Kiristynyt kilpa korkeista nimityksistä vaatisi Suomelta asennemuutosta

Suomalaiset vaikuttajat maailmalla

Niina Sarkonen

Suomalaiset jäävät liian usein kalkkiviivoille kisassa kansainvälisten järjestöjen huippupaikoista. Tuki Suomesta on hajanaista, ja lobbaamista arastellaan edelleen.

kuva: Antti Valta

Hallitus heräsi pari vuotta sitten karuun todellisuuteen: Suomen vaikutusvalta kansainvälisissä järjestöissä tuntui kutistuneen murto-osaan aiemmasta. Suomalaisten osuutta järjestöjen silmäätekevien paikoilla olisi lisättävä pikaisesti, jotta Suomen tärkeinä pitämiä asioita voitaisiin edistää maailmalla paremmin.

Pohjalla oli huoli siitä, että suomalaisten määrä esimerkiksi YK:n pääkallonpaikoilla on laskenut sitten 1970-luvun kultavuosien, jolloin Helvi Sipilä toimi YK:n apulaispääsihteerinä, Klaus Sahlgren Euroopan Talouskomission johtajana, sekä Martti Ahtisaari ensin apulaispääsihteeritasolla Namibia-valtuutettuna ja myöhemmin järjestön alipääsihteerinä. Manttelinperijöistä on huutava pula.

Tilanne on riippunut paljolti alan suomalaisten taustaorganisaatioiden aktiivisuudesta – esimerkiksi Suomen säteilyturvakeskuksen tiivis yhteistyö Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n kanssa siivitti suomalaisen Olli Heinosen järjestön kakkospallille. Heinonen on tällä hetkellä ainoa pääjohtajatasolla kansainvälisellä järjestökentällä toimiva suomalainen, hänkin on tosin jäämässä piakkoin eläkkeelle.

Ulkoministeriö toteutti viime vuoden keväällä 62 kansainvälistä järjestöä ja niiden sihteeristöä kattaneen selvityksen, jossa huoli todentui: suomalaisia on niukasti kansainvälisten järjestöjen johtotehtävissä, keskitasollakin vain muutama. He eivät myöskään juuri osallistu järjestöjen politiikan muotoiluun, sillä suomalaisten tehtävät liittyvät tavallisesti päätösten toimeenpanoon.

EU:n organisaatiot ja kansainväliset kansalaisjärjestöt, lukuun ottamatta humanitaarisia järjestöjä, eivät olleet mukana selvityksessä.

Alivaltiosihteeri Antti Sierla ulkoministeriöstä muistuttaa, että kilpailu korkeista nimityksistä on kiristynyt EU:ssa, kansainvälisissä kehitysrahoituslaitoksissa ja YK:ssa jäsenmäärän kasvaessa – esimerkiksi YK:lla on jäseniä jo lähes 200.

Lisäksi kehitysmaiden ehdokkaita on suosittu rekrytoinneissa, koska he ovat olleet voimakkaasti aliedustettuina järjestöissä. YK:ssa erityisesti Brasilia, Intia ja Indonesia ovat saaneet korkeita nimityksiä. ”Maat ovat keränneet rauhanturvamuskeleita, ja vaativat nyt vastinetta panostuksilleen”, kertoo ulkoministeriön YK- ja globaaliasioiden yksikön päällikkö Kai Sauer.

Naisten osuuden lisäämiseen erityisesti YK:n korkeissa kenttätehtävissä (special representatives) on myös kiinnitetty huomiota, viimeisten 15 vuoden aikana näitä virkoja on järjestössä hoitanut vain 8 naista.

”Monet suomalaiset ovat hakeutuneet omatoimisesti kansainvälisten järjestöjen palvelukseen ja toimineet niissä pitkiäkin aikoja, mutta lähinnä omien intressiensä pohjalta. Hallituksen linjausten edistäminen vaatii jatkossa ehkä uutta verta järjestöihin”, sanoo selvityksen toteuttanut ulkoasiainneuvos Anna-Liisa Korhonen.

Tämän vuoden budjettiesityksessään hallitus linjasi, että Suomen tavoitteet YK:ssa liittyvät ensisijaisesti konfliktien ehkäisyyn ja kriisinhallintaan, kestävään kehitykseen, ihmisoikeuksiin ja kansainväliseen oikeuteen sekä YK-järjestelmän uudistamiseen.

Suomi sivuosassa
YK pyrkii henkilöstöpolitiikassaan tasapainoiseen maantieteelliseen ja väestömäärään suhteutettuun jakaumaan, joten sekä maiden yli- että aliedustuksesta pidetään tarkkaa kirjaa. Suomalaisten kiintiö ei luonnollisesti ole kovin suuri.

Suomi on tällä hetkellä hieman indeksiluvun alapuolella, mutta ei varsinaisesti aliedustettu. Muissa Pohjoismaissa tilanne on suurin piirtein sama, mutta näkyvyyttä ne ovat vuosien varrella onnistuneet saamaan Suomea enemmän, ei vähiten pääsihteerin paikkojen ansiosta.

Norjan Trygve Lie oli YK:n ensimmäinen pääsihteeri ja häntä seurasi virassa ruotsalainen Dag Hammarskjöld. EU:n ulkopuolelle toistaiseksi jättäytynyt Norja on orientoitunut voimakkaasti YK:n suuntaan, ja maa on lisäksi merkittävä kehitysavun antaja. Myös Ruotsi antaa kehitysapua neljä kertaa enemmän kuin Suomi, ja Tanska yli kaksinkertaisen määrän.

Anna-Liisa Korhosen mukaan rahoitusosuudella voidaan lobbausvaiheessa perustella oman ehdokkaan valintaa etenkin kehitysjärjestöissä, joissa ei ole maakiintiöitä. ”0,7 prosentin tavoitteen saavuttamisesta olisi tässäkin asiassa paljon apua.”

Korkeimman tason YK-tehtävissä ei palvele tällä hetkellä yhtään suomalaista. Tilanne parani hetkellisesti, kun Martti Ahtisaari ryhtyi vetämään YK:n Kosovo-operaatio UNOSEK:ia vuonna 2005. Ahtisaari toimi operaatiossa pääsihteerin erityisedustajana, ja Kai Sauer hänen neuvonantajanaan.

Korkean tason paikat luovat kyseiselle maalle paitsi vaikutusvaltaa ja uskottavuutta, myös jatkuvuutta tulevia nimityksiä ajatellen, mainitsee Sauer. Vaikka korkeisiin tehtäviin nimitetyt eivät suoranaisesti voi ajaa järjestössä maansa etuja, johtajat tuovat joka tapauksessa mukanaan tiettyjä arvoja, erityisesti työkulttuuriin.

YK:ssa erityisen merkittävä on pääsihteerin paikka, esimerkiksi tällä hetkellä tehtävässä toimiva eteläkorealainen Ban Ki-Moon toi paljon korealaisia järjestön korkeisiin virkoihin.

Perinne puuttuu
Koska Pohjoismaiden poliittiset linjaukset ovat yhdensuuntaiset, ne kilpailevat järjestöissä pitkälti samoista paikoista.

Aiemmin muun muassa Suomen Belgiansuurlähettiläänä ja Nato-edustuston päällikkönä toiminut Sierla näkee, että Suomen vertaaminen muihin Pohjoismaihin ei ole hedelmällistä.

”Esimerkiksi Ruotsissa on pitkät perinteet kansainväliselle vaikuttamisele, onhan maa entinen suurvalta. Se on myös ollut mukana korkean tason neuvotteluissa kauemmin kuin Suomi, ja maan omakuva on sellainen, että he haluavat vaikuttaa maailman asioihin.”

Suomen maantieteellisesti ja kulttuurisesti syrjäisestä asemasta on Sierlan mukaan seurannut myös se, että meiltä on puuttunut perinne nostaa suomalaisia kansainvälisen vaikuttamisen avainpaikoille.

”Järjestelmällistä työtä suomalaisten sijoittamiseksi kansainvälisiin järjestöihin laajalla rintamalla ei meillä ole tehty niin määrätietoisesti kuin vaikkapa Ruotsissa. Periaatteena on ollut, että jokainen pärjää omilla meriiteillään.”

Maailmalla vaikuttaminen on suomalaisille vielä jokseenkin uusi ilmiö kylmän sodan aikaisen suomettuneen poliittisen kulttuurin jälkeen. Suomi liittyi YK:hon 1955 ja EU:hun vasta 1995.

”Ennen 1990-lukua Suomen pyrkimys muokata kansainvälisten järjestöjen politiikkaa oli aika vaatimattomalla tasolla, mutta EU-kaudella kaikki ministeriöt ovat joutuneet käymään läpi kansainvälistymiskoulutuksen. Kaikkien asiantuntijaorganisaatioiden on nykyään pakko olla selvillä siitä, mitä maailmalla tapahtuu”, Anna-Liisa Korhonen huomauttaa.

EU:sta onkin muodostunut suomalaisille keskeisin kansainvälisen toiminnan kanava, ja samaan aikaan muilla kansainvälisillä areenoilla, kuten YK:ssa, vaikuttaminen on jäänyt vähemmälle. Liike-elämä ja tiedemaailma pystyvät nykyään myös tarjoamaan varteenotettavia vaihtoehtoisia reittejä kansainväliseen vaikuttamiseen.

Tahtotila epämääräinen
Miksi suomalaisia pitäisi saada enemmän kansainvälisten järjestöjen huipulle?

”Ei ole mikään itseisarvo saada suomalaisia korkeille paikoille, ensin pitäisi miettiä mitä annettavaa meillä on. Suomen valtion luulisi kuitenkin olevan kiinnostuneempi vaikuttamisesta kansainvälisissä järjestöissä, jotta pääsisimme vaikuttamaan myös niiden politiikkaan”, Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen toteaa.

Pentikäinen on saanut kutsun Valkoseen taloon tapaamaan presidentti Barack Obamaa seitsemän muun ulkomaisen asiantuntijan joukossa. Ryhmästä on kaavailtu Yhdysvaltain presidentille ”valmennusryhmää”, joka tuo näkemyksiä eri aloilta maan ulkopuolelta.

Pentikäisen mukaan kansainväliseen vaikuttamiseen tarvittava poliittinen tahtotila on Suomessa yhä epämääräinen. ”Esimerkiksi huhtikuussa julkaistussa hallituksen EU-strategiassa lähestymistapa kansainväliseen vaikuttamiseen on hyvin tekninen. Vahvoja kannanottoja vältellään edelleen. Suomen pitäisi olla kunnianhimoisempi, ja uskoa, että todella pystymme muuttamaan maailmaa.”

Kai Sauer näkee, että suomalaisilta poliitikoilta puuttuu myös kiinnostusta kansainvälisiin tehtäviin ja vaikuttamiseen. Kiinnostus erityisesti YK-tehtäviin on laskenut. ”On tavallaan inhimillistä, että monet keskittyvät mieluummin äänten takaamiseen seuraavissa vaaleissa.”

Entinen rauhanturvan suurvalta
Suomi on perinteisesti profiloitunut maailmalla ”rauhanturvaamisen suurvaltana”. Suomalaisia oli mukana jo YK:n ensimmäisessä rauhanturvaoperaatiossa Suezilla vuonna 1956, ja sotilasoperaatioiden johtotehtäviä on ropissut vuosien varrella mukavasti. Yksi tunnetuimmista suomalaisista sotilaista oli Ensio Siilasvuo, joka toimi YK:n Lähi-idän joukkojen pääkoordinaattorina 1970-luvun lopulla.

Nyt suurvalta-asema horjuu.

Viime aikoina Suomen painopiste on siirtynyt Nato-operaatioihin, mutta jäsenyyden puuttuessa järjestön linjauksiin ei voida vaikuttaa. YK:ssa vaikuttamismahdollisuuksia olisi, mutta Suomi on vähentänyt panostustaan YK-operaatioissa sitä mukaa, kun sen painoarvon on nähty pienentyneen.

Martti Ahtisaaren saama Nobelin rauhanpalkinto sen sijaan nosti Suomen jälleen maailmankartalle rauhanvälittäjänä. Myös Pekka Haavisto tunnetaan sekä YK:ssa että EU:ssa Sudanissa tehdystä rauhanvälitystyöstään.

Antti Pentikäinen ei onnittele suomalaisten hyvästä maineesta rauhanvälityksen saralla ainakaan valtiojohtoa. ”Toiminta on vielä liikaa yksittäisten ihmisten varassa, eivätkä he ole saaneet systemaattista tukea ponnisteluilleen Suomesta.”

Askel oikeaan suuntaan Pentikäisen mielestä kuitenkin oli, kun ulkoministeri Alexander Stubb nimitti Haaviston erityisedustajakseen Sudanissa ja Afrikan sarven maissa. Suomen valtion virallistama asema tukee Haaviston työtä kentällä.

”Rekrytoinnin tukemiseen pitäisi sitoutua yli puoluerajojen, ja ihmisiä tulisi kouluttaa suunnitelmallisemmin tiettyjä korkeita tehtäviä silmällä pitäen”, Pentikäinen korostaa.

Hän ehdottaa asiantuntijarekisterin luomista, mikä voisi helpottaa ihmisten kykyjen ja erityisosaamisen havaitsemista. ”Pääministerin tehtävään sopisi koota yli puoluerajojen ulottuva tahtotila asian korjaamiseksi sekä varata koulutusta varten talousarvioon muutama miljoona.”

Lobbaus lapsenkengissä
Suomen suurimpana ongelmana ei ole pidetty kyvykkäiden ehdokkaiden puutetta, vaan heidän jättämistä rekrytointivaiheessa oman onnensa nojaan. ”Vakan alla loistava kynttilä ei tule havaituksi”, alivaltiosihteeri Sierla muistuttaa.

Ulkoministeriö tukee Sierlan mukaan pääasiassa henkilöitä, jotka ovat jo saaneet nimeä ulkomailla.

”Edustustot voivat paikan päällä tukea ehdokkaita. Tämä tarkoittaa käytännössä yhteydenottoja järjestön suuntaan, oman ehdokkaan osaamisen markkinointia. Suomalaisilla olisi petraamisen varaa, sillä lobbaamisessa vaatimattomuus kostautuu”, huomauttaa Anna-Liisa Korhonen.

Enemmänkin voitaisiin kuitenkin tehdä. Erityisesti korkeissa nimityksissä ehdokkaan taakse tarvittaisiin laaja poliittinen tuki. Suomen ongelmana on ollut, että ehdokkaiden seulontavaiheessa poliitikot eivät välttämättä pääse yhteisymmärrykseen siitä, ketä ryhdytään tukemaan.

Lissabonin sopimuksen myötä valittavan EU:n ulkoministerin paikkaan on Suomen ehdokkaaksi julkisuudessa nostettu sekä Olli Rehniä että Alexander Stubbia. ”Tällaisista asioista pitäisi pystyä sopimaan kotimaan hiekkalaatikolla. Ei näytä hyvältä, jos pienestä maasta tuodaan julkisuuteen useita nimiä. Tai jos nimi tuodaan julkisuuteen liian aikaisin, se on ehdokkaalle yhtä kuin ”kiss of death”, Sauer sanoo. Oikein ajoitetulla kompromissiehdokkaalla on usein parhaat mahdollisuudet tulla valituksi.

Aktiivisuus ja uskottavuus ulkopolitiikassa antaa maan kandidaateille uskottavuutta rekrytointivaiheessa, painottaa Sauer. ”Korkeisiin nimityksiin liittyy aina kulissien takaista toimintaa, missä yhteen hiileen puhaltaminen korostuu. Tässä Suomella olisi korjattavaa.”

Korkeiden paikkojen tavoittelu vaatisi paitsi poliittisista poteroista ulos kasvamista, myös pitkäjänteisyyttä. Hyvin varhaisessa vaiheessa on pidettävä huolta siitä, että henkilö, jota ajatellaan tiettyyn tehtävään, tulee tutuksi organisaatiossa.

Ensisijaisesti rekrytoitumisen edistämisestä vastaa ministeriö tai yksikkö, jonka alaan paikka kuuluu, mutta korkeisiin tehtäviin henkilöitä lobatessa tarvitaan tukea myös maan ulkopoliittiselta johdolta. Pääministeri, ulkoministeri ja presidentti pitävät Suomelle tärkeitä aiheita ja ihmisiä asialistalla tavatessaan ulkomaisia kollegojaan.

Erityisesti Ranskan aktiivista lobbaamistyyliä kehutaan esimerkilliseksi. ”Kun ranskalaista ehdokasta lobattiin YK:n alaisen järjestön johtoon, maan silloinen presidentti Jacques Chirac saattoi soittaa joka viikko pääsihteerille ja tukea Ranskan kandidaattia”, kertoo Antti Pentikäinen.

Henkilösuhteita on hoidettava huolella, muuten korkeita paikkoja ei heru. Myös poliittisista kannuksista on aina hyötyä. Useita pitkän poliittisen uran tehneitä suomalaisia onkin noussut korkeille paikoille, kuten YK:n alipääsihteerinä ja järjestön erityislähettiläänä Balkanilla toiminut Elisabet Rehn tai rauhansovittelijana Pohjois-Irlannissa sekä YK:n siviilihallinnon UNMIK:n päällikkönä Kosovossa työskennellyt Harri Holkeri.

Tällä hetkellä Suomen ylimmän johdon silmissä väikkyy paikka YK:n turvallisuusneuvostossa kaudella 2013–14. ”Jos Suomi saisi paikan, ei se ainakaan heikentäisi suomalaisten mahdollisuuksia korkeisiin virkoihin”, myöntää Kai Sauer. Turvallisuusneuvoston pysyvillä jäsenmailla on YK:ssa ”syntymäoikeus” tiettyyn määrään korkeita virkoja, muut jakavat loput paikat. Tämä tarkoittaa jatkuvaa oman paikan puolustamista järjestön sisällä.

Suomi on ollut YK:n turvallisuusneuvostossa kahdesti aiemmin, vuosina 1969–70 ja 1989–90.

Persoona likoon
Erityisen tärkeällä sijalla rekrytoinneissa ovat henkilökohtaiset ominaisuudet. Vaikuttajaksi nousemiseen vaaditaan Sierlan mielestä kaksi asiaa: Pitää olla valmis menemään virtaan, ja uimaan siinä. ”Vaikka joskus onnekkailla sattumillakin on osuutta asiaan, ihmiset itse päättävät asettuvatko he erilaisille sattumille alttiiksi ja tarttuvatko tilaisuuteen.”

Johtajaksi nousemiseen vaaditaan suomalaisille hieman epätyypillistä käytöstä: on uskallettava astua esiin rivistä.

Verkostoitumis- ja kommunikointitaitoja sekä debatointia pitäisi Sierlan mielestä painottaa enemmän jo koulussa. Nämä taidot ovat keskeisiä kansainvälisessä vaikuttamisessa.

Myös Pentikäinen painottaa persoonan merkitystä. ”Mitä kinkkisempi tehtävä poliittisesti on kyseessä, sitä tärkeämpää on pystyä herättämään ihmisten luottamus. Suomalaisista tällaista vilpitöntä pyrkimystä asioiden parantamiseen yleensä löytyy, ja se kyllä huomataan muuallakin.”

Tulevaisuuden tähdet
Tällä hetkellä järjestömaailman kansainvälisellä huipulla on suomalaisittain hiljaista. Millä eväin seuraava suomalainen voisi nousta merkittävän kansainvälisen järjestön korkeimmalle pallille?

Ensin itsestäänselvyydet: ilman sisällön vahvaa osaamista ei kohota minkään alan kansainvälisen järjestön huippupaikoille. Lisäksi vaaditaan rohkeutta tehdä asioita toisin, ottaa vastuuta, luottaa omaan näkemykseensä. Kielitaidosta ja kansainvälisesti tunnetusta yliopistosta hankitusta tutkinnosta ei myöskään ole haittaa.

Kai Sauer korostaa, että pienelle maalle on tärkeää löytää oma profiloitumisalue, ja tietenkin sopiva henkilö täyttämään avoinna oleva paikka. Tällä hetkellä Suomella on erityisosaamista perinteisen rauhanturvaamisen lisäksi ympäristö-, ilmasto- ja tasa-arvoasioissa. Metsäalalla on myös ollut vientiä – Metsähallituksen entinen pääjohtaja Jan Heino on toiminut kolme vuotta Roomassa sijaitsevan YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n metsäosaston johdossa.

Suomi on viime aikoina ollut aktiivinen myös Afrikan suunnalla, muun muassa avustamalla Afrikan unionia sen oman rauhanvälitystoiminnan kehittämisessä.

Kirkkaimpia nousevia tähtiä ovat tällä hetkellä Pekka Haavisto, Eva Biaudet ja Alexander Stubb, joka murtautui kansainväliseen tietoisuuteen Georgian kriisin myötä.

”Haaviston työ Darfurissa on ollut ensiluokkaista, hänellä on mahdollisuudet vielä vaikka mihin. On kiinnostavaa seurata myös, mitä Biaudet aikoo tehdä Etyj-pestinsä jälkeen”, sanoo Pentikäinen.

Presidentti Tarja Halosellakin olisi mahdollisuus jatkaa kansainvälistä uraansa presidenttikauden päätyttyä. Hänellä on laaja kansainvälinen verkosto, arvovaltaa, osaamista ja uskottavuutta tasa-arvoasioissa.

”Halonen tarvitsisi kuitenkin myös muun poliittisen johdon laajan tuen taakseen, ja korkeita tehtäviä on ryhdyttävä petaamaan ajoissa. Myös Ahtisaarelle tarjotaan jatkuvasti korkeita tehtäviä, ja hän saattaa tarttua sopivaan tilaisuuteen, jos sellainen tulee kohdalle. Eläkkeelle hän ei näytä olevan jäämässä ainakaan vielä”, kertoo Ahtisaaren taustajoukkoihin aiempina vuosina kuulunut Pentikäinen.

Asenteessa parannettavaa
Nopeita parannuksia tilanteeseen on vaikea saada. Ulkoministeriö aikoo jatkossa keskittää ponnistuksia järjestöihin, joissa Suomella on erityisiä intressejä. Kansainvälisissä organisaatioissa työskenteleviltä selvitetään, ovatko he kiinnostuneita johtotehtävistä ja miten ulkoministeriö voisi edustustojen kautta tukea ylennystä.

”Järjestöjen johtotehtäviin ihmiset valikoituvat järjestöjen sisältä, pystymetsästä on vaikea päästä sisään. Siksi olisi tärkeä panostaa ihmisiin, jotka jo työskentelevät järjestöissä ja joilla olisi mahdollisuus sekä halua pyrkiä tehtäviin, joissa linjataan järjestön politiikkaa”, Anna-Liisa Korhonen tähdentää.

Suuri osa kansainvälisissä järjestöissä työskentelevistä suomalaisista – tällä hetkellä noin 50 henkilöä – ovat niin kutsuttuja apulaisasiantuntijoita. Nämä ovat yleensä kahden vuoden tehtäviä, joita Suomi rahoittaa. Harva kuitenkin jatkaa pestin jälkeen kyseisen järjestön palveluksessa.

Huipulle nouseminen vaatisi pidemmän uran järjestön palveluksessa, mikä edellyttäisi kandidaatilta itseltään kovaa motivaatiota. Suomalaiset ovat alivaltiosihteeri Sierlan mukaan aika nirsoja lähtemään. Moni seikka vaikuttaa lähtöpäätökseen: palkka, eläke-etuudet, puolison työmahdollisuudet, lasten koulutus ja etenemismahdollisuudet kotimaahan palatessa.

Kosmopoliittinen ajattelutapa on vielä tuloillaan: ”Että yleensä uskalletaan vaikuttaa, että nähdään se hyödylliseksi tai jopa toivottavaksi”, Sierla toteaa.

Vaikuttamiseen kasvaminen vaatisikin suomalaisilta asennemuutosta, mutta hengen muutos on ehkä jo aistittavissa uudessa sukupolvessa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää