Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Korkeaojan kolmas tie

Eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Juha Korkeaoja (kesk) varoittaa, että resurssipula vaikuttaa tulevina vuosina voimakkaasti puolustuspoliittisiin päätöksiin. Kriisinhallinnan ja kotimaan puolustuksen välille tulee löytää tasapaino. ”Natoon tai lisää rahaa” -keskusteluun Korkeaoja tuo kolmannen vaihtoehdon.

kuva Niina Sarkonen

Ulkopolitiikka: Jo resurssien rajallisuuden vuoksi Suomen puolustuspolitiikassa on tehtävä tulevina vuosina valintoja. Keskustelua on käyty ennen kaikkea siitä, kumpi valitaan: liittoutuminen vai omaan teknologisesti ajanmukaiseen puolustukseen panostaminen.

Olette pohtinut myös kolmannen tien mahdollisuutta eli puolustusvoimien menojen kasvun rajoittamista viemällä puolustusta ”sissiarmeijan” suuntaan. Samalla Suomi vähentäisi osallistumistaan kansainväliseen rauhanturvatoimintaan. Millaisina nyt näette Suomen puolustuksen vaihtoehdot?

Juha Korkeaoja: Kyse on ennen kaikkea siitä, millaisia sotilaalliset uhkakuvat ovat. Todennäköisesti Suomi saisi vastaansa ylivoimaisen vastustajan. Virallinen puolustusdoktriinihan on, että vastaisimme takaisin periaatteessa samanlaisella konseptilla kuin strategisen iskun tekijä eli teknisellä vastaiskulla.

Seuraava kysymys on, että onko tämä realistista? Onko meillä mahdollisuuksia menestyä jatkuvassa kilpavarustelussa ja torjua esimerkiksi teknisesti ylivoimainen panssari- tai ilmaisku? Vaihtoehtoinen puolustuksen malli voisi olla se, että vaikeutamme muilla keinoilla vihollisen toimintaa ja estämme otteen saamisen Suomesta. Vietnamin, Afganistanin ja Irakin lisäksi maailmalla on paljon muita esimerkkejä, joissa teknisesti ylivoimainen armeija ei ole saanut otetta valtaamistaan alueista.

Suomen turvallisuuspolitiikan lähtökohta on, miten Venäjä kehittyy. On toivottavaa, että maan demokratia edelleen vahvistuu, sillä tämä vähentää meidän kannaltamme ongelmia. Pitkä historia on opettanut, että Venäjän kehitys on aina ratkaissut turvallisuutemme. Siellä on nyt menossa vaihe, jossa sotilaallista voimaa vahvistetaan. Suomen ratkaisut eivät voi kuitenkaan perustua lyhyen aikavälin suhdanteisiin. Niiden pitää perustua pitkään historialliseen arvioon Venäjästä.

Ruotsalaiset ovat päättäneet rakentaa itselleen kriisinhallinta-armeijan. Se on selkeä linjapäätös, mutta meillä tällainen perusteellinen keskustelu on vielä käymättä.

Venäjän läheisyyden vuoksi Ruotsin malli ei meille sovi. Mielestäni puolustuksemme lähtökohta on kotimaan puolustaminen. Se on puolustusvoimien ykköstehtävä, jonka rinnalle tulee kriisinhallinta-armeijan rakentaminen. Meidän tulisi nykyistä tarkemmin arvioida se, onko samaan aikaan mahdollista rakentaa sekä kriisinhallinta-armeijaa että sellaista armeijaa, joka pystyy mahdollisimman kustannustehokkaasti puolustamaan Suomea.

Virallinen oppihan lähtee siitä, että kriisinhallintatoiminta palvelee täysimääräisesti kotimaan puolustusta. Tosiasia kuitenkin on, että ainakin jossain määrin nämä kaksi kilpailevat samoista resursseista. Jos kasvatamme kriisinhallinnan osuutta, se syö väistämättä toista puolta.

UP: Millainen tasapaino kriisinhallinnan ja kotimaan puolustuksen välille on sitten löydettävissä?

JK: Nyt tilanne on kohtalaisen hyvin tasapainossa. Kriisinhallinta ei ole toistaiseksi syönyt resursseja kotimaan puolustukselta. Esimerkiksi varusteiden testaaminen on pitkälti palvellut molempia sektoreita. Tasapaino kuitenkin muuttuu, jos alamme varustaa joukkoja kriisinhallinnassa käytettäviin taistelujoukkoihin. Niiden vaatimukset ovat erilaiset kuin kotimaan puolustukseen tarvittavan varustelun.

Vieläkin suurempi asia on, miten asetamme puolustusvoimien kehittämisen painopisteen. Ymmärrän nuorten upseerien kiinnostuksen kansainväliseen toimintaan, sillä ulkomailla heillä on mahdollisuus näyttöihin. Kotimaisia tehtäviä voisi verrata palokuntaan, jonka näköpiirissä ei ole sammutustaitojen testaamista tositilanteissa.

Toisaalta kotimaankin puolustuksen kannalta on tärkeää, että armeija voi rekrytoida hyvää upseeristoa. Tässä mielessä kansainvälinen toiminta palvelee kotimaan puolustusta. Mutta johtaako tämä siihen, että sotaväen parhaat aivot keskittyvät isänmaan puolustamisen sijaan kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin? Tätä kokonaisuutta pitää ennakkoluulottomasti arvioida ja selvittää.

UP: Vain harvat poliittiset päätöksentekijät ja puolustusvoimien edustajat ovat suostuneet julkisuudessa puntaroimaan eri vaihtoehtoja. Miksi avoin keskustelu on niin vaikeaa?

JK: Olin hieman yllättynyt, että puheenvuoroni mahdollisesta kolmannesta tiestä sivuutettiin lähes täysin. Vain muutamat korkean tason evp-upseerit ovat asiaa pohtineet. Armeijan hierakiaan kuuluu, ettei virallisesta opista poikkeavia puheenvuoroja juuri kuulla. Tarvitaankin ulkopuolisia tahoja esittämään kysymyksiä. Sen jälkeen armeijankin on niihin vastattava.

UP: Joidenkin päättäjien mielestä Suomen tulee osallistua kriisinhallintatehtäviin siksi, että näin saadaan välillisesti tukea omalle turvallisuudelle. Esimerkiksi EU:n syvenevä yhteinen puolustus tai lähentyminen Yhdysvaltoihin auttaisi Suomea, jos ylivoimainen vastustaja hyökkäisi maahan. Mitä mieltä olette tästä motiivista osallistua kriisinhallintaan?

JK: Viime kädessä puolustus on aina kunkin maan omissa käsissä. Näissä asioissa jokainen valtio ajattelee itsekkäästi. Totta kai EU:n jäsenyyteen liittyy paljon taloudellisia tekijöitä, samoin Naton jäsenyys nostaisi varmasti kynnystä hyökätä tänne.

On kuitenkaan vaikea ajatella sellaista tilannetta, että Suomella olisi Venäjän kanssa kahdenvälinen konflikti. Todennäköisempi vaihtoehto olisi yleismaailmallinen kriisi, jolloin sotilaallinen paine olisi jossakin muuallakin kuin meillä. Sellaisessa tilanteessa Suomen puolustaminen jäisi pääosin omaksi tehtäväksi. Muiden resurssit olisi sidottu omille tahoilleen, eikä muiden voimavaroja riittäisi Suomen puolustamiseeni.

UP: Onko tämä syy, miksi ette ole lämmennyt Nato-jäsenyydelle?

JK: Ajattelen juuri sitä, että viime kädessä puolustaminen olisi oma tehtävämme myös Naton jäsenenä. Pelkään myös, että Nato-jäsenyys murentaisi ajan mittaan yleistä asevelvollisuutta, mikä on puolustuksemme kulmakivi. Toisaalta en myöskään ole sitä mieltä, että Naton jäsenyys tekisi meistä aiempaa todennäköisemmin aggression kohdetta. Laajassa eurooppalaisessa kriisissä olisi todennäköisesti kyse siitä, että jokin taho haluaa operoida meidän kauttamme itään tai länteen. Tässä tullaan jälleen kerran suomalaisten kykyyn puolustaa omaa maataan hyökkääjiä vastaan.

Nato-jäsenyys ei ole minulle ideologinen kysymys, vaan ajattelen asiaa hyvin käytännönläheisesti. Nato on hyvin kirjava joukko, johon Suomi voisi hyvin kuulua. Naton parlamentaarisissa tapaamisissa on ollut mielenkiintoista
seurata vaikkapa Kreikan ja Turkin edustajien keskustelua. Kun Kreikka ja Turkki keskustelevat, on vaikea kuvitella maiden olevan saman liiton jäseniä. Jopa USA:n demokraattien ja republikaanien edustajat väittelevät Nato-tapaamisissa keskenään.

On arvioitu, että maa-, meri- ja ilmavoimien täysimittainen kehittäminen voi muodostua niin kalliiksi, etteivät voimavaramme siihen riitä. Vaihtoehdoksi jäisi sotilaallinen liittoutuminen. Kun Nato kehittää nimenomaan kriisinhallintaan soveltuvia joukkoja, merkitsisi liittoutuminen ilmeisesti painetta kehittää myös Suomen puolustusvoimia tähän kokonaisuuteen sopivaksi. Sen sijaan vain Suomen puolustamista varten varustetut ja koulutetut puolustusvoimat eivät soveltuisi yhtä hyvin liittokunnan tarpeisiin.

UP: Mitä mieltä olette olleet viime aikojen Afganistan-keskustelusta ja vaatimuksista lisätä suomalaisten rauhanturvaajien määrää Afganistanissa?

JK: Ne tahot, jotka haluavat tiiviimpää yhteistyötä Yhdysvaltain ja Naton kanssa, vaativat Suomen läsnäolon lisäämistä Afganistanissa. Toisaalta meillä on selvästi myös koulukunta, joka näkee YK:n tärkeimpänä viiteryhmänä meille. Darfurin rauhanturvaoperaation kannattajissa on myös niitä, joiden mukaan resurssien kiinnittäminen Sudaniin tarkoittaa sitä, että resursseja ei jää mihinkään muualle, kuten Afganistaniin. Eli kyllä Darfurille tarkoittaisi epäsuorasti ei Afganistanille.

UP: Millä tavalla ja painolla Suomen sitten tulisi olla mukana Afganistanin rauhanturvaoperaatiossa?

JK: Olemme tehneet päätöksen osallistumisesta Afganistanin operaatioon hyvin tietoisena alueen suurista ongelmista. Suomi tunnetaan vastuullisena kansainvälisenä toimijana, eikä siksi vetäytyminen operaatiosta ongelmien toteutuessa tule kysymykseen. Toisaalta kärjistetysti voisi sanoa, ettei kalashnikovilla demokratiaa juurruteta. Keskeinen haaste Afganistanissa on se, miten poliittinen kehitys saadaan lähtemään liikkeelle.

Kaikki esimerkit Vietnamista Irakiin osoittavat, että sotilaallisen operaation jatkoksi tarvitaan siviilikriisinhallintaa, kehitysyhteistyötä ja valtion rakentamiseen tähtäävää työtä. Tilanteen jäädyttäminen jättää sen sijaan jälkeensä heiveröisen rauhan tilan, jossa jännitteet säilyvät pinnan alla. Suomen rauhanturvaosaamisen ydinaluetta on toimiminen sotilas- ja siviilitoiminnan rajapinnassa. Maailmalla on paljon tarjontaa kiväärimiehistä, jotka osaavat käyttää asetta. Suomalaisen rauhanturvaajan taas katsotaan onnistuvan tehtävässään, jos hänen ei tarvitse asetta käyttää. Se pitää edelleen paikkansa, ja tähän osaamisalueeseen meidän tulee jatkossakin panostaa.

Nato on parhaillaan kokoamassa nopean toiminnan NRF-joukkoja. Natossakaan ei vielä tiedetä, mikä on toiminnan painopiste. Jos joukkojen tehtävänä on mennä kriisialueille lopettamaan välittömiä väkivaltaisuuksia, Suomen ei ole tarpeen lähteä mukaan NRF-joukkoihin. Monet Nato-maatkin ovat sitoutuneet huonosti NRF:ään, koska kaikki maat joutuvat miettimään, tuleeko joukoista paloasemalla päivystävä palokunta vai osallistuvatko ne itse toimiin. Mielellään Suomenkin tulee voida arvioida itse operaatioita ja osallistua sellaisiin, jotka meille sopivat.

UP: Eli todella tiukkoihin paikkoihin suomalaisia sotilaita ei pidä maailmalle lähettää?

JK: Tämä on arvovalintakysymys. Pidämmekö arvokkaampana sitä, että Suomi lähettää joukkoja sodan keskelle vai onko parempi, että keskitymme sotilas-siviili-yhteistyöhön? Mielestäni jälkimmäinen asia on sellainen, jossa Suomi voi antaa arvokkaimman panoksen. Meillä on asevelvollisuuteen perustuva armeija, jonka tehtäviin taistelutehtävät Suomen rajojen ulkopuolella eivät sovi.

UP: Hallitus on päättänyt aloittaa uuden turvallisuus- ja puolustusselonteon valmistelut. Työn on määrä valmistua ensi vuonna. Millaisiin asioihin selonteon pitää etsiä vastauksia?

JK: Selonteossa tulisi arvioida kriisinhallintatoiminnan laajuutta: millä tavalla ja missä muodossa Suomi on työssä mukana. Toinen keskeinen kysymys on kotimaan puolustuksen taso ja rakenne: kuinka paljon voimme nojata huipputeknologiaan ja kuinka paljon uuteen tekniikkaan pitää panostaa. Rahaahan sinne voidaan laittaa vaikka kuinka paljon, ylärajaa ei ole.

UP: Millaiseen puolustukseen Suomella sitten on taloudellisesti varaa?

JK: Nykyisessä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa on vaikea nähdä, että puolustusvoimien resursseja suhteellisesti kasvatettaisiin. Määrärahojen osuutta tuskin voidaan merkittävästi nostaa, mitattiinpa asiaa sitten bruttokansantulo-osuutena tai suhteessa valtiontalouden muihin menoihin.

UP: Mikä Suomen turvallisuuspolitiikassa on muuttunut hallituksen vaihtumisen jälkeen? Suhtautuuko nykyinen hallitus aiempaa myönteisemmin Natoon?

JK: Turvallisuuspolitiikan tulee olla sellaista, ettei se ole hallituksenvaihdoksista kiinni. Tässä on varmasti paljon sitä, että uusilla ministereillä on ollut intoa lausua mielipiteitä ja tulla julkisuuteen. Totta kai olen havainnut, että kokoomuksen puolelta on tarvetta lähestyä Natoa ja olla siinä joukossa mukana. Demareissa on taas paljon eurooppalaisen sotilaallisen yhteistyön kannattajia. Keskustassa on puolestaan esillä kaikkein selvimmin kansallisen puolustuksen kehittämisen näkökulma.

En usko, että kolmen suuren puolueen konsensus olisi heilahtanut mihinkään. Kun keskustelua käydään syksyllä pidemmälle, niin pitkä linja jatkuu. Ulkopolitiikassa presidentti, hallitus ja parlamentti muodostavat kokonaisuuden. Esimerkiksi kriisinhallintaoperaatiot edellyttävät käytännössä kaikkien kolmen laajaa yhteisymmärrystä. Näkemyseroja eri tahojen välillä on, mutta isoissa kysymyksissä eroja ei ole.