Etelä-Afrikan vaikuttajanainen Geraldine Fraser-Moleketi: "Epäoikeudenmukaisuuden kokemus ajoi politiikkaan"

Niina Sarkonen

Naiset ovat yhä altavastaajina maailman parlamenteissa: heidän osuutensa kansanedustajista on edelleen alle viidesosa. Kehitysmaissa tilanne näyttäisi kuitenkin kohentuneen. Etelä-Afrikan vapautusliikkeessä vaikuttanut Geraldine Fraser-Moleketi rohkaisee naisia astumaan ehdokkaiksi.

kuva Niina Sarkonen

Eteläafrikkalainen Geraldine Fraser-Moleketi on keitetty monessa liemessä. Sisukkuutta on vaatinut paitsi mustana naisena apartheidin aikakaudella maansa poliittisen elämän huipulle nouseminen, myös kansainvälisen huippupaikan nappaaminen. Fraser-Moleketi valittiin tammikuussa YK:n kehitysohjelman UNDP:n demokraattisen hallinnon yksikön uudeksi johtajaksi.

Etelä-Afrikan mustien vapautusliikkeeseen osallistunut Fraser-Moleketi on koko ikänsä tehnyt työtä tasa-arvon puolesta. Kun rotuerottelujärjestelmä vihdoin murtui Etelä-Afrikassa 1990-luvun alussa, hän paneutui kansanedustajana ja ministerinä maansa naisten aseman parantamiseen.

Mistä syntyi palo lähteä mukaan politiikkaan?

”Varttuessani Etelä-Afrikassa politiikka oli osa sekä perheeni että koko yhteisön arkea, sillä apartheid näkyi kaikessa. Olisi itse asiassa ollut vaikea olla osallistumatta politiikkaan tuona aikana.”

Kun Fraser-Moleketi oli seitsemänvuotias, apartheid kosketti perhettä läheltä.

”Äitini nuorimman siskon poikaystävä oli saanut Alankomaiden hallitukselta stipendin suorittaakseen tohtorintutkinnon Hollannissa. Etelä-Afrikan hallitus ei kuitenkaan halunnut mustien opiskelevan ja uhkasi, että jos poika vastaanottaa apurahan ja lähtee Eurooppaan, he eivät saisi enää palata kotimaahansa. Pariskunta lähti silti.”

Eräs Fraser-Moleketin kokemus teini-iässä jätti häneen lähtemättömän jäljen, ja johti lopulta nuoren naisen poliittiseen heräämiseen. Tapaus oli sinänsä varsin arkinen. Olleessaan 14-vuotias Geraldine asui arkipäivisin kaupungissa isoäitinsä luona, mistä oli lyhyempi matka käydä koulua. Siihen aikaan ensimmäinen penkkirivi bussissa oli aina varattu valkoisille, käyttivät he niitä tai eivät.

”Vaikka bussi oli melkein aina täynnä, ihmiset jättivät nämä paikat vapaaksi ja seisoivat käytävällä”, hän muistelee.

”Eräänä päivänä olin väsynyt ja päätin istua alas tyhjälle penkille. Bussikuski pysäytti auton ja käski minun nousta ylös. Kieltäydyin. Se on väärin, enkä aio nousta ylös, sanoin kuljettajalle. Lopulta hän yksinkertaisesti nosti minut ulos bussista, ja jouduin kävelemään loppumatkan kouluun. Puhkuin raivosta.”

”Erityisen vihainen olin siitä, ettei kukaan aikuisista puolustanut minua ja asettunut vastustamaan näin epäoikeudenmukaisia sääntöjä.”

Fraser-Moleketin koulu oli siitä poikkeuksellinen, että toisin kuin muissa mustille tarkoitetuissa oppilaitoksissa, oppilaita kannustettiin osallistumaan yhteiskunnallisiin asioihin. Hän otti osaa paitsi oppilaskunnan myös naisten yhteiskunnallisia oikeuksia ajavan liikkeen toimintaan.

Etelä-Afrikan myrskyisät vuodet
Vuonna 1980 Fraser-Moleketi teki päätöksen, joka muutti hänen elämänsä. 20-vuotias nuori nainen jätti kotimaansa liittyäkseen Afrikan kansalliskongressiin ANC:hen, joka ajoi Etelä-Afrikan mustan valtaväestön oikeuksia. Apartheid-hallinto oli julistanut sosialistiseen ajatteluun ja rotujen väliseen tasa-arvoon nojanneen puolueen laittomaksi vuonna 1960.

Fraser-Moleketi vietti kaikkiaan kymmenen vuotta maanpaossa, joista kahdeksan Zimbabwessa. Hän osallistui myös Nelson Mandelan perustaman ANC:n aseellisen siiven Umkhonto we Sizwen (suom. kansakunnan keihäs) – toimintaan, jonka ajatuksena oli tukea poliittista päämäärää, kansannousua, kuitenkaan vahingoittamatta siviilejä.

”Olin tietysti nuori ja idealistinen. Uskoin myös vahvasti, ettei demokratiaa ollut mahdollista saavuttaa Etelä-Afrikassa laillisin keinoin. Näin että ANC:n arvot olivat hyvä lähtökohta pysyvään yhteiskunnalliseen muutokseen Etelä-Afrikassa. Itse olin mukana erityisesti joukkoliikkeen mobilisoinnissa.”

Maanpaossa olleen johdon lisäksi ANC toimi Etelä-Afrikassa maanalaisten organisaatioiden kautta, joiden avulla pyrittiin horjuttamaan maan valkoista hallitusta.

Etelä-Afrikan taloudelliset vaikeudet 1980-luvun puolivälissä ajoivat maan poliittisen kaaoksen partaalle, ja mustien alueiden apartheid-lakien mukainen paikallishallinto murentui. Maan valkoinen hallitus joutui aloittamaan neuvottelut mustien oppositiopuolueiden kanssa, ja prosessi johti vuonna 1990 ANC:n ja muiden apartheidia vastustaneiden puolueiden laillistamiseen.

”Tärkeä tuki taistelussamme oli kansainvälinen solidaarisuus, jota saimme ihmisiltä ja valtioilta ympäri maailmaa.
Silti ulkopuoliset eivät voi koskaan lunastaa vapautta – vain maan omat kansalaiset voivat tehdä vallankumouksen.”

Fraser-Moleketi palasi kotimaahansa monien puolueaktiivien tavoin osallistuakseen myös maan alla toimineen Etelä-Afrikan kommunistipuolueen, SACP:n, laillisten rakenteiden pystyttämiseen.

Hän oli myös yksi johtohahmoista ANC:n vaalikampanjassa vuonna 1993. Työ johti puolueen murskavoittoon seuraavana vuonna Etelä-Afrikan ensimmäisissä vapaissa vaaleissa, joissa myös mustat saivat oikeuden äänestää ja asettua ehdolle. Yksi parlamenttiin valituista oli Fraser-Moleketi. Uusi parlamentti valitsi yksimielisesti maan presidentiksi Nelson Mandelan.

Fraser-Moleketi oli maansa hallituksessa yhteensä 14 vuotta. Hän työskenteli aluksi hyvinvoinnin ja väestökehityksen ministerinä ja vastasi myöhemmin julkisten palveluiden ja hallinnon salkusta.
Hallitusurallaan hän keskittyi erityisesti naisten oikeuksien parantamiseen hallituksen politiikkalinjauksissa sekä hyvinvointijärjestelmän uudistamiseen.

”Kolmen nuoren aikuisen äitinä seuraan nyt uutta vallankumousta – seuraava sukupolvi käy omaa taisteluaan köyhyyttä vastaan ja yhteiskunnallisen tasa-arvon puolesta. Siirtyminen poliittisesta järjestelmästä toiseen ei ole koskaan helppo. Tärkeintä on pitää kiinni arvoista ja periaatteista, jotka ovat ajaneet muutokseen.”

Etelä-Afrikka sai vallanvaihdoksen jälkeen myös uuden edistyksellisen perustuslain, joka toimi johtotähtenä maan muutoskaudella rotusortojärjestelmästä demokraattiseen yhteiskuntaan.

Vuoden 1997 alussa voimaan tulleessa laissa vahvistettiin kaikkien kansalaisten tasa-arvoinen asema ja kiellettiin kaikenlainen syrjintä rodun, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen tai muun perusteen nojalla. Myös taloudelliset oikeudet kirjattiin uuteen perustuslakiin.

”Perustuslaki oli tärkeä edistysaskel Etelä-Afrikalle, ja siinä tehtiin selkeä pesäero menneisyyteen. 15 vuotta on lyhyt aika, kun ajattelee miten laajamittaisesta rakenteellisesta sorrosta maan on toivuttava. Vaikka rasismi kiellettiin uudessa perustuslaissa, ihmisten asenteet muuttuvat hitaasti. Tähän tarvitaan luultavasti vielä kokonaisen sukupolven työ.”

”Myönteistä Etelä-Afrikan tilanteessa on, että ongelmat on kohdattu suoraan.”

Politiikka vaatii naisilta sisua
Vaikka naiset voivat äänestää ja asettua ehdolle vaaleissa jo lähes kaikkialla maailmassa, naispoliitikot ovat edelleen selvänä vähemmistönä.

Inter-Parliamentary Unionin helmikuussa keräämien tietojen mukaan vain 18 prosenttia maailman kansanedustuslaitosten jäsenistä on naisia. Eniten naisparlamentaarikkoja on Pohjoismaissa, 41 prosenttia, ja vähiten arabivaltioissa, 10 prosenttia. Kehitys on ollut hyvin hidasta – vuodesta 1990 naisten osuus parlamenteissa on kasvanut vain viidellä prosenttiyksiköllä.

Maailman presidenteistä 16 prosenttia on naisia, samoin kuin ministereistä.

Jos Pohjoismaita ei oteta huomioon, puntit ovat lähes tasan kehitysmaissa ja teollisuusmaissa. Itse asiassa niistä 20 maailman maasta, joissa naisten osuus lainsäätäjistä ylittää ”kriittisen massan” rajan, eli 30 prosenttia, puolet on kehitysmaita.

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa naisten osuus parlamenteissa on maailman keskitasoa, 18 prosenttia, mutta vaihtelee suuresti eri maiden välillä. Afrikan unionin maiden kesken on sovittu, että naisten osuus hallinnollisissa elimissä tulisi nostaa puoleen.

Hieman yllättäen Ruanda on yksi maanosan suurimmista valopilkuista naisten poliittisen aseman edistämisessä. Maan perustuslakiin on kirjattu naiskiintiöt, jotka koskevat parlamentin ylä- ja alahuonetta sekä julkisen hallinnon poliittisia virkoja. Ruandan parlamentissa naisten osuus on lain myötä kasvanut jo maailman suurimmaksi, 56 prosenttiin.

Afrikan maista samoin Ugandassa ja Tansaniassa naisten rekrytoimista julkiselle sektorille on pyritty tietoisesti kasvattamaan, onnistunein tuloksin.

”Tärkeimpiin läpimurtoihin kuuluu Afrikan ensimmäinen naispresidentti, Liberian Ellen Johnson Sirleaf, josta on sukeutunut keskeinen esikuva maanosan naisille”, Geraldine Fraser-Moleketi muistuttaa. Johnson Sirleaf valittiin Liberian johtoon maan historian ensimmäisissä vapaissa vaaleissa vuonna 2005.

”Puolueet ovat tärkeitä portinvartijoita naistenkin valtaanpääsylle, sillä demokratiassa poliittiset valinnat tehdään niiden kautta. Naisten pitäisi kuitenkin olla myös valmiita asettumaan ehdolle, heillä pitäisi olla rohkeutta astua esiin ja olla valmiita myös epäonnistumaan.”

Puolueillakin voisi olla parantamisen varaa ehdokasasettelun tasapuolisuuden varmistamiseksi. Naisten voi olla esimerkiksi vaikeampi löytää rahoitusta vaalikampanjalleen kuin miesten. Myös naisten verkottuminen ja tuen kerääminen ehdokkuuden taakse saattaa olla heikommalla pohjalla kuin kauemmin politiikassa olleiden miesehdokkaiden.

”Naisten on oltava sitkeämpiä ja sisukkaampia kuin miesten, sillä he kohtaavat politiikassa enemmän haasteita, ja heidän suoriutumistaan arvioidaan armottomammin. Naisten ei kannata takertua kaikkiin pikkumaisuuksiin, joita heille saatetaan heittää, sillä ennakkoluuloja naisia kohtaan on ja tulee olemaan, vielä pitkän aikaa.”

Edellytyksenä naisten poliittisen aktiivisuuden  lisääntymiselle onkin naisten aseman parantaminen laajemmin yhteiskunnassa. YK:n tutkimusten mukaan maailman 1,3 miljardista äärimmäisessä köyhyydessä elävästä ihmisestä noin 70 prosenttia on naisia.

Womankind Worldwide -järjestö arvioi, että naiset tekevät kaksi kolmasosaa maailman työtunneista ja tuottavat puolet maailman ruoasta, mutta ansaitsevat vain 10 prosenttia maailman tuloista ja omistavat alle prosentin maailman yhteenlasketusta omaisuudesta.

”Monissa kehitysmaissa köyhyys ja terveydenhuollon puutteet koskettavat eniten juuri naisia. Tämä olisi tärkeää ottaa huomioon jo kehitysyhteistyöprojektien suunnitteluvaiheessa”, Fraser-Moleketi huomauttaa.

”Naisten aseman parantamiseen yhteiskunnassa tarvitaan myös miehiä, sillä kyse on asenteiden muutoksesta. Muutos on mahdollinen vain, jos koko yhteiskunta on sen takana.”

Toisaalta naiset eivät saa myöskään laistaa omasta vastuustaan asenteiden muuttamisessa. Lasten kasvattaminen kuuluu edelleen pääsääntöisesti juuri naisille, etenkin kehitysmaissa.

”Naiset siirtävät seuraaville sukupolville myös omia arvojaan ja asenteitaan, joten tässä asiassa meidänkin on syytä katsoa peiliin.”

Lue lisää:

ANC johti mustien vapaustaistelua Etelä-Afrikassa

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää