Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Mutkat suoriksi vapauden taisteluissa

Gary J. Bass: Freedom’s Battle: The Origins of Humanitarian Intervention. Knopf 2008, 528 s.

Princetonin yliopistossa opettavan Gary J. Bass näkee humanitaariset interventiot valonpilkahduksina valtakamppailun pimentämällä tiellä. Humanitaariset interventiot onkin tavanomaista asettaa osaksi jonkin sortin universaalihistoriaa, jossa ihmiskunta nousee pimeyden ajoista asteittain kohti oikeudenmukaisempaa tai väkivallattomampaa aikakautta.

Ensivaikutelmaksi Freedom’s Battle -kirjasta jää sen kaksijakoisuus. Ensimmäinen osa, ”Vapauden taistelusta”, on hyvin koostettu historiallinen tarina. Bass kertaa 1800-luvun tapahtumia, jolloin eurooppalaiset vallat pyrkivät estämään ottomaanien suorittamia joukkosurmia. Tämä kamppailu nähdään usein esikuvana myöhemmille humanitaarisille interventioille. Yksityiskohtien elävöittämä tarina tarjoaa useimmille lukijoille uutta tietoa.

Toisen osan keskeinen väittämä on, että kansainvälistä oikeudenmukaisuutta voidaan edistää humanitaarisilla interventioilla. Bass haluaa ilmeisesti näyttää, että hänen argumenttinsa saa tukea kirjan historiallisesta osiosta. Osat jäävät kuitenkin irrallisiksi.

Valtioiden pyrkimykset valta-asemansa vahvistamiseen ovat kiinteämmässä suhteessa humanitarismin historiaan kuin Bass halua myöntää. 1800-luvun suurpolitiikan voi tulkita sekä liberalistisen humanitarismin nousuksi että läntisen hegemonian laajenemiseksi. Humanitaarinen interventio oli yhtä aikaa sekä valtapolitiikan väline että oikeudenmukaisuuden instrumentti.

Bass aloittaa historiallisen kertomuksensa romanttisiin mittasuhteisiin kohotetusta Kreikan itsenäistymiskamppailusta 1800-luvun alussa. Kreikkalaisten taistelu herätti myötätuntoa lännessä. Se sai yksityiset henkilöt, kuten runoilija Byronin, lähtemään rintamalle vapaaehtoiseksi. Läntiset vallat lähettivät kreikkalaisten avuksi aseita ja sotalaivoja.

Seuraava ”valonpilkahdus” Bassin mukaan oli Syyrian kristittyjen pelastaminen druusien harjoittamalta laajamittaiselta väkivallalta. 1870-luvulla bulgaarien tappamiset herättivät paheksunnan ryöpyn lännessä. Monet kuuluisuudet, kuten Dostojevski, peräänkuuluttivat toimintaa.

Yleinen mielipide näytteli keskeistä roolia näiden mobilisaatioiden ja väliintulojen synnyssä. Keneen myötätunto kohdistui? Nykyiselle humanitarismille on tyypillistä, että myötätunnon kohteena on kaukainen toinen, jonka tuskaa ilmennetään kehollisena kärsimyksenä.

Bassin kertomissa tapahtumissa logiikka oli kuitenkin toinen. Interventioita tukeva myötätunto kohdistui poliittisiin
kehoihin, kreikkalaisiin ja bulgaareihin kansakuntina ja kristittyihin uskontona. Kärsivät kehot eivät olleet eurooppalaisille myöskään etäisiä. Ne olivat kulttuurisesti, uskonnollisesti ja etnisesti hyvin läheisiä. Humanitaarisissa interventioissa toimi ”nearest-is-the-dearest” -dynamiikka.

Kirjoittaja korostaa vuoden 1774 Kutchuk–Kainardji-sopimusta esimerkkitapauksena. Sopimuksen johdosta Venäjä sai oikeuden suojella ortodokseja ottomaanien alueilla. Bass näkee tämäntapaisen suojelun olevan alueellisten suurvaltojen vastuulla. Ongelmaksi jää, että humanitaarisella interventiolla voidaan puolustaa nykymaailmassa melkein mitä vain. Ajatellaanpa vaikka Venäjän toimintaa Georgiassa tai Yhdysvaltojen Irakin operaatiolle antamia jälkikäteisperusteluita.

Kirjan keskeinen heikkous juontuu humanitaristisille historioille ominaisesta teleologisesta otteesta. 1800-luvun tapahtumissa nähdään 2000-luku idullaan. Nykyajatukset hallinnon rakentamisesta tai exit-strategiasta eivät kuitenkaan tee oikeutta Kreikan sisällissodalle. Kirjoittaja ei löydä menneisyyttä, vaan muotoilee sen sopivaksi nykymaailman poliittisiin tarkoitusperiin.