Kirjatutka: Iran iranilaisten silmin

Liisa Liimatainen: Iran: huntu ja haaste. Yritys ymmärtää Iranin yhteiskuntaa. Like 2009, 302 s.

Mari Luomi

Pari vuotta sitten, Iranin kehitellessä ydinohjelmaansa ja maailman huomion kiinnittyessä presidentti Ahmadinejadin ja Bushin kiihtyvään kilpalaulantaan, eräs suomalainen toimittaja tutustui Iraniin sisältäpäin, kuuntelemalla tavallisia ihmisiä. Sittemmin valta ja tyyli ovat vaihtuneet Valkoisessa talossa. Huhtikuussa, vastauksena kuuden suurvallan uuteen neuvottelutarjoukseen, Ahmadinejad julisti uskovansa suurten muutosten ajan saapuneen. Myös Iranin kesäkuun presidentinvaaleihin kohdistuu suuria odotuksia, mutta voiko Iran – ja haluaako se edes – muuttua lännen toivomaan suuntaan?

Vastausta tähän hakee toimittaja Liisa Liimatainen kirjassaan Iran: huntu ja haaste tarkastelemalla oikeastaan kaikkea muuta paitsi länsimaissa pakkomielteeksi muodostunutta ydinohjelmaa ja maan ulkosuhteita.

Liimatainen matkusteli Iranissa vuosikymmenen ajan, teki seitsemisenkymmentä haastattelua ja kokosi näistä syntyneet näkemyksensä yksiin kansiin. Tuloksena syntyi kirjavaa pohdintaa elämästä uraaniesiripun takana.

Liimatainen etsii vastausta muun muassa vuosina 1997–2005 Iranin presidenttinä toimineen uudistusmielisen Mohammad Khatamin epäonnistumiseen. Hän ottaa avoimen länsimaisen lähestymistavan iranilaiseen yhteiskuntaan ja kertoo etsivänsä keinoja, joilla teokraattisesta diktatuurista päästäisiin eroon. Kantilaiseen maailmanrauhaan uskoville länsimaalaisille tämä lieneekin luonnollisin lähestymistapa suureen mystiseen shiiavaltioon.

Haastatellut selittävät Khatamin epäonnistumista eri tavoin: hän oli liian rehellinen ja idealisti, eikä ottanut huomioon luokkaeroja. Khatami pelkäsi väkivaltaa ja yhteenottoa konservatiivien kanssa. Todellinen valta Iranissa on hengellisellä johtajalla ja armeijalla.

Yksi kuitenkin on selvää: uudistajat joutuivat lopulta syrjään. Ahmadinejadin vei valtaan, kuten ensi kesän vaaleissa mahdolliseen tappioonkin, vaalitulosten manipuloinnin ohella ennen kaikkea hänen kansalle lupaamansa öljyrialit. Nyt kansantalous on kuralla, ja jopa äärikonservatiivit ovat alkaneet osoittaa kyllästymisen merkkejä.

Kirjan reportaasinomaisesti etenevä kerronta saa aikaan tunteen, että lukija katsoo televisiolähetystä. Kertojan persoona on vahvasti ja subjektiivisesti läsnä, mutta suunvuoro on silti useimmin islamilaisen tasavallan kansalaisilla.

Liimatainen korostaa Iraniin lännessä liittyvien stereotypioiden mustavalkoisuutta ja myytinomaisuutta ja onnistuukin avaamaan lukijan eteen basaarinkirjavan tilkkutäkkiyhteiskunnan. Ääneen pääsevät muun muassa Ahmadinejadia ihaileva taksinkuljettaja, vallankumousarmeijan upseeri, feministitoimittaja, moniavioinen leipuri, iraninjuutalainen sekä joukko Pohjois-Teheranin pintaliitokahviloissa seksistä väitteleviä nuoria.

Iran: huntu ja haaste ei tarjoa yksiselitteistä vastausta kysymykseen Iranin uudistajien tulevaisuudesta. Kirja avaa myös joukon uusia kysymyksiä. Aiheskaalan laajuuden vuoksi monet vastaukset jäävät puolitiehen. Myös yhteenvedon puuttuminen jättää lukijan hakemaan kirjailijan ydinviestiä rivien välistä.

Islamilainen vallankumous juhli 30-vuotistaivaltaan tammikuussa, mutta lännessä ei vieläkään tunnuta olevan perillä, millaisen maan kanssa haukkaa ja kyyhkyä pelataan.

Vallan tasapainoteoria selittää toki Iranin keskeisimpiä ulkopoliittisia ambitioita paremmin kuin maan presidentin messiaaninen usko tai jokin muu shiialaisuuden attribuutti. Silti ydinohjelma ei yksinkertaisesti saa olla ainoa asia, mitä tiedämme Iranista, tuosta Lähi-idän nousevasta valtapoolista.

Kirjoittaja toimii tutkimusassistenttina Ulkopoliittisessa instituutissa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää