David Gardner: Last Chance – The Middle East in the Balance. I B Tauris & Co Ltd 2009, 288 s.
Kylmän sodan loppu ei koskenut Lähi-itää. Länsi tukee diktaattoreja ja kansainvälisten lakien vastaista miehitystä aivan kuin mikään ei olisi muuttunut.
Hosni Mubarak johti Egyptiä jo vuosikymmen ennen Neuvostoliiton romahdusta. Nyt hän taistelee lännen rahoilla islamisteja vastaan. Islamisteja, joilla on aitoa kannatusta, joita lännen politiikka Lähi-idässä on ollut osaltaan nostamassa valtaan ja joiden kanssa Mubarak sekä muut alueen diktaattorit tarpeen tullen opportunistisesti veljeilevät.
”Länsi kokonaisuudessaan esittää surkeaa näytelmää Lähi-idässä”, toteaa David Gardner kirjassaan Last Chance – The Middle East in the Balance. Gardner on Financial Timesin johtava pääkirjoitustoimittaja ja hän on työskennellyt lehden toimittajana muun muassa Lähi-idässä.
Kirjassa länsi tarkoittaa usein Yhdysvaltoja, jota Eurooppa (erityisesti Tony Blair) ovat seuranneet kuin hai laivaa. Yhdysvaltojen tulivoima on ylläpitänyt energian saantia ja torjunut niin kommunismia kuin ”terroristeja”.
EU ei ole kyennyt selkeisiin poliittisiin irtiottoihin Yhdysvalloista, esimerkiksi Israel–Palestiina-kysymyksessä. Yksi kirjan ”viimeisistä mahdollisuuksista” viittaa tähän konfliktiin. Sen ratkaisun parametrit ovat selvät, mutta Gardnerin mukaan länsi on keskittynyt vaatimaan tekoja vain miehitetyltä osapuolelta.
Toisin kuin muualla maailmassa toimiessaan länneltä puuttuu Lähi-idässä merkittävä ja mielekäs institutionaalisen tason yhteistyö sekä strategia. Tapana on tukea länttä myötäileviä, legitimiteettinsä menettäneitä despootteja, joiden valta nojaa asevoimiin ja lukuisiin turvallisuuspalveluihin.
Syyria ja Libya ovat puolestaan esimerkkejä siitä, kuinka vihollisestakin voi tulla sopivasti salonkikelpoinen, vaikka maiden poliittiset olot eivät parane. Vaalit ja parlamentarismi ovat lännelle vain pelinappuloita.
Siksi kadunarabi naurahtaa sarkastisesti, kun lännen suusta pulppuaa tyhjää retoriikkaa vapaudesta ja demokratiasta. Lähi-idässä näihin ideaaleihin uskotaan yhä, mutta länsi on tehnyt kaikkensa niiden toteutumisen estämiseksi.
Gardnerin mukaan lännen on hyväksyttävä, että demokratia tuo valtaan ainakin väliaikaisesti islamisteja. Moskeija on ainoa vaihtoehtoisten ajatusten sija, jota lännen tukemat diktaattorit eivät ole uskaltaneet kokonaan hiljentää.
Gardner katsoo, että maltillisten ja uudistusmielisten islamistien tukeminen on elintärkeää. Tuella on kiire, etteivät ihmiset radikalisoidu ja siirry yhä lähemmäs ”binladenilaisen fasismin ja ylivallan” leiriä. Myös Iranin hylkiminen on lopetettava.
Kirjoittaja ottaa onnistuneeksi malliksi Turkin. Kristillisdemokraatteja muistuttavan islamistisen AKP:n maailmankuva on ”perinteinen, mutta eteenpäin katsova. Se ei ole radikaali katsomus, joka väkivaltaisesti halajaisi takaisin menneeseen loistoon.”
Hän kuvaa kokeneen ja taitavan reportterin ottein niin Irakin, Libanonin, Syyrian kuin vaikkapa Israel–Palestiinan tilaa ja muistuttaa, että lännen meuhkaaminen suvaitsevaisuudesta ja vapauksista on ylimielistä. Sillä on omat syntinsä aina ristiretkistä Abu Ghraibiin.
Kuvatessaan itse tapahtumia Gardner jättää osin taustoittamatta lännen toimet ja tavoitteet. Miten esimerkiksi Yhdysvaltojen ja wahhabistisen Saudi-Arabian kuningasperheen suhteet ovat rakentuneet? Miksi EU tukee Algeriaa, missä todellinen valta on sotilailla?
Gardner painottaa, että suurin vastuu muutoksesta on alueen ihmisillä itsellään. Lännen ei kuitenkaan auta puhua kauniisti ja toimia rumasti.
Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja.
Joonas Pörsti ja Hannele Pulkkinen
Hannele Pulkkinen ja Joonas Pörsti