ongelmana Israelia, vaan sen sionistista politiikkaa. Hänen kantansa muuttui kuitenkin vuonna 1976, kun pari saksalaista osallistui palestiinalaisten apureina konekaappaukseen, jonka aikana he ryhtyivät erottelemaan juutalaisia muista matkustajista. Fischeriä karmaisi ajatus saksalaisista taas valikoimassa juutalaisia. Kaappaus päättyi Israelin kommandoiskuun, mutta Fischerille oli siitä lähtien selvää, että ”antisionismi ei lopulta ole muuta kuin antisemitismiä”.

Jos Saksan politiikan huipulla pidetään kiinni solidaarisuudesta Israelia kohtaan, löytyy maan Lähi-itä-keskustelusta muitakin sävyjä. Yksi Saksan tunnetuimpia ulkopolitiikan kommentaattoreita on Christoph Bertram, joka toimi vuodet 1998–2005 riippumattoman, liittovaltion rahoittaman Stiftung Wissenschaft und Politik -instituutin johtajana. Bertram moittii Israelia siitä, että se ei ole kertaakaan sotilaallisten voittojensa jälkeen ollut valmis tekemään myönnytyksiä palestiinalaisille. Kommentoidessaan Gazan sotaa Bertram vaati, että Israelin on luovuttava Gazan ja Länsirannan elinkelpoisuuden näivettämisestä ja lopetettava siirtokuntien rakentaminen.

Bertram pohtii kirjassaan länsimaiden suhdetta Iraniin, ennen kaikkea sen väitetyn ydinasehankkeen näkökulmasta. Hän toteaa kylmän sodan aikaisen kauhun tasapainon nojautuneen siihen, että se joka lähettää ydinohjuksen ensimmäisenä, kuolee toisena. Jos taas Iran yrittäisi ydiniskua Israelia tai Yhdysvaltoja vastaan, se tuhottaisiin ensimmäisenä. Bertramin mielestä on selvää, että Iranin islamilainen ideologia ja kiihkeä retoriikka eivät merkitse sitä, että maan johto olisi välinpitämätön omasta kohtalostaan. Ei sellainenkaan valtio, jonka johto legitimoi asemaansa uskonnolla, voi haluta itsemurhaa, kirjoittaa Bertram.

Mahdolliset sotilaalliset iskut Iranin ydinlaitoksia vastaan eivät toisi toivottua tulosta, sanoo Bertram. Eihän niillä kuitenkaan voitaisi hävittää ”atomipommin valmistamiseen vaadittavaa tietoa”, mitä presidentti George W. Bush edellytti vuonna 2007. Iranin arvioidaan keskeyttäneen ydinohjelmansa sotilaallisen osuuden vuonna 2003.

Iraniin ei ole mahdollista kuvitella sellaista hallitusta, joka lopettaisi maan ydinohjelman. Bertramin mielestä lännen
ainoa mahdollisuus on liennytys, pyrkiminen vastakkainasettelusta kumppanuuteen. Siitäkin huolimatta, että Iranissa uhittelun kannattajat voisivat kokea voittaneensa. Hehän ovat hyötyneet jo tähänastisista uhkakuvista. Iranin ydinohjelma jatkuu ja maan vaikutusvalta alueella on kasvanut. Bertram uskoo kuitenkin, että lännen rakentavampi asenne johtaisi pitemmän päälle myös maltillisempaan politiikkaan Iranissa. Joka tapauksessa lännen tähänastinen politiikka on ollut tuloksetonta. Kuten Winston Churchill on sanonut: ”Vaikka strategia olisi kuinka hieno, joskus on katsottava tuloksia”.

Oma lukunsa saksalaisten Lähi-idän tuntijoiden joukossa on Jürgen Todenhöfer. Hän oli 18 vuotta kristillisdemokraattien kansanedustaja ja on sittemmin kuulunut Burda-lehtikonsernin johtoon. 1980-luvulla hän kävi useita kertoja Afganistanissa, tapaamassa neuvostojoukkoja vastaan taistelleita kapinallisia.

Todenhöfer on tehnyt jo kolmannen kirjan Irakista, ja se perustuu suurelta osalta hänen tekemiinsä haastatteluihin vastarintaryhmien keskuudessa. Todenhöfer erottaa toisistaan todelliset irakilaiset vastarintataistelijat ja al-Qaidan terroristit. Ulkomaisten al-Qaida-taistelijoiden rinnalla on tosin maltillisempia irakilaisia ryhmiä, jotka tekevät yhteistyötä ulkomaisten terroristien kanssa, koska näillä on rahaa.

Todenhöfer on liittänyt kirjaansa myös teesit, jotka hän julkaisi noin vuosi sitten Frankfurter Allgemeinessa, The New York Timesissa ja Lontoossa ilmestyvässä arabilehdessä nelisivuisina ilmoituksina. Niissä hän ruotii armottomasti länsimaiden parisataa vuotta kestänyttä sota- ja siirtomaapolitiikkaa islamilaisia maita vastaan. Hän julkaisee myös otteita Raamatusta ja Koraanista osoittaakseen väitteet islamin erityisestä väkivaltaisuudesta vääriksi. ”Useimmat muslimit kunnioittavat enemmän juutalaisuutta ja kristinuskoa kuin me itse”, sanoo Todenhöfer.