Kirjatutka: From the USSR with love

Juri Piskulov: Näin teimme idänkauppaa. Ajatus Kirjat 2009, 287 s.

Hiski Haukkala

Idänkaupan konkarin Juri Piskulovin muistelmissa on jotakin hyvin hellyttävää. Tästä vuorikiipeilyä, elämää ja ennen kaikkea Suomea rakastavasta miehestä on yksinkertaisesti mahdotonta olla pitämättä.

Piskulovin kirjan sävy on nostalginen. Hänen mukaansa Neuvostoliiton hajoamisen myötä paljon hyvää Suomen ja nykyisen Venäjän  välisissä suhteissa on kadotettu. Idänkauppa oli ”esimerkillistä aikaa, jota kelpasi näyttää muille”. Ja kauppa kävi: Piskulov sangen vastaansanomattomasti osoittaa millainen rahasampo idänkauppa suomalaisille vuorineuvoksille oli. Kaikki meni kaupaksi, usein laadusta välittämättä.

Kumppanukset osasivat myös juhlia: Käytiin teatterissa ja oopperassa, nautittiin kosteita lounaita ja illallisia. Mökkeiltiin, kalastettiin, purjehdittiin ja saunottiin. Ja välissä vedettiin letkajenkkaa tai kuorolauluja.

Tämä kaikki on nyt Piskulovin mukaan mennyttä. ”Eikö olekin niin, että huonon demokratian ja politikoinnin hintana on hyvien perinteiden unohtaminen?”, hän kysyy. Vanhat kaveritkaan eivät aina enää tervehdi Helsingissä. Entistä on ikävä.

Nostalgiassaan Piskulov ei toki ole yksin, vaan paremminkin ratsastaa laajemman venäläisen trendin aallonharjalla. Nykyisin pääministerinä vaikuttava Vladimir Putinkin on useasti harmitellut Neuvostoliiton hajoamista aikamme suurimpana geopoliittisena katastrofina.

Piskulovin muistelmissa jää kuitenkin katveeseen kaksi seikkaa. Ensinnäkin, jos ilo ilman viinaa on teeskentelyä, niin yhtä epäaitoa voi olla ystävyys silloin, kun se on pakotettua. Piskulovilta jää pohtimatta, että ehkä (ainakaan kaikki) suomalaiset eivät olleet täysillä mukana pirskeissä.

Suomalaisen idänkaupan veteraanin Kari Holopaisen muistelmat (Orpo piru, omakustanne 2007) valottavat kolikon kääntöpuolta: ryyppäämisen ja rymyämisen seurauksena tullutta (moraalista) krapulaa sekä tunnollisen virkamiehen ahdistusta bilateraalikaupan alati kestämättömämmästä taloudellisesta pohjasta sekä siihen liittyneestä ankarasta poliittisesta painostuksesta niin Neuvostoliiton kuin kotimaisen liike-elämänkin suunnalta.

Holopaisen kirja antaa myös vastauksen Piskuloville, miksi osa entisistä tuttavuuksista lopetti tervehtimisen: joillekin Neuvostoliiton romahdus ja idänkaupan päättyminen oli myös helpotus.

Toiseksi, Piskulov ei huomaa, että hänen juhlimallaan idänkaupalla ja sen takana olleella poliittisella suhteella on voinut olla kielteisiä vaikutuksia Suomelle. Idänkauppa itse asiassa vääristi ja pitkällä aikavälillä heikensi Suomen kansainvälistä kilpailukykyä. Suomen kannalta olisi kenties ollut parempi, että se olisi joutunut täysimääräiseen läntiseen kilpailuun jo aiemmin.

Tämä on jossittelua, mutta on kysymyksenä silti esittämisen arvoinen, ja pakottaa pohtimaan kansallista totuutta sotakorvausten ja idänkaupan siunauksellisuudesta taloudellemme. Selvittämättä ovat myös kotimaiset politiikan, talouden ja jopa puolueiden kytkökset vaikkapa tuottoisien tuontilisenssien tiimoilta.

Tiiviin Neuvostoliitto-suhteen myötä myös Suomen poliittinen kulttuuri rämettyi ja Suomi suomettui. Tätä prosessia yrittävät Katja Boxberg ja Taneli Heikka jäljittää tuoreessa pamfletissaan Lumedemokratia (WSOY 2009).

En kuitenkaan väitä, että Piskulov olisi muistelmissaan vilpillinen, hän varmasti uskoo muistelmiensa todistusvoimaan. Pointti lienee toisaalla: ajankuvan ja etenkin sen seurausten haarukoimiseen tarvitaan useampi lähde ja näkökulma.

Kirjoittaja on erikoistutkija ulkoministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikössä.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää