Päätoimittajalta: Kaksi ympäristötragediaa

Tapani Vaahtoranta

Miksi olemme tuhoamassa Itämerta ja mahdollisesti aiheuttamassa vaarallisen ilmastonmuutoksen? Maatalousministeri Sirkka-Liisa Anttilan mukaan viljelijä ei tahallaan saastuta. Hän on varmasti oikeassa siinä, ettei kenenkään tarkoituksena ole pilata Itämerta. Tuskin kukaan myöskään päästää ilmakehään hiilidioksidia, jotta Grönlannin ja Etelämantereen jäät sulaisivat. Silti olemme aiheuttamassa sellaisia tapahtumia, jotka eivät pitkän päälle ole kenenkään etujen mukaisia.

Garrett Hardin päätteli jo nelisenkymmentä vuotta sitten kirjoittamassaan artikkelissa (”The Tragedy of the Commons”, Science 162, 1968), että yhteisessä käytössä olevilla luonnonvaroilla on taipumus loppua, ellei hallitus rajoita niiden hyödyntämistä pakkokeinoin. Tämä johtuu siitä, että yksittäinen käyttäjä saa pitää itsellään kaiken toiminnastaan saamansa hyödyn, kun taas luonnonvarojen käytöstä aiheutuneet kustannukset jaetaan kaikkien kesken.

Yksilön näkökulmasta siis oman toiminnan hyödyt ovat haittoja suuremmat, vaikka lopputuloksena olisikin yhteinen turmio. Liikakäytön vaaran tunnistaminenkaan ei johda päätökseen käyttää resursseja kestävällä tavalla, sillä houkutus vapaamatkustamiseen estää tehokkaan yhteistyön.

Hardinin pessimistinen analyysi on tullut tunnetuksi ”tragediana”, rationaalisen toiminnan irrationaalisena lopputuloksena. Sekä Itämeren rehevöitymisen että käynnissä olevan ilmastonmuutoksen ymmärtämiseksi voikin miettiä uudelleen, mitä Hardin aikoinaan kirjoitti.

Ilmakehään on kannattanut pumpata hiilidioksidia ja Itämereen fosforia sekä typpeä, koska päästöjen aiheuttajien saamat taloudelliset hyödyt ovat olleet suurempia kuin itse kunkin kärsimät ympäristöhaitat. Samalla oivaltaa sen, että ilmakehän ja Itämeren suojelu on viime kädessä politiikkaa, kädenvääntöä hyötyjen ja kustannusten jakamisesta.

Tässä lehdessä on kaksi artikkelia kansainvälisestä ilmastopolitiikasta. Tapio Wallenius analysoi tärkeimpien toimijoiden, kutenYhdysvaltojen, Kiinan, Intian ja EU:n, ilmastopolitiikkaa. Vaikka ilmastonmuutoksen ongelma on maailmanlaajuinen ja siinä mielessä ihmiskunnan yhteinen, taloudellisten etujen takia lämpenemisen rajoittamiseen suhtaudutaan hyvin eri tavoin. Vaikka itse ongelmasta oltaisiinkin yhtä mieltä, oma hyöty halutaan maksimoida ja sälyttää kustannukset muiden maksettaviksi.

Vaarallista ilmastonmuutosta on vaikea estää, sillä suvereenien valtioiden maailmassa yhteistyö päästöjen rajoittamiseksi on vaikeaa, eikä neuvottelujen lopputuloksesta ole varmuutta. EU:lla on omat tavoitteensa, mutta se ei pysty pakottamaan muita tahtoonsa, eikä EU:n omien päästöjen lopettaminenkaan ratkaisisi ongelmaa.

Suomi on EU:takin pienempi toimija kansainvälisessä ilmastopolitiikassa, mutta monet täällä haluavat Suomen leikkaavan päästöjään muita enemmän. Äkkiseltään voi tuntua, että tämä ei olisi järkevää politiikkaa. Miksi maksaa omien päästöjen vähentämisestä muita enemmän, kun maailman kokonaispäästöihin sillä ei kuitenkaan ole sanottavaa vaikutusta? Johannes Urpelainen vastaa artikkelissaan, että paikallisista toimista voi syntyä monenlaisia hyötyjä ja että ne luovat pohjaa yhteisille toimille.

Kohu sinilevästä osoittaa, että Itämerta uhkaavaan tragediaan on nyt tosissan havahduttu. Onkin erinomaista, että ympäristöministeri sanoi selvästi heinäkuussa, että ”meidän on käännettävä Itämeren ympäristön tilan kehitys”.
Aikaa ei ole hukattavissa, ja hallitus sijoittaa lisää rahaa Itämeren suojeluun. Yksittäisistä toimenpiteistä hän mainitsi fosfaattien käytön kieltämisen pesuaineissa sekä erityisen meriympäristölähettilään nimittämisen.

Aivan oikein, kysehän on Ruotsin ympäristöministerin Andreas Carlgrenin artikkelista, joka julkaistiin heinäkuun 8. päivänä Dagens Nyheterissä.