Diplomatian järjestelmä on mätä

Carne Ross

Kansainväliseen diplomatiaan pettynyt Carne Ross käänsi kaksi vuotta sitten kelkkansa, jätti huippudiplomaatin uransa ja ryhtyi auttamaan järjestelmän syrjimiä valtioita ja poliittisia ryhmiä. Brittiläinen Ross suomii kovin sanoin YK:n toimintaa ja väittää, että diplomatia syrjii juuri niitä ihmisiä, joihin se eniten vaikuttaa. Artikkeli pohjautuu Rossin juuri ilmestyneeseen kirjaan Independent Diplomat.

kuva Mikael Siirilä

Olen jälleen YK:n turvallisuusneuvostossa New Yorkissa. Tämä maailmanpolitiikan taisteluareena on työpaikkani. Neuvoston kokoushuone ja sen jatkeena olevien huoneiden ja käytävien sokkelo ovat minulle tuttuja, tunnen kaikki nurkat täällä.

Tiedän kaikki salaiset sopet ja nurkat, joissa voi diskreetisti sanella puhelimitse raportteja Lontooseen (tai soittaa tyttöystävälle), vääntää kollegoiden kanssa kättä (tämä paikka on kuin tehty käytävädiplomatiaa varten), paikat joissa vetää hetken henkeä ilman, että diplomaattien delegaatiot tai journalistit ovat häiritsemässä. Tunnen oloni kotoisaksi täällä.

Ajatuksissani lähestyn Britannian delegaation tuoliryhmää neuvoston pöydässä. Mutta minun on pysähdyttävä. En ole enää Ison-Britannian diplomaatti, eikä minulle ole paikkaa pöydässä. Tänään olen mukana Kosovon delegaatiossa. Meille ei ole varattu pöytään edes nimikylttiä, sillä YK ei ole tunnustanut Kosovoa.

Nielaisen ja ryhdyn etsimään penkkejä neuvoston pöydän ympäriltä, missä muiden jäsenmaiden on istuttava tarkkailemassa neuvoston ”muodollisia” kokouksia. Tämän kerran, ja vain tämän kerran, kosovolaiset ovat saanet erityisluvan seurata neuvoston kokousta, vaikka heille ei ole edes varattu istuimia.

Jopa Kosovon silloisen pääministerin, Bajram Kosumin, on metsästettävä itselleen tuoli keskeltä nuorempien virkamiesten rykelmää, he tekevät muistiinpanoja neuvoston kokouksista. Pääministerin tulkki, joka on tullut läheisestä yliopistosta vapaaehtoisena avuksemme, keplottelee istumaan hänen taakseen ja kuiskaa albaniaa pääministerin korvaan. Kosumilla ei ole tulkkia YK:n puolesta, vaikka täällä keskustellaan hänen maansa tulevaisuudesta.

Luottamustehtävän saaneena ”kosovolaisena” asemani neuvostossa on vaatimaton. Minua huolestuttaa, pääsenkö karskien vartijoiden ohi sisään neuvoston huoneeseen väliaikaisen YK-kulkulupani kanssa. Vaikka minulla olisi paljon kysymyksiä neuvoston tärkeiden delegaatioiden diplomaateille, äkillinen jännitys iskee minuun. En haluakaan häiritä ympärilläni hääriviä diplomaatteja, jotka näyttävät niin kiireisiltä, aivan kuten minäkin joskus. Eihän kukaan haluaisi häiritä piispaa omassa katedraalissaan jumalanpalveluksen aikana.

Vaikka diplomaattien kasvot ovat tuntemattomia ja he näyttävät kyllästyneiltä, tunnistan heissä entisen itseni. Kaikki on heille yhdentekevää, kuten oli minullekin. Minua ärsyttää kosovolaisten puolesta. Kun Argentiinan ja Tansanian delegaatioiden edustajat latelevat pöytään vakiofraaseja, jotka sopivat mihin tahansa konfliktiin (”osapuolten on ponnisteltava voimakkaammin keskinäisen sovun löytymiseksi”), Kosovon pääministeri, joka on matkustanut viisi tuhatta kilometriä ottaakseen osaa keskusteluun maansa asioista, ei saa lausua sanaakaan.

Meille ei tarjottu mitään huonetta, jossa voisimme valmistautua kokouksiin, joten vietämme aikaa neuvoston kahvihuoneessa. Kun brittien lähettiläs pyytää päästä puheille YK:n pääsihteerin kanssa, se järjestyy alta aikayksikön. Kun Kosovon pääministeri anoo tapaamista, se myönnetään vasta myöhään edellisenä iltana (lupaa on anottu jo monta viikkoa sitten), ja itse tilaisuus kestää hädin tuskin kymmenen minuuttia. Silti Kosumi onsyvästi kiitollinen, ja hänet ikuistetaan pääsihteerin kanssa maansa historiankirjoihin.

Versailles YK:n esikuvana
Simon Schama kuvaa Louis XVI:n hovin elämää Versailles’n palatsissa ennen Ranskan vallankumousta teoksessaan Citizens: A Chronicle of the French Revolution (Viking 1989). Palatsi ”rakennettiin spektaakkelin seremoniallisen kontrollin mukaisesti, ylläpitämään ja hallinnoimaan mystistä yksinvaltiutta. Vallan keskuksessa oli sekä symbolein että arkkitehtuurisesti eristetty kuningas. Hänen persoonansa luokse pääseminen oli määritelty minuutintarkasti hovietiketissä ja tapaamisen myöntäminen tai kieltäminen perustui häntä ympäröivän aateliston nokkimisjärjestykseen.”

YK:n rakennukseen, kuten Versailles’hin, voi astua sisään vain turistina tai kutsuttuna vieraana. Kaikkein pyhimpiin paikkoihin, yleiskokoussaliin tai turvallisuusneuvoston saliin, ei kuka tahansa pääse, mutta niitä voi ihailla lasiseinän läpi. YK-diplomaattien tai virkamiesten, kuten kuninkaan, tapaaminen onkin jo vaikeampaa. Todellisuudessa sen helppous tai vaikeus kertoo tapaamista anovan statuksesta kansainvälisen diplomatian hämärässä hierarkioiden verkostossa. Tavatakseen edes kaikkein alimpia virkamiehiä, täytyy ensin tietää keitä he ovat (mikä on jo itsessään vaikea tehtävä). On hyvin epätodennäköistä, että tavallinen kansalainen koskaan pääsee kasvotusten edes hierarkiassa kaikkein alimpina olevien virkamiesten kanssa.

Vuoden 1789 (kuten vuoden 1917:kin) vallankumoukselliset yrittivät muuttaa politiikan luonnetta ja diplomaattista järjestelmää. He onnistuivat ensimmäisessä tavoitteessaan, mutteivät toisessa. Edes vallankumoukselliset intohimot eivät pystyneet läpäisemään diplomaattista järjestelmää, joka on edelleen hyvin suljettu maailma. Sinne on pääsy vain nimetyllä eliitillä ja järjestelmä on ymmärrettävissä vain heidän luomansa koodiston ja terminologian kautta.

Diplomatian järjestelmä on nykyään massiivinen, monimutkainen ja läsnä kaikkialla sekä lähes kaikissa asioissa, jotka koskevat meitä modernin maailman kansalaisia. Se on muotoutunut kymmenien ja satojen vuosien kuluessa puhetavaksi ja ennakko-oletuksiksi, joiden mukaan nykypäivän diplomaatit ajattelevat, puhuvat ja käyttäytyvät ja joiden mukaan heidän työstään puhutaan ja sitä arvotetaan.

Jätän tarkastelun ulkopuolelle nyt YK-järjestelmän, tai Yhdysvaltojen yksinapaisuuteen perustuvan järjestelmän, nykyisyyden ja tulevaisuuden pohdinnan, sillä tätä aihetta on kaluttu jo riittävästi. Tämä keskustelu on epäilykseni mukaan kokonaisuudessaan ongelmallinen, sillä se antaa liian yksinkertaisen kuvan siitä, mitä maailmassa tapahtuu.

Kaikki teoriat ovat siinä mielessä puutteellisia, että ne ovat teorioita. Kuten puolalainen kirjailija Witold Gomrowicz on sanonut, kaikki teoriat ovat verkkoja, joiden läpi pakotamme elämän (jolloin jotakin – ehkä myös jotakin hyvin tärkeää – putoaa rei’istä). Nykyajan diplomatian esioletukset perustuvat kapeakatseisiin teorioihin siitä, miten valtiot toimivat.

Jos tässä (kirjassa) tarjoan vaihtoehtoisen teorian, niin sen teorian mukaan teorioita ei pitäisi olla – tai ainakaan yleismaailmallisia selityksiä kansainvälisille suhteille. Kritiikkini ei ole suunnattu YK:n pääsihteerille (tai USA:n presidentille), vaan niitä esioletuksia vastaan, joihin heidänkin ajattelunsa perustuu. Erityisesti näitä ihmisiä ympäröivän virkamiesten piirin ajattelutapa olisi asetettava ankaraan tarkasteluun.

Ongelmana demokratiavaje
Kansainvälisten organisaatioiden kaikkivoipa läsnäolo antaa meille sen vaikutelman, että maailman ongelmista huolehditaan. Kansainväliset organisaatiot ovatkin saaneet aikaan hienoja sopimuksia maamiinojen kieltämiseksi, ilmastonmuutoksen hidastamiseksi ja sodan keskelle joutuneiden lastensuojelemiseksi. Myös sotien määrä maailmassa on vähentynyt. Monet ovat rikkaampia, elävät terveempinä ja pidempään kuin aiempi sukupolvi. Tässä organisaatioiden järjestelmässä on kuitenkin yksi valtava puute, joka koituu koko järjestelmän turmioksi: Euroopan unionissa tätä ongelmaa kutsutaan ”demokratiavajeeksi”.

Vaikka kansainvälisten organisaatioiden tarkoitusperä on hyvä, ne muodostavat jykevän ikkunattoman linnoituksen, jonka asukkaat ovat nimettömiä ja näkymättömiä ja heidän työnsä usein käsittämätöntä ja salaista. Näitä viranhaltijoita yhdistää yksi tekijä: he eivät ole vastuussa teoistaan, eikä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta usein edes tiedetä keitä he ovat. Tämä pätee paitsi kansainväliseen diplomaattikuntaan, myös useimpien maailman maiden ulkoministeriöihin.

Meillä ei kuitenkaan ole maailmanhallitusta sen paremmin kuin maailmanlaajuista demokratiaakaan. Meillä on kansainvälisiä organisaatioita, joissa maat tekevät yhteistyötä ratkaistakseen maailmanlaajuisia ja paikallisia ongelmia, joskus hyvin tuloksin, joskus huonoin. Mutta demokraattisia ne eivät ole ja siksi Karl Popperin määrittelemät epädemokratioiden ongelmat pätevät näihin organisaatioihin aivan kuten Itä-Euroopan kommunistihallintoihin, joita Popper niin purevasti kritisoi.

Kansainväliset organisaatiot eivät ole vastuussa kenellekään, eivätkä ne pysty vastaamaan ongelmiin, joita niiden kuuluisi ratkaista. Hallittavilla ei ole juuri minkäänlaista mahdollisuutta tavata tämän järjestelmän edustajia ja vielä vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa heihin. Ja jos jokin menee vikaan, järjestelmä ei pysty välittämään palautetta politiikan tekijöille.

Minusta tuli diplomaatti vuonna 1989, kun hyppäsin Britannian ulkoministeriön ”virkamiesputkeen”. Se oli pitkäaikaisen unelmani täyttymys, jota ravitsivat sekä kansainvälistä maailmaa kohtaan tuntemani vetovoima että puhdas kunnianhimo: kaipasin statusta, arvostusta ja tunnustusta. Diplomatia tarjosi kaikkea tätä.

Rakastin työtäni ja nautin kaikista siihen liittyvistä rituaaleista ja tavoista, kuten paksuista vihreistä muistioista ja tarkkaan viilatuista protokollista vieraileville valtiomiehille ja ministereille. Minulta jäi kuitenkin huomaamatta, miten mieleeni iskostui pikkuhiljaa näiden organisaatioiden tapa ajatella. Aloin puhua, mitä ”me” ajattelemme maailman asioista. ”Meillä” tarkoitin Britanniaa, jota minä henkilönä edustin.

Minä itse ja minun omatuntoni valjastettiin salakavalasti Britannian valtion käyttöön – sen tahdon ja intressien ilmaisuun. Tämä poikkesi kuitenkin henkilökohtaisesta moraalintajustani ja omatunnostani, jotka olivat tähän asti muodostaneet mentaalisen arkkitehtuurini.

Manipuloivaa politiikkaa
Urakehitykseni kukoisti, mutta samalla ylleni kerääntyi tumma varjo. Keskitin kaiken energiani maani etujen ajamiseen ja diplomaatinurani ajamiseen, jotta en kiinnittäisi huomiota kolkuttavaan omatuntooni. Tilanne kärjistyi lopulta toimiessani New Yorkissa Britannian lähetystösihteerinä (1997–2002). Niin monien länsimaisten, erityisesti brittien ja amerikkalaisten, diplomaattien tavoin minäkin uskoin vilpittömästi, että ”meidän” politiikkamme Lähi-idässä oli oikeaa ja hyvää.

Tätä uskomusta tuki myös se tosiasia, että olin vain harvoin vieraillut kyseisellä alueella (enkä puhunut yhtäkään sen kielistä). En ollut käynyt kertaakaan Irakissa – maassa, josta olin ensisijaisesti vastuussa (enkä koskaan siellä käynytkään). Vastasin suoraan Britannian Irakin-politiikasta YK:ssa, lähinnä turvallisuusneuvostossa, sekä asetarkastuksista että pakotteista (”vastata” on tosin tässä kohden hieman ongelmallinen termi, sillä todellisuudessa vastuussa olivat Ison-Britannian ministerit, en minä). Politiikan muodostaminen oli vaikea tehtävä, ja välillä oli hankala erottaa mikä oli hyväksi ja mikä pahaksi.

Päivä päivältä tiedostin kuitenkin syvemmin, että ”meidän” politiikkamme Irakissa, eli pakotteet, johtivat väärään lopputulokseen: ne vahingoittivat tavallisia ihmisiä. Vaikka Saddamillakin oli tässä osansa, me vahvistimme huonoa vaikutusta. Lopen uupuneena ja hämmentyneenä YK-työni tuloksista, päätin 2002 lähteä sapattivuoden viettoon New Yorkin New School Universityyn. Olen ikuisesti kiitollinen itselleni tästä päätöksestä.

Seuratessani sivusta Britannian ja Yhdysvaltojen hallitusten toimintaa ja entisten kollegoideni argumentteja sodan aloittamisen välttämättömyydestä aloin tiedostaa, että Washingtonin ja Lontoon esittämä tulkinta Irakin tilanteesta liioitteli niitä tietoja, jotka meillä todellisuudessa oli. Lisäksi Britannian käytös turvallisuusneuvostossa oli parhaimmillaan manipuloivaa ja huonoimmillaan epärehellistä, sillä eräs päätöslauselma (1441) esiteltiin neuvostolle ”viimeisenä mahdollisuutena rauhaan” ja mahdollisuutena saada asetarkastajat takaisin maahan.

Reilusti ennen aikarajaa, jota minäkin olin ollut mukana asettamassa, Britannia julisti, että Irak ”ei enää tehnyt yhteistyötä”. Ja kun toinen loppulauselma ei saanut enää neuvoston tukea, entiset työtoverini ilmoittivat, että ”viimeinen mahdollisuus rauhaan” -lauselma olikin jo valtuuttanut sodan aloittamisen.

Koko urani ajan päähäni oli iskostettu, että Britannia noudatti paitsi kansainvälisiä lakeja, niin myös rehellisyyden periaatetta. Tämä oli myös se kallio, johon nojasi identiteettini diplomaattina – jopa silloin kun huomasin näiden periaatteiden olevan ristiriidassa todellisten tekojen kanssa.´Tämän ristiriidan tajuaminen johti lopulta erooni Britannian ulkoministeriön palveluksesta.

Todellisuuden varjokuvia
Olin sapattivuoteni aikana tutkinut tiedon filosofiaa: miten päädymme pitämään jotakin tietoa tosiasiana, sillä diplomatia oli lakannut sekä käytännössä että teoriassa olemasta minulle ”totta”. Jokapäiväinen työni diplomaattina oli sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti irrallaan niistä asioista, joiden kanssa minun olisi kuulunut olla tekemisissä.

Aloitin tutkimukseni perehtymällä termien eli kielen ja kaikkien sen symbolien ja teorioiden käyttökelpoisuuteen todellisuuden kuvaajina. Ymmärsin pian, miten rajoittunutta ja puutteellista myös diplomatiassa käytetty kieli oli. Sen sanasto oli vain varjokuva kielestä laajassa merkityksessään, kommunikaation välineenä ja siten myös todellisuudesta, elämästä itsestään. Aloin epäillä, että tässä kapeakatseisuudessa piilee myös diplomatian ongelma, etenkin kun se pyrki ratkomaan yhä useampia maailman kriiseistä, jotka ovat osa todellisuuttamme.

Tajusin myös, että ”diplomatia”, jota olin niin rakastanut, oli kuin värikäs lautapeli, jossa liikuteltiin meidän ja heidän intressejään sekä erilaisia toimintavaihtoehtoja epäsovun tai harmonian saavuttamiseksi. Sanoessaan, että ”Britannia haluaa tätä” tai ”Yhdysvallat haluaa tuota”, diplomaatit pitävät yllä keinotekoista ja mielivaltaista prosessia, jolla on vain vähän tekemistä todellisuuden kanssa tai josta hyvin harvoin keskustellaan niiden ihmisten kanssa, joiden nimissä koko keskustelua ylläpidetään. Toisin sanoen kyseessä on suuri huijaus.

Diplomatian maailmankuva perustuu käsitteisiin kilpailu, kansallisvaltio ja rajalliset resurssit, ja näistä seuraa joko sopimukseen pääsy tai taistelu. Sen ihmiskuva pohjaa hobbesilaiseen ajatteluun, jonka mukaan ihmiset haluavat aina vain enemmän ja ovat pohjimmiltaan itsekkäitä sekä vallanhimoisia, ja jossa ainoa vakauden ja järjestyksen tuoja on valtio (vaikka sevoikin tehdä asioita, joita yksilöille ei suoda, kuten tappaa ja vangita ihmisiä).

Työskennellessäni Irakin tehtävässä, tämä ajattelutapa alkoi epäilyttää minua ja aloin kyseenalaistaa, miksi minun pitäisi käyttää elämäni yhden ihmisryhmän – brittien – puolesta toimimiseen, kun maailmassa oli muita, jotka kärsivät paljon enemmän. Tämä erottelu meidän valtion ja muun ihmiskunnan välillä alkoi tuntua väärältä ja itsekkäältä. Miksi ”meidän” tarpeemme olisivat ”heidän” tarpeidensa yläpuolella.

Diplomatian suljettu maailma marginalisoi ja sivuuttaa monia ihmisryhmiä, usein juuri niitä, jotka kärsivät eniten. Neuvotteluissa kosovolaisten tai palestiinalaisten kanssa olisin mieluummin istunut heidän puolellaan pöytää. Tämä saattaa kuulostaa romanttiselta haihattelulta, mutta asialla oli minulle lopulta merkityksellisempi kuin nousu pitkin diplomaattien uratikkaita.

Enemmän diplomatiaa
Diplomaattien samaistuminen omaan valtioonsa tuottaa myös moraalisen ongelman: vaikka diplomaatti puhuu ”meidän” nimissämme, on hänen lausunnollaan harvoin mitään tekemistä kyseisen maan ihmisten toiveiden kanssa. ”Meistä” puhuminen rohkaisee diplomaatteja myös alistamaan oman henkilökohtaisen moraalinsa valtiomoraalille. Tämä ajattelu voi johtaa moraalittomaan toimintaan, sillä perinteisen ajattelun mukaanhan valtioilla ei ole moraalia ja ne voivat siksi tehdä asioita, joita yksilöt eivät tekisi.

Moraalittomuutta tukee myös kansalaisten passiivisuus, sillä se hyväksyy hiljaa diplomaattien moraalittomankin toiminnan nimissään. Passiivisuudella voi olla historialliset juuret, mutta se on myös kansalaisten omien etujen mukaista. Kun diplomaatit hoitavat asioitamme maailmalla, me voimme nauttia elämästämme, ajattelematta toimien seurauksia. Kyseessä on eräänlainen vastuuttomuuden vaihtosopimus.

Tämä historiallinen ajattelumalli on ehkä toiminut vanhassa maailmassa, mutta kollektiivisten etujen maailmassa – ilmastonmuutoksen, energiapulan, pandemioiden, siirtolaisuuden ja terrorismin maailmassa – se on käy vaaralliseksi. Ikävä kyllä näitä ongelmia ratkomaan perustetut kansainväliset organisaatiot eivät ole onnistuneet tehtävässään. Syynä on se, että ne eivät ole aidosti ”kansainvälisiä”, vaan heijastelevat vanhan maailman laskuoppia, jonka mukaan sopimuksia voidaan saada aikaan vain käymällä kauppaa valtioiden eduista.

Diplomatiassa suuretkin päätökset perustuvat yksiulotteiseen ja sirpaleiseen tietoon, sattumanvaraisesti valittuihin kuvauksiin todellisuudesta, yleistyksiin. Hallitusten ja poliitikkojen sekä heitä palvelevien diplomaattien etujen mukaista on väittää, että he pystyvät ymmärtämään ja hallitsemaan maailmaa näiden yleistyksien avulla.

Nykydiplomatia on muodostanut syvästi epätasa-arvoisen ja epäoikeudenmukaisen järjestelmän, jonka toimintaa hallitsee rikas ja vaikutusvaltainen eliitti. Se koostuu valtioista, joiden poliittista ja taloudellista valtaa vanhanmallinen diplomatia pönkittää. Isoilla, rikkailla ja kansainvälisesti tunnetuilla mailla on käytössään suuri kokeneiden, hyvin koulutettujen ja hyvin toimeentulevien diplomaattien luokka, joka pystyy hallitsemaan kansainvälisiä neuvotteluja suvereenisti. He ovat paremmin informoituja ja pystyvät kääntämään neuvottelut edukseen. (Esimerkiksi YK:ssa Britannian lakimiehet pääsivät jatkuvasti laatimaan ensimmäisiä luonnoksia loppulauselmien ja selvitysten teksteistä, mikä on valtava etu.)

Toisella puolen pöytää istuvat köyhemmät ja kokemattomammat maat, ja ei-valtiolliset ryhmät, jotka kamppailevat saadakseen äänensä kuuluville. Tämä on ilmiselvästi epäedullista kyseisille maille ja ryhmille, mutta niin myös vaikutusvaltaisille valtioille, vaikka ne kuvittelevatkin ehkä toisin. Sillä sopimukset, jotka eivät ota huomioon kaikkien osapuolten etuja, ja erityisesti niiden ihmisten, joihin vaikutukset ulottuvat, eivät ole kestäviä, eikä niiden avulla voida saavuttaa toivottua lopputulosta.

Nykypäivänä kansainvälinen politiikka kuuluu meille kaikille, koska se koskettaa meitä kaikkia. Diplomaatit ja valtiomiehet eivät ole huomanneet sitä yksinkertaista tosiasiaa, että kansainvälisessä politiikassa on kyse erilaisista vaikutuksista maailman ihmisiin – se on vain politiikkaa. Ja diplomaatit ovat ehkä unohtaneet, että heidän valtionsa, ja meidän yhteinen maailmamme, koostuu ihmisistä.

Tähän epäkohtaan on aika kiinnittää huomiota, sillä vaakalaudalla on tulevaisuutemme. Kyseessä on myös paradoksi: yhteenkietoutuneiden ilmiöiden maailmassa on enemmän tarvetta keskustella yhteisistä asioistamme, joten tarvitsemme enemmän diplomatiaa!

Uudenlaisen diplomatian kehittäminen vaatii kuitenkin nykyisen diplomatian järjestelmän rajoitteiden, yleistysten, abstraktien käsitteiden, sepitelmien ja mielivaltaisuuden purkamista.

Käännös: Niina Sarkonen

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää