Barroson piinaviikot
Aaretti Siitonen
Kysymys Lissabonin sopimuksesta varjostaa EU-keskustelua – Irlannin toisen kansanäänestyksen ääntenlaskentaa tullaan unionin pääkaupungeissa seuraamaan henkeä pidättäen.
Mikäli sopimus astuu voimaan, se on pantava ensin täytäntöön EU:n hallinnon tasolla. Unioniin syntyy lisää huippuvirkoja, joissa on huomioitava alueellinen, poliittinen ja mahdollisesti myös sukupuolitasapaino.
Nimityskuvioon kuuluu viisi virkaa: Euroopan parlamentin puhemies, Euroopan komission puheenjohtaja, Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja (”presidentti”), EU:n korkea ulkopoliittinen edustaja (”ulkoministeri”) sekä NATO:n pääsihteeri. Viimeksi mainittu virka on jo täytetty, ja koska viranhaltija on tanskalainen, olisi yllättävää, mikäli muille paikoille päätyisi pohjoismaisia poliitikkoja.
Yhteisön tärkein virka, komission puheenjohtajuus, täytetään jo ennen Irlannin kansanäänestystä. Euroopan unionin jäsenvaltioiden virallinen ja ainoa ehdokas tälle paikalle on nykyinen viranhaltija, portugalilainen
José Manuel Barroso. Barrosoa kannattavat selkeimmin hänen aateveljensä keskusta-oikeistolaisessa Euroopan kansanpuolueessa (EPP), joka on uuden europarlamentin ylivoimaisesti suurin ryhmä.
Sen muodostavat kansalliset puolueet ovat tällä hetkellä enemmistössä myös EU:n jäsenvaltioiden hallituksissa, mukaan lukien EU:n tämänhetkisessä puheenjohtajamaassa Ruotsissa. Jo hyvissä ajoin ennen europarlamenttivaaleja parlamentin silloinen puhemies
Hans-Gert Pöttering (EPP) ehdotti, että komission puheenjohtaja valittaisiin heti parlamenttivaalien jälkeen. Hän vetosi johtajuuden ja jatkuvuuden tarpeeseen kriisiaikana, mutta demokratia kammoksuu kauniita käsikirjoituksia.
Uuden parlamentin poliittisten ryhmien puheenjohtajat sopivat, etteivät äänestä Barroson uudelleenvalinnasta vielä heinäkuussa, vaan vasta syyskuussa. Suurinta ääntä ovat pitäneet sosialistit (SD) saksalaisen
Martin Schulzin johdolla. He ovat esittäneet vaaliohjelmaansa perustuvan yhdentoista kohdan vaatimusluettelon, joka Barroson tulisi sisällyttää toimintaohjelmaansa.
Guy Verhofstadt, Belgian entinen pääministeri, nykyään parlamentin liberaaliryhmän (ALDE) puheenjohtaja, on tarjonnut oman vaatimuslistansa ja todennut, että Barrosolle voisi syksyyn mennessä hyvinkin löytyä vastaehdokas.
Kumpikaan ryhmä ei ole kuitenkaan vielä tarjonnut vastaehdokasta. Tämä herättää epäilyksiä ryhmien tarkoitusperistä – tahtovatko ne näyttää, että ovat varteenotettavia toimijoita, vai onko heidän tukensa Barrosolle tosiaan riippuvainen tämän esittelemästä ohjelmasta?
Väkevimmin Barrosoa vastustavat Vihreät, joiden toinen puheenjohtaja
Rebecca Harms syyttää häntä kykenemättömyydestä edistää talouskasvua kestävän kehityksen periaatteiden pohjalta. Vihreiden toinen puheenjohtaja
Daniel Cohn-Bendit on jo ehtinyt ehdottaa lukuisia nimiä Barroson tilalle ja väläyttänyt mahdollisuutta, että Barroso nimitettäisiin komission puheenjohtajuuden sijaan neuvoston puheenjohtajaksi, EU:n ”presidentiksi”. Ottaen huomioon, että
Tony Blair on yksi ehdokkaista, olisi Barroson valinta Irakin sotaa jyrkästi vastustaneelle Cohn-Benditille todennäköisesti pienempi paha.
Etenkin yksikamarisissa jäsenvaltioissa, kuten Suomessa, on vaikea hahmottaa kaksikamarisen parlamentarismin limittäytyneisyyttä. Ministerineuvosto on nähtävä parlamentin ylähuoneena, jonka jäsenet edustavat osaltaan samoja poliittisia voimia kuin parlamentin jäsenet.
Parlamentti, jota arvostelijat usein syyttävät oman asemansa pönkittämisestä eurooppalaisten todellisen edun kustannuksella, on Barroson valintaa lykkäämällä kuitenkin osoittanut voimansa itsenäisenä toimijana. Etenkin sosialistit ovat todistaneet, etteivät he vaalitappiostaan huolimatta alistu keskustaoikeiston saneluun. On perusteltua kysyä, onko tämä järkevä peruste heikentää komissiota aikana, jolloin EU tarvitsee kipeästi johtajuutta.
Toisaalta katkerimmat EU:n arvostelijat joutuvat nyt toteamaan, etteivät unionin nimitykset ole automaattisia, vaan ne on ansaittava.
Kirjoittaja toimii tutkijana Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.