Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kööpenhaminan sopu vielä kaukana

Kööpenhaminassa neuvotellaan joulukuussa Kioton ilmastosopimuksen jatkosta. Ehdotetut päästövähennykset eivät vielä pysäytä ilmastonmuutosta.

Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n mukaan ilmasto ei saisi lämmetä yli kahta astetta verrattuna esiteolliseen kauteen, jos halutaan välttyä vaarallisilta ja peruuttamattomilta ympäristövaikutuksilta. Käytännössä kasvihuonekaasupäästöjen olisi käännyttävä laskuun jo vuonna 2015.

Euroopan unionin tulkinnan mukaan teollistuneiden maiden pitäisi hyväksyä 25–40 prosentin vähennystavoitteet 2020 mennessä verrattuna vuoden 1990 päästöihin. Vuoteen 2050 mennessä kasvihuonekaasuja pitäisi vähentää 80–90 prosentilla. Maailmanlaajuisesti päästöjä tulisi leikata puoleen vuoteen 2050 mennessä.

Poliittiseksi takarajaksi kansainvälisen ilmastosopimuksen solmimiselle on asetettu Kööpenhaminan kokous joulukuussa. Neuvottelijoiden tehtävä on haastava, koska päästövähennyksiin sitoutuneiden teollisuusmaiden lisäksi osallistumaan on saatava myös Kioton pöytäkirjan ulkopuolelle jättäytynyt Yhdysvallat sekä suurimmat kehittyvät maat Kiina ja Intia.

Kööpenhaminan sopimuksen edellytyksenä on Yhdysvaltain ja Kiinan yhteistyö, sillä kummallekaan maista ei olisi poliittisesti mahdollista sitoutua päästörajoituksiin ilman toisen osallistumista.
Kööpenhaminan sopimuksen edellytyksenä on Yhdysvaltain ja Kiinan yhteistyö, sillä kummallekaan maista ei olisi poliittisesti mahdollista sitoutua päästörajoituksiin ilman toisen osallistumista. Maat allekirjoittivat heinäkuussa kahdenvälisen ilmastoyhteistyösopimuksen, joka koski muun muassa energiayhteistyötä sekä teknologian kehittämistä ja siirtoa.

Asiakirjaa on kuitenkin arvosteltu liian kevyeksi sitoumukseksi Kiinan puolelta, jotta se voisi taivuttaa Yhdysvaltain kongressin sitoutumaan koviin päästövähennyksiin.

Ilman Kiinaa ja Intiaa ilmastonmuutoksen hillitseminen olisi lähes mahdotonta, sillä maiden osuus globaaleista kokonaispäästöistä kasvaa jatkuvasti.

Yhdysvalloissa sisäpolitiikka ratkaisee
Yhdysvaltain on kehitettävä kotimaista lainsäädäntöään ennen Kööpenhaminan kokousta, jotta maa voisi sitoutua päästörajoituksiin kansainvälisellä areenalla. Kongressin edustajainhuone hyväksyi kansallisen ilmastolain kesäkuussa – senaatin on vielä hyväksyttävä laki vähintään 60 äänellä sadasta, jotta se astuu voimaan. Demokraattisenaattoreita on Edward Kennedyn kuoltua 59, joten laki voi kaatua, jos kaikki republikaanit äänestävät lakia vastaan.

Ilmastolaki velvoittaisi Yhdysvallat vähentämään päästöjään 17 prosenttia vuoden 2005 tasolta vuoteen 2020 mennessä, mikä vastaa hieman yli prosentin vähennystä verrattuna vuoteen 1990. Vuoteen 2050 mennessä päästöjä tulisi vähentää 83 prosentilla, ja maahan perustettaisiin myös kansallinen päästökauppajärjestelmä.

Vaikka Yhdysvaltain Kööpenhaminaan tarjoama päästövähennystavoite on Kioton tavoitetta vaatimattomampi, voidaan Obaman hallinnon sitoutumista ilmastopolitiikkaan pitää vakavasti otettavana. Bushin hallinnon aikana ilmastonmuutosta ei pyritty hillitsemään, ja Yhdysvaltain päästöt kasvoivat voimakkaasti. Nopeampien päästövähennysten pelätään käyvän kalliiksi amerikkalaisille veronmaksajille.

Washington on nyt keskittynyt erityisesti kahdenkeskeisiin neuvotteluihin Kiinan kanssa. Turvatakseen oman teollisuutensa kansainvälisen kilpailukyvyn sen on pidettävä huolta, että kasvihuonekaasupäästöistä maksetaan myös kehittyvissä talouksissa. Ilman Kiinan osallistumista sopimukseen Yhdysvaltain kansainvälistä sitoutumista olisi vaikea perustella kotimaassa. Nyt sekä amerikkalaiset poliitikot että kansalaiset ovat kuitenkin ottaneet ilmastonmuutoksen tosissaan. Tämä tukee kansainvälisen sopimuksen syntymistä.

Kiina ei halua sitoutua
Maailman suurin kasvihuonekaasujen päästäjä Kiina ei ole sitoutunut rajoituksiin Kioton pöytäkirjassa. Päästöt asukasta kohti ovat edelleen alhaiset ja maan vastuu ilmastonmuutoksen aiheuttamisesta on huomattavasti pienempi kuin teollisuusmaiden.

Kioton neuvottelukierroksen jälkeen Kiinan talouden kasvaessa päästöt ovat kuitenkin kasvaneet voimakkaasti lähes kaksinkertaistuen vuosien 1990 ja 2005 välillä. Kansainvälisen ilmastosopimuksen synnyn tunnustetaan kuitenkin olevan maalle eduksi, sillä ilmastonmuutoksen uhka myönnetään myös Kiinassa.

Koska hallituksen tavoitteena on jatkuva talouskasvu ja kehitys, Kiina haluaa pysytellä erossa sitovista päästörajoituksista. Kiinassa koetaan, että länsimaat käyttävät ilmastosopimusta Kiinan talouskasvun suitsimiseen. Kahdenkeskisissä neuvotteluissa ilmastoyhteistyöstä Yhdysvaltojen kanssa Kiina on ainakin toistaiseksi kieltäytynyt rajoittamasta päästöjään. Kiinalle keskeistä olisi sekä teknologiansiirto, jotta kehitys voisi jatkua pienemmillä päästöillä, että teollisuusmaiden rahoitus päästövähennystoimille.

Euroopan unioni sovittelijana
Euroopan unioni toimii pitkälti yhtenäisenä osapuolena kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa. Yhdysvaltojen vetäydyttyä sopimuksesta EU on johtanut Kioton pöytäkirjan toteuttamista luoden pitkälle kehitettyjä politiikkatoimia kuten päästökauppajärjestelmän. Päästöt EU-15:ssa ovatkin laskeneet hieman.

Lisäksi 1990-luvun alkupuolen talousromahdus uusissa jäsenmaissa laski niiden päästöjä roimasti. Näin niille jäi ”ylimääräisiä” päästöoikeuksia, jotka maat toivat mukanaan unioniin liittyessään.

EU on julkistanut neuvottelukantansa pääsuunnat Kööpenhaminaa varten jo varhaisessa vaiheessa ja johtanut keskustelua tavoitteista sitoutuen itse 20 prosentin päästövähennykseen vuosien 1990 ja 2020 välillä. Unioni on luvannut tiukentaa tavoitettaan 30 prosenttiin, jos kansainvälinen ilmastosopimus saavutetaan Kööpenhaminassa. EU:n tavoitetta on kritisoitu paljon helpommaksi kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää, koska uusien jäsenmaiden ylimääräiset päästökiintiöt helpottavat urakkaa huomattavasti.

Unioni on tehnyt paljon töitä kehitysmaiden roolin selkeyttämiseksi Kööpenhaminan sopimuksessa. Se on muun muassa ehdottanut, että johtavat kehittyvät maat laatisivat ns. vähähiilisen kehityksen suunnitelman, jossa määriteltäisiin maiden itse rahoittamat päästövähennystoimet sekä ulkomaista tukea vaativat toimet, jotta ne voisivat saada ulkopuolista rahoitusta. Päästövähennysten mitattavuus ja raportointi on myös keskeistä. Unionin odotetaan ottavan sovittelevan roolin Kööpenhaminassa.

Venäjä voi käydä hankalaksi
Venäjän kiinnostus Kioton pöytäkirjaan perustui sopimuksen joustomekanismeihin, joiden avulla maa olisi voinut hyötyä taloudellisesti sille myönnetyistä ylimääräisistä päästöoikeuksista. Venäjä ei kuitenkaan ole toistaiseksi myynyt näitä oikeuksia.

Kuten muidenkin siirtymätalouksien, Venäjän päästöt romahtivat taloudellisen taantuman seurauksena 1990-luvun alkupuolella ja pysyttelivät vielä vuonna 2006 kolmanneksen vuoden 1990 tasoa alempana. Kotimaista päästövähennyspolitiikkaa ei ole siten ollut tarpeen kehittää. Yhdysvaltain vetäydyttyä Kioton pöytäkirjasta Venäjä päätyi ratkaisevaan asemaan sopimuksen voimaansaattamisessa ja neuvotteli poliittisia etuuksia ratifiointia vastaan, kuten EU:n tuen maan liittymiselle maailmankauppajärjestö WTO:hon.

Ilmastonmuutoksesta ei ole Venäjällä perinteisesti odotettu koituvan suurta haittaa, vaan sitä on pikemminkin pidetty edullisena maalle talvien lämmetessä ja pohjoisten merireittien avautuessa.
Ilmastonmuutoksesta ei ole Venäjällä perinteisesti odotettu koituvan suurta haittaa, vaan sitä on pikemminkin pidetty edullisena maalle talvien lämmetessä ja pohjoisten merireittien avautuessa. Ilmastonmuutoskeskustelu kuitenkin käynnistyi Venäjällä tänä keväänä hallituksen käsitellessä ns. ilmastodoktriinia. Siinä tarve saada aikaan kansainvälinen ilmastosopimus pantiin merkille ainakin virallisesti. Venäjän hallitus haluaa kuitenkin varmistaa, etteivät ilmastotavoitteet rajoita maan talouskasvua.

Presidentti Dmitri Medvedevin mukaan Venäjä voisi vähentää päästöjään 10–15 prosentilla vertailuvuodesta 1990 vuoteen 2020 mennessä, eli sitoutua ainoastaan ylläpitämään osan jo olemassa olevasta päästövähennyksestä. Tämä tarkoittaisi, että päästöjen kasvulle halutaan jatkossa jättää tilaa. Tärkeitä Venäjään liittyviä kysymyksiä ovat talouden rakennemuutoksen vuoksi ylimääräisiksi jääneiden päästöoikeuksien kohtelu sekä metsien hiilidioksidia sitovan vaikutuksen huomioonottaminen Kööpenhaminan sopimuksessa.

Historia osoittaa, että Moskova saattaa hankaloittaa neuvotteluja saadakseen itselleen edullisemman neuvottelutuloksen ja osoittaakseen keskeisen asemansa maailmanpolitiikassa.

Vastahakoinen Japani
Japanin Kiotossa hyväksymää 6 prosentin vähennystavoitetta pidettiin maassa erittäin vaikeana saavuttaa sekä epäreiluna, koska Japani on jo vähentänyt päästöjään 1980-luvulla parantamalla energiatehokkuutta. Tätä ei Kioton tavoitteessa otettu huomioon. Vuodesta 1990 lähtien päästöt ovat jatkuvasti kasvaneet ja 2007 ne ylittivät vertailuvuoden 9 prosentilla. Koska maan energiatehokkuus on jo korkea, Japani pyrkii Kioton pöytäkirjan tavoitteeseen ulkomaisia päästöoikeuksia ostamalla, eikä kovin kunnianhimoista kotimaista päästövähennyspolitiikkaa ole kehitetty.

Pääministeri Taro Aso julkisti Kööpenhaminan kokousta varten kotimaisiin vähennyksiin perustuvan 15 prosentin tavoitteen aikavälille 2005–2020. Vuoteen 1990 nähden tämä tarkoittaa 8 prosentin vähennystä. Vaikka luku ei juuri eroa Japanin tavoitteesta Kioton pöytäkirjassa, Aso on painottanut, että se on itse asiassa vaikeampi saavuttaa kuin EU:n tavoite, joka perustuu uusien jäsenmaiden mukanaan tuomiin päästöoikeuksiin.

Japani on ajanut lähinnä eri teollisuusalojen päästörajoituksiin perustuvaa sopimusta turvatakseen kilpailukykynsä kansainvälisillä markkinoilla. Kioton pöytäkirjan tavoitteen saavuttamiseen liittyneiden vaikeuksien vuoksi edellistä hallitusta olisi voinut olla hankala suostutella sitoutumaan uusiin päästöleikkauksiin.

Elokuun lopun vaaleissa valtaan noussut demokraattipuolue on asettanut Kööpenhaminan tavoitteeksi vähentää päästöjä neljänneksellä vuoteen 2020 mennessä.

Intian asenne toraisa
Intia on suuren väestömääränsä vuoksi huomattava päästöjen aiheuttaja, vaikka asukaskohtaiset päästöt ovatkin erittäin pienet kansainvälisessä vertailussa. Maa onkin ajanut asukaskohtaisia päästöjä kansainväliseksi oikeudenmukaisuuden mittariksi ilmastopolitiikassa. Intian tosin odotetaan lähiaikoina ohittavan Venäjän maailman kolmanneksi suurimpana päästäjänä: sen päästöt ovat kasvaneet noin kolmanneksella vuosien 1990–2005 välillä.

Intian politiikan keskeisimpiä tavoitteita ovat kehitys ja köyhyyden vähentäminen. Päästöjen rajoittamisen uskotaan hidastavan näiden tavoitteiden saavuttamista. Intian hallitus on irtisanoutunut vastuusta ilmastonmuutoksen aiheuttamiseen ja vaatii, että teollistuneet maat vähentävät päästöjä, koska ne ovat ongelman aiheuttaneetkin.

Käytännössä Intia on ainakin toistaiseksi kieltäytynyt asettamasta päästörajoitustavoitetta ja haluaa esiintyä köyhien maiden johtajana teollistunutta pohjoista vastaan. Intia vaatii, että teollisuusmaiden on rahoitettava kehitysmaiden päästövähennykset. Kööpenhaminassa maan asenteen odotetaan olevan riitaisa.

Kööpenhaminasta toivotaan periaatteita
Kirjoitushetkeen mennessä – kun Kööpenhaminan kokoukseen on neljä kuukautta – suurten päästäjien esittämät sitoumukset eivät rajoittaisi merkittävästi globaaleja päästöjä. Tätä vauhtia myös Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n suosittelema kahden asteen lämpenemisraja ylittyisi.

Heinäkuussa teollisuusmaaryhmä G8, joka on tärkeä foorumi päästöistä vastaavien maiden vuoropuhelulle, tosin ilmoitti vähentävänsä päästöjä 80 prosentilla vuoteen 2050 mennessä. Vaikka tällaiset julistukset eivät olekaan laillisesti sitovia, ne kuvaavat suurten päästäjien ilmastopolitiikalle antamaa painoarvoa ja antavat toivoa kansainvälisille ilmastoneuvotteluille.

Myös maailmanlaajuinen talouskriisi on sekoittanut tänä vuonna päättäjien prioriteetteja. Kriisi vaikuttaa halukkuuteen sitoutua päästövähennyksiin, sillä päästöjen leikkaaminen maksaa rahaa, jota hallituksilla on nyt vähemmän. Talouskriisin vaikutukset tuntuvat myös äänestäjien elämässä juuri nyt, kun ilmastonmuutosta pidetään lähinnä tulevaisuuden uhkana.

Kukaan tuskin enää odottaa Kööpenhaminasta täydellistä sopimusta, joka ratkaisisi ilmastonmuutoksen aiheuttamat ongelmat. Kokous on silti tärkeä merkkipaalu kansainvälisen poliittisen tahdon näyttäjänä.

Jos Kööpenhaminasta tuodaan mukana hyvät peruspilarit, joiden avulla voidaan luoda kattava sopimusjärjestelmä seuraavien vuosien aikana, kokousta ei pidä nähdä epäonnistumisena. Pahin mahdollinen lopputulos olisi sitoutuminen liian löyhiin pitkän aikavälin päästötavoitteisiin, jotka johtaisivat ilmastonmuutoksen karkaamiseen ihmiskunnan käsistä.