Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Diplomatian suojamuurit murtuvat

Håkan Berggren: Första försvar – Diplomati från ursprung till UD. Atlantis 2008, 695 s.

Diplomatian perinteet eivät kanna eikä alaan enää liity entistä loistoa, mutta onko edessä pelkästään hidasta hiipumista ja alamäkeä? Håkan Berggren - historiantutkija sekä Ruotsin ulkoasiainhallinnossa ptkään työskennellyt dplomaatti – myöntää vaikeudet.

Valtaa on menetetty niin valtionhallinnon kuin yleisemminkin poliittisen päätöksenteon piirissä. Menetettyjä asemia ei voi palauttaa pelkästään tehostamalla, järkeistämällä, säästämällä, käyttämällä konsultteja tai uudistamalla ja virtaviivaistamalla ulkoasiainhallinnon organisaatiota. Viime kädessä on kyse perusidean kantavuudesta.

Tämä ydin ei ole Berggrenin mielestä ajan saatossa mitenkään muuttunut. Siksi diplomatian klassikot Harold Nicolsonista Henry Kissingeriin ovat hänestä yhä tutustumisen arvoisia. Suomalaisista Ragnar Numelin kuuluu näiden armoitettujen oppi-isien joukkoon.

Berggren nojaa siihen, että kykyä viestiä, välittää, neuvotella sekä rakentaa siltoja toisistaan poikkeavien näkemysten välille tarvitaan edelleen. Sitä tarvitaan, jotta vältytään väkivaltaisilta ratkaisuilta eikä ajauduta sotiin. Hän kokee diplomatian ”ensimmäisenä puolustuslinjana” ja suhtautuu siksi varsin torjuvasti viime aikoina kehiteltyihin oppeihin ”ennaltaehkäisevistä” sotilaallisista toimista. Niissähän syrjäytetään diplomatia jo lähtökohtaisesti.

Kirjoittajan varsin perusteellisen erittelyn kohteena on ymmärrettävästi Ruotsi ja sen ulkoasianhallinto. Hallinto tulisi hänen mielestään uudistaa perinpohjaisesti eikä pitkään piilossa pidettyä kritiikkiä ja tyytymättömyyttä ole syytä väistellä.

Hänen ihanteenaan on nykyistä huomattavasti liikkuvampi ja verkostoissa vaikuttamaan pyrkivä diplomatia. Sen tulisi kyetä tukeutumaan suppeaan, mutta notkeaan ja ammattitaitoiseen ulkoasiainhallintoon. Monet tekniset ja asiantuntijatehtävät voisi ulkoistaa. Pysyviä ja usein linnamaisia edustustoja sekä kiinteitä asemapaikkoja voitaisiin hänen mielestään olennaisesti vähentää ja tilalle tulee luoda laajempia, alueellisia edustustoja. Kiertäviksi lähettiläiksi ja diplomaateiksi pitäisi rekrytoida myös muita kuin oman maan kansalaisia.

Berggren kuitenkin epäilee, että tämänsuuntaiset muutokset ovat edelleen liian radikaaleja perinteisiin sitoutuneelle diplomatialle ja erityisasemaansa vahvasti varjelevalle ulkoasiainhallinnolle. Siksi hän päätyy suosittamaan kokeiluja ja aluksi vain pieniä muutoksia.

Ottamalla lähtökohdakseen diplomatian klassikot sekä keskustelemalla ennen kaikkea ulkoasiainhallinnon rakenteista Berggren kuitenkin pystyttää eräänlaista suojamuuria. Sisältöä koskevat kysymykset jäävät liiaksi syrjään keskitettäessä huomio puitteisiin.

Uudistuminen ulottuu kuitenkin myös sisältöihin. Huoli maakuvasta on johtanut siihen, että ennen varsin rutiiniluonteisina koetut pressi- ja tiedotusasiat ovat nousseet ulkoasiainhallintojen asialistalla rakettimaisesti. Se on myös johtanut diplomatian jalkautumiseen ja pyrkimyksiin vaikuttaa myös kansalaisten ja kansalaismielipiteen tasolla.

Ei ole lainkaan selvää ketä EU-diplomaatti edustaa, mikä on toiminnan perussisältö ja miten EU-diplomatian tulee lomittua jäsenmaiden välisen perinteisen diplomatian kanssa. Unionin oma dynamiikka sekä kansallinen päätöksenteko on synkronisoitava, jotta päätöksiä ylipäätään saadaan aikaan. Tässä paineessa jäsenmaiden väliset edustustot usein sivuutetaan. EU-diplomatia suuntautuu vahvasti sisäänpäin, eikä sen ”vastustaja” ole perinteiseen tapaan valtio, vaan sisäisen päätöksenteon monimutkaisuus, hitaus ja yleisesti ilmaistuna aika.

Berggrenin sanoma on kirkas: diplomatia on muuttumassa radikaalisti.