Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Serbia saa suomalaisten tunteet pintaan

Nina Suomalainen ja Jyrki Karvinen (toim.): Suomalaisten kovat paikat. Länsi-Balkan 1992–2008. Tammi 2008, 336 s.

Suomalaisten kovat paikat -kirjaan on koottu Länsi-Balkanilla työskennelleiden suomalaisten artikkeleita, joissa he kertovat kokemuksistaan ja selostavat tehtäviään. Tunnelmien välittäminen Serbiasta jää lähes yksinomaan Yrsa Grünen journalististen havaintojen varaan, missä hän onnistuu erinomaisesti.

Kosovon konfliktin keskeiset tapahtumat osuivat suurlähettiläskaudelleni Belgradiin. Naton pommituskampanjaa seurasi Suomen EU-puheenjohtajuuskausi ja lopulta Milosevicin kukistuminen syksyllä 2000. Diplomaattien ohella sodan seuraukset näki läheltä Pekka Haavisto, joka johti Naton pommitusten ympäristövaikutuksia tutkinutta YK:n asiantuntijaryhmää. Serbialaisten mielialat tulivat tutuiksi myös Jugoslavian sotarikostuomioistuimen ICTY:n tiedottajana Belgradissa toimineelle Matias Hellmanille. Kirjassa on artikkelit Serbian suurilta suomalaisnimiltä Martti Ahtisaarelta ja Helena Rannalta, Harri Holkerilta sekä Olli Rehniltä.

Ahtisaaren rauhan Nobelia ei juuri kiitelty Serbiassa. Happamat ovat myös Ahtisaaren näkemykset Serbian edustajista, jotka eivät Kosovon statusneuvotteluissa taipuneet hänen ratkaisuunsa, vaan ”päättivät suosia Milosevicin ajamaa nationalistista linjaa”. Olli Rehnillä on parempi nimi Serbiassa, ja hän katsoo enemmän tulevaisuuteen kuin menneisyyteen kirjoittaessaan: ”Serbia etenee kohti EU:ta asteittaisen uudistumisen, evoluution, ei kärsimyksen kautta tulevan puhdistautumisen, katarsiksen, varassa.”

Racakin surmatöiden oikeuslääketieteellinen tutkinta tammikuussa 1999 ja niitä koskevat lausunnot nostivat Helena Rannan serbialaisessa julkisuudessa yhdeksi syntipukiksi Naton pommituksille. Serbiassa ei ole koskaan hyväksytty länsimaissa oikopäätä annettua tuomiota serbien tekemästä massamurhasta. Kovat paikat -kirjassa Ranta kertoo asiasta melko ylimalkaisesti, mutta Kaius Niemen kirjoittamasta elämäkerrasta (Helena Ranta: Ihmisen jälki, Kirjapaja 2008) löytyy seikkaperäisempi selostus, jossa kuvataan tutkimuksiin liittyneitä ongelmia ja poliittisia paineita. Kirja sai Serbiassa laajan julkisuuden.

Harri Holkeri koki Kosovon YK-hallinnon UNMIK:in johdossa todella kovia aikoja. Aseistariisuvasti hän kirjoittaa: ”Anteeksianto oli tärkein sanomani Kosovossa UNMIK-aikanani, ja sitä se on myös tänään.” Milosevicin kaaduttua Etelä-Afrikan mallin mukaisia ideoita totuuskomissiosta yritettiin toteuttaa myös Serbiassa.

Martti Ahtisaari kävi presidenttikautensa jälkeen Belgradissa, missä hän paikallisten kansalaisjärjestökumppanien kanssa yritti opastaa Serbiaa läntiseen arvomaailmaan. Tästä huolimatta vielä vuonna 2008 äärikansallinen radikaalipuolue oli vähällä nousta valtaan. Voittajaksi selviytynyt ”länsimielinen” hallinto torjuu Kosovon itsenäisyyden yhtä tiukasti kuin edellinen pääministeri Vojislav Kostunica, Milosevicin voittaja, joka Kai Sauerin mukaan ”päätti tietoisesti ummistaa silmänsä poliittisilta tosiseikoilta ja vallitsi oikeudellisiin tulkintoihin pohjautuvan siilipuolustuksen”.

Niille jotka takertuvat laillisuuskysymyksiin tai analogioihin, on tullut tavaksi vastata: Kosovo on sui generis, erikoistapaus. Yrsa Grüne polemisoi tätä vastaan. Erikoista lienee myös mitata Kosovon tunnustamisen edistystä taloudellisella painoarvolla: reilu neljännes YK:n jäsenmaista oli vuoden 2008 lopulla tunnustanut Kosovon, mutta onhan näillä mailla takanaan yli 60 prosenttia maailman bruttokansantuotteesta, kirjoittaa Martti Ahtisaari.

Joukosta puuttuvat kuitenkin paitsi Venäjä myös Kiina, Intia ja Brasilia, eli koko BRIC-maiden ryhmä. Pääosa muslimimaailmaakin odotteli yhä, albaaniuskonveljistä huolimatta.