Aasia nousee, Afrikka edelleen aallonpohjassa
Tapani Vaahtoranta

Suomen Afganistanin-politiikka on ollut enemmän suhteiden hoitoa Yhdysvaltoihin kuin itse konfliktin ratkaisua.” Näin Kirkon Ulkomaanapua johtava
Antti Pentikäinen arvioi
Ulkopolitiikan vuosi sitten ilmestyneessä numerossa. Sama näkemys nousi esiin kesällä, kun väkivallan kiihtyminen Afganistanissa toi vauhtia keskusteluun.
Tämän tulkinnan mukaan Afganistanin-politiikan taustalla vaikuttavat huoli Suomen omasta turvallisuudesta ja kansainvälinen voimatasapaino. Ennakko-oletus on, että Suomi tuntee itsensä turvattomaksi yksin Venäjän kanssa. Koska EU:n yhteinen puolustus on edelleen kaukainen tavoite, Yhdysvallat on Suomelle tärkeä. Suhde Washingtoniin vaatii erityistä huolenpitoa, koska Suomi ei ole liittynyt Natoon. Siksi hallitus haluaa pitää suomalaissotilaat Afganistanissa.
Oli tulkinta oikea tai ei, Yhdysvallat on merkitävä Suomen turvallisuudelle, koska USA on maailman vahvin suurvalta. Tilanne on kuitenkin muuttumassa.
Matti Nojonen kirjoittaa tässä numerossa, miten Yhdysvaltojen ja Kiinan talouksien keskinäisriippuvuus on lisääntynyt. ”Dollaripumpun” toiminnalle on yhä tärkeämpää se, miten Kiina sitä käyttää.
Anna Korppoon ja
Alex Lutan mukaan Kööpenhaminan ilmastokokouksen onnistuminen riippuu ennen muuta siitä, miten Yhdysvallat ja Kiina onnistuvat sopimaan päästöjen vähentämisestä.
Kiina siis nousee, ja Yhdysvaltojen suhteellinen asema heikkenee. Tämä nostetaan esiin myös uusimmassa
International Security -lehden numerossa. Asiantuntijat pohtivat nyt, tarkoittaako muutos siirtymistä moninapaisuuteen ja miten nopeasti tämä tapahtuu. Entä mitä seurauksia muutoksella on?
Venäjän ja EU:n tulevaisuuteen liittyy paljon epävarmuutta. Venäjä vaurastuu energiaa myymällä, ja maa näyttää vakaammalta kuin vuosikymmen sitten. Mutta etenkin väestön dramaattinen pieneneminen heikentää Venäjän mahdollisuuksia nousta suurvaltojen joukkoon. EU:lta taas puuttuu päätöksentekojärjestelmä, jolla voimavarat voitaisiin muuttaa tehokkaaksi politiikaksi.
Kun Pohjois-Amerikka, Aasia ja Eurooppa kilpailevat maailman johtamisesta, Saharan eteläpuolisella Afrikalla menee yhä huonosti. Maailmantalous on viime vuosikymmeninä kasvanut nopeasti, ja satoja miljoonia aasialaisia on noussut köyhyydestä, mutta Afrikan suuret ongelmat ovat ratkaisematta. Myös Afrikan talous on kasvanut, mutta kasvun pohja on kapea. Yli puolet kasvusta on syntynyt öljyä vievissä maissa. Vuosituhattavoitteet ovat vielä kaukana. Nyt talouskasvu on tyrehtymässä maailmanlaajuisen talouskriisin seurauksena.
Kehitysyhteistyövaroista päätettäessä ratkaistaan, kuinka paljon Suomi käyttää rahaa Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden auttamiseen. Vähintään yhtä tärkeä kysymys on, millainen apu on tehokkainta. Afrikan maatalouden uudistamista pidetään tärkeänä keinona vähentää nälkää ja luoda edellytyksiä kestävälle talouskasvulle. Kolikon toinen puoli on Afrikan nopea väestönkasvu. Esimerkiksi Kenian väestö on kasvanut kymmenessä vuodessa kymmenellä miljoonalla.
Pian kenialaisia on 40 miljoonaa, kun heitä 1980-luvun lopussa oli runsaat 20 miljoonaa. Tärkeää on, paljonko ruokaa tuotetaan, mutta myös paljonko sitä tarvitaan. Keinot Afrikan väestönkasvun rajoittamiseksi ovat tarpeen joka tapauksessa.
Afrikka-teemaa käsitellään UP-lehden seuraavassa numerossa 4/2009.