Ranska etsii uutta tehtävää

Louis Clerc

Nicolas Sarkozy vannoo murroksen nimeen, mutta hänen ulkopolitiikassaan on vahvoja perinteisiä aineksia. Ranska tavoittelee kumppanuutta Yhdysvaltojen kanssa ja tukea eurooppalaisesta yhteistyöstä.

Murros oli Nicolas Sarkozyn presidentinvaalikampanjan avainsanoja vuonna 2007. Sarkozy lupasi suuria muutoksia myös ulkopolitiikkaan, erityisesti Ranskan ja Yhdysvaltojen välisiin suhteisiin. Näytti tulleen aika romuttaa Ranskan harjoittama perinteinen gaullistinen ulkopolitiikka, joka on perustunut kokoelmaan erilaisia käsityksiä kansallisista eduista ja toisaalta tilannekohtaiseen reagointiin. Sisältönsä se on saanut kriittisestä etäisyydestä Yhdysvaltoihin, erityissuhteesta Natoon sekä Euroopan yhdentymisen ja Venäjä-suhteen vaalimisesta. Sarkozy lupasi korvata kaiken tämän mutkattomalla atlantismilla ja toisaalta eurooppalaisella entusiasmilla.

Presidenttinä Sarkozy on esiintynyt samoin äänenpainoin. Suhteita Yhdysvaltoihin rasitti edelleen vuonna 2007 Irakin sotaa vastustaneen Ranskan käyttämä veto-päätös YK:n turvallisuusneuvostossa helmikuussa 2003. Kääntämällä symbolisesti edeltäjänsä Jacques Chiracin kelkan Sarkozy rakensi mainettaan USA-mielisenä presidenttinä: hän kovensi esimerkiksi linjaa Irania vastaan ja vahvisti suhteita Bushin hallintoon.

Tosiasiassa Sarkozy on jatkanut melko perinteistä ranskalaista ulkopolitiikkaa. Chirac oli aloittanut lähentymisen Yhdysvaltojen kanssa jo vuonna 2005 uuden Washingtonin-suurlähettilään Jean-David Levitten avustuksella. Kun Sarkozy nimitti Levitten ulkopoliittiseksi neuvonantajakseen, hän vain paketoi edeltäjänsä aloittaman lähentymisen entistä voimakkaampiin vakuutuksiin transatlanttisesta yhteistyöstä.

Samalla Sarkozy puhalsi henkeä Ranskan ajamaan vanhaan suunnitelmaan yhteisestä eurooppalaisesta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä Naton uudistamisesta Euroopan maiden ja Ranskan etujen mukaisesti. Tässäkin uusi presidentti noudatti perinteistä ranskalaista näkemystä, joka korostaa Euroopan ja Yhdysvaltojen tasavertaisuutta ja Ranskan erityislaatua eurooppalaisen järjestelmän sisällä.

Ranskasta tuli 1900-luvulla keskikokoinen suurvalta, joka etsii uutta keinoa säilyttää vaikutusvaltansa maailmanpolitiikassa. Sarkozyn ratkaisuna tähän on toimia välittäjänä muiden suurvaltojen kesken ja puolustaa Ranskan etuja eurooppalaisen ja transatlanttisen yhteistyön avulla.

Sarkozyn viime vuonna tekemä päätös palauttaa Ranskan upseerit Naton komentoketjuun edustaa samalla tavoin jatkuvuutta, jossa politiikan sisältö on perinteistä, mutta paketti on uusi. Päätöksen ymmärtämiseksi on syytä tarkastella Ranskan ja Naton monimutkaisen suhteen syntyhistoriaa.

Ranska oli vuonna 1949 yksi Pohjois-Atlantin liiton perustajavaltoja, jonka tarkoituksena oli suojautua puolustusliitolla Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Ranskalaisella maaperällä oli alkuvaiheessa kymmeniätuhansia amerikkalaisia sotilaita ja osia Yhdysvaltojen ydinkilvestä. Ranskan poliittinen johto oli kuitenkin erimielinen suhteista Yhdysvaltoihin, ja Charles de Gaullen nousu valtaan vuonna 1958 jännitti asetelmaa entisestään.

Ranska on korostanut voimakkaasti kansallista itsenäisyyttään, mutta tukenut selkeästi Yhdysvaltoja kriisiaikoina. Presidentti de Gaulle ehdotti jo samana vuonna päätösvallan jakamista puolustusliitossa tasavertaisesti kolmen valtion kesken, mistä Yhdysvallat ja Englanti kieltäytyivät. Vuonna 1962 de Gaulle tuki tästä huolimatta Yhdysvaltoja Kuuban ohjuskriisissä Maan perinteisen linjan mukaisesti. Ranska on korostanut voimakkaasti kansallista itsenäisyyttään, mutta tukenut selkeästi Yhdysvaltoja kriisiaikoina.

Ranska irtautui Naton komentorakenteesta neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1966, kun de Gaulle ei ollut saanut vastakaikua vaatimuksilleen suuremmasta vaikutusvallasta puolustusliitossa. Toisaalta Ranskan puolustusasema oli vahvistunut: maa oli rakentanut omia ydinaseita 1960-luvun alussa ja saanut päätökseen viimeisen siirtomaasotansa Algeriassa.

Ranska kuitenkin jäi Naton jäseneksi. Kylmän sodan päätyttyä Jacques Chirac käynnisti uudelleen keskustelun Ranskan ja muiden Euroopan maiden suuremmasta vaikutusvallasta Natossa sekä EU:n yhteisestä puolustuksesta ja ulkopolitiikasta. Tulokset jäivät laihoiksi, mutta Ranskan profiili Natossa nousi Kosovon sodan aikaisten ilmaiskujen ansiosta keväällä 1999.

Ranska tavoittelee Naton ja EU:n tukea

Sarkozy pyrkii aikaisempien presidenttien tavoin painottamaan Ranskan asemaa tasavertaisena kumppanina Yhdysvaltojen kanssa ja rakentamaan samaan aikaan voimakasta eurooppalaista liittoa, joka tukee Ranskan vaikutusvaltaa. Hänen taktiikkansa on tullut selkeästi esiin EUFOR-operaatiossa Tšadissa, jossa Euroopan unionin panos kriisinhallintaan auttaa Ranskaa ryhmittämään uudelleen alueella toimivat joukkonsa. Sarkozy pelaa kuitenkin vanhaa peliä omalla tavallaan, mahdollisimman kiihkeällä tempolla, eikä epäröi kajota gaullistisen politiikan tarkkaan vaalittuihin symboleihin, joista on tullut osa Ranskan kansallista identiteettiä.

Huhtikuussa 2008 Sarkozy ilmoitti Bukarestin Nato-huippukouksessa yhdellä kertaa, että Ranska pyrkii takaisin Naton komentojärjestelmään ja vastustaa jyrkästi Saksan kanssa puolustusliiton laajenemista Ukrainaan ja Georgiaan. Ranskan paluu komentojärjestelmään sinetöitiin kuluvan vuoden huhtikuun alussa Strasburgissa ja Kehlissä järjestetyssä Nato-huippukokouksessa. Ranskalla oli jo ennestään puolustusliitossa oma asemansa, joka heijasteli sen merkittävää panostusta rahoituksena ja joukkoina. Sarkozyn päätöksen voikin nähdä ennen kaikkea symbolisena liikkeenä, jonka tarkoitus on korottaa Ranskan asemaa ja panna liikettä eurooppalaiseen yhteistyöhön.

Armeija joutuu haalimaan nykytilanteessa rahoitusta esimerkiksi myymällä puhelintaajuuksiaan yksityisille yrityksille. Suurvaltasuhteiden lisäksi taustalla on kuitenkin myös teknisiä, Ranskan asevoimien suorituskykyyn ja tarpeisiin liittyviä syitä. Palaamalla Naton komentojärjestelmään Ranska pyrkii modernisoimaan armeijaansa liittolaistensa sotilaallisen osaamisen ja voimavarojen avulla. Kesäkuussa 2008 julkaistu Ranskan puolustuksen valkoinen kirja esitti asevoimien budjetin selkeää supistamista. Armeija joutuu haalimaan nykytilanteessa rahoitusta esimerkiksi myymällä puhelintaajuuksiaan yksityisille yrityksille. Naton tarjoama tuki tulee siis tarpeeseen. Sarkozyn toiveena on myös avata ranskalaisille asevalmistajille uusia myyntikanavia Yhdysvaltojen ja muiden liittolaisten suurille markkinoille.

Sarkozyn Nato-päätös nojautuu näkemykseen moninapaisesta maailmasta, jossa Ranska toimii välittäjänä eri voimakeskittymien tai puolustusliittojen välillä, ja jossa se puolustaa omia etujaan eri leirien tuella. Toisin kuin de Gaulle ja tätä seuranneet presidentit, Sarkozylla ei ole vaikeuksia ajaa politiikkaa Naton sisällä, koska ei pidä puolustusliittoa uhkana Ranskan itsenäisyydelle. Sarkozy korostaa myös edeltäjiään selkeämmin kuuluvuutta läntiseen leiriin muiden EU-maiden ja Yhdysvaltojen rinnalla.

Sarkozyn Nato-siirron päätarkoitus on osoittaa Yhdysvalloille, että Ranska on luotettava liittolainen, ja vauhdittaa Chiracin käynnistämää transatlanttista lähentymistä. Näissä merkeissä Yhdysvaltain tulisi tunnustaa Naton eurooppalainen ulottuvuus, jossa Ranska johtaa unionin yhteistä puolustusta ja ulkopolitiikkaa, sekä Ranskan asema kansainvälisenä välittäjänä.

Toisena tavoitteena on vakuuttaa eurooppalaisille kumppaneille, erityisesti Britannialle ja Saksalle, että Ranska ei halua rakentaa Naton kanssa kilpailevaa eurooppalaista puolustusliittoa, vaan täydentää sitä. Ranskan toiveena on, että Nato keskittyisi tulevaisuudessa Euroopan puolustamiseen sekä eurooppalaisten ja amerikkalaisten joukkojen yhteisten operaatioiden koordinoimiseen. Puolustusliiton tulisi näin olla nykyistä eurooppalaisempi – ja vähemmän amerikkalainen.

Mahdollisia karikoita suhteissa Yhdysvaltoihin

Ajoitus näyttää oikealta Sarkozyn poliittiselle avaukselle. Gaullistinen ajattelu ja tyyli näyttää menettäneen merkitystään ranskalaisten identiteetille. Nato-päätöstä on vastustettu joko sisäpoliittisista syistä oppositiossa tai sitten on epäilty Sarkozyn suunnitelman onnistumismahdollisuuksia.

Laajemmin tarkasteltuna maailmasta on tullut kylmän sodan päätyttyä ranskalaisten toiveiden mukaisesti moninapaisempi. Sarkozylle avautui elokuussa 2008 tilaisuus osallistua Georgian sodan yhteydessä käytyihin neuvotteluihin, mikä osoitti että energisellä eurooppalaisella ulkopolitiikalla voidaan edelleen saavuttaa tuloksia. Samaan aikaan Yhdysvaltain asema jatkaa heikkenemistään talouskriisin sekä Irakin ja Afganistanin sodissa koettujen vastoinkäymisten vuoksi. Sarkozyn näkökulmasta Euroopan unionille – tai Ranskalle, kuten hän ajattelee – tarjoutuu mahdollisuuksia toimia niissä maissa tai sellaisissa asioissa, joihin Yhdysvaltain voimavarat eivät enää riitä.

Yhdysvaltojen kannalta Ranskan poliittiset suhteet ja kyky toimia välittäjänä ovat yhtä arvokkaita kuin maan armeija, tukikohdat, sotilastarvikkeet tai vaikkapa terrorismin vastaiseen taisteluun erikoistuneet yksiköt. Ranskan päätös suhteidensa normalisoimisesta läntiseen puolustusliittoon otettiinkin avoimen ilahtuneesti vastaan Washingtonissa, Lontoossa ja Berliinissä. Amerikkalaiset näyttäisivät olevan nyt valmiita hyväksymään, että Euroopasta tulee itsenäinen puolustuksen ja ulkopolitiikan alueella. Kuin vahvistuksena tälle Barack Obaman turvallisuusneuvonantaja, kenraali James Jones totesi maaliskuussa virheettömällä ranskalla pitämässään puheenvuorossa, että erimielisyydet Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä ovat ohi. Jos Lissabonin sopimus ratifioidaan ja luottamus kasvaa Britannian, Saksan ja Ranskan kesken, entistä vahvempi eurooppalainen yhteistyö voi saada uuden sysäyksen.

Mahdollisia erimielisyyden lähteitä on kuitenkin runsaasti Yhdysvaltojen ja eurooppalaisten välillä. Ranska on lähettänyt 3 400 sotilasta yhteisiin operaatioihin Afganistaniin, Tadžikistaniin, Kirgisiaan ja Intian valtameren alueelle ja kieltäytynyt lähinnä sisäpoliittisista syistä lisäämästä panostustaan. Ranskalla on yksistään Norsunluurannikolla näihin verrattuna kaksinkertainen määrä sotilaita, mikä voisi helposti hiertää suhteita Yhdysvaltoihin. Ranskalle ei olisi mahdotonta kasvattaa osuuttaan yhteisissä operaatioissa, mutta se on sitonut joukkonsa itselleen tärkeämmille alueille.

Naton strategisen tehtävän määrittelystä tai monista poliittisista kysymyksistä voi myös syntyä jatkossa erimielisyyttä liittolaisten välille. Ranska on perinteisesti vaalinut suhteitaan arabimaihin ja pitää Hizbollahia yhtenä neuvotteluosapuolena Palestiinan konfliktin ratkaisussa, kun taas Yhdysvallat suhtautuu šiiamuslimien ”Jumalan puolueeseen” suurin varauksin. Vastaavasti Ranska voisi olla valmis neuvotteluihin Iranin kanssa Syyrian ja presidentti Bašar al-Assadin välityksellä, mille Yhdysvallat lämpenee hitaammin. Onko vaarana, että Ranska jää puun ja kuoren väliin vaaliessaan ystävyyssuhteitaan samanaikaisesti arabimaihin ja Yhdysvaltoihin?

Barack Obaman uudelleen esiin nostamat ydinaseiden rajoittamista koskevat neuvottelut näyttävät yhdeltä mahdolliselta kompastuskiveltä. Sarkozy ilmoitti maaliskuussa pian Obaman puheenvuoron jälkeen, että päätökset ydinaseista tehdään kansallisesti. Ranskan puolustus perustuu edelleen osittain ydinpelotteeseen. Ranska vastustaa lisäksi Naton laajentumista Georgiaan ja Ukrainaan esiintyen mieluummin sovittelijana Venäjän suuntaan. Nato-liittolaisten kesken Ranska on herättänyt vihamielisyyttä Turkissa, koska se on asettunut poikkiteloin Turkin jäsenyyttä vastaan Euroopan unionissa.

Mitä tulee eurooppalaisiin kumppaneihin, suhteiden määrittely Venäjään vaatii Ranskalta hienovaraista diplomatiaa. Mitä tulee eurooppalaisiin kumppaneihin, suhteiden määrittely Venäjään vaatii Ranskalta hienovaraista diplomatiaa. Ranska ja Saksa ovat valmiita yhteistyöhön Venäjän kanssa, kun Puola ja Ruotsi suhtautuvat maahan hyvin epäluuloisesti. Sarkozyn näkemys eurooppalaisista instituutioista perustuu hallitusten väliseen yhteistyöhön – kansakuntien Eurooppaan, jota Ranska johtaa. Lissabonin sopimuksen kohdissa yhteisestä puolustuksesta Ranska näkee keinon hyödyntää eurooppalaista yhteistyötä omiin tarkoituksiinsa: Ranskan armeijalle olisi epäilemättä hyötyä yhteisistä puolustustarvikkeiden hankinnoista.

EU:n sisäiset erimielisyydet jarruttavat Naton eurooppalaisen siiven vahvistamista paljon todennäköisemmin kuin Yhdysvaltojen asettuminen sitä vastaan. Jos konservatiivit nousevat valtaan Britannian vuosien 2009 ja 2010 vaaleissa, on mahdollista että maan hallitus asettaa jälleen suhteet Yhdysvaltoihin eurooppalaisen yhteistyön edelle. Se tietäisi uusia vaikeuksia Sarkozyn ajamalle ulkopolitiikalle.

Pystyykö Ranska vaikuttamaan Sarkozyn asettamien odotusten mukaisesti Naton ja Euroopan unionin toimintaan? Ranskan entinen ulkoministeri Hubert Védrine ehdotti vuonna 2007 kirjoittamassaan raportissa maltillisempia tavoitteita maansa politiikalle. Védrine piti raportissa Ranskaa keskikokoisena suurvaltana, joka keskittyy aktiiviseen sovitteluun, pehmeän voiman käyttöön ja eurooppalaisen yhteistyön rakentamiseen.

Sarkozyn vaarana on unohtaa tämä maltillisuuden vaatimus, kun hän ajaa määrätietoisesti omaa suunnitelmaansa. Ranskan ulkopolitiikan gaullistisen tai atlanttisen luonteen sijaan onkin lopulta tärkeämpää arvioida, onko maalla riittävästi voimavaroja päästä asettamiinsa tavoitteisiin. Mikäli tavoitteisiin päästäisiin, kykeneekö Ranska tai laajemmin Euroopan unioni vastaamaan niistä uusista velvollisuuksista, joita se on itselleen ottanut?

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää