Kirjatutka: Kastittomien nousu
Eva-Maria Hardtmann: The Dalit Movementin India – Local Practices, Global Connections. Oxford University Press 2009, 304 s.
Intian kasti- ja luokkapyramidi on käännettävä oikein päin. Sorretun enemmistön on noustava valtaan. Vasta tuolloin Intia voi katsoa olevansa demokraattinen yhteiskunta.”
Näin unelmoi Bahujan Samaj Partyn (BSP), Ihmisten enemmistön puolueen perustaja Kanshi Ram yli kaksi vuosikymmentä sitten. Hänen laskelmiensa mukaan sorrettuun enemmistöön kuuluu 85 prosenttia Intian väestöstä. Kastittomia on noin 160 miljoonaa ja alakastisiin lukeutuu lähes puolet intialaisista.
Jos Kanshi Ram eläisi tänään, hän myhäilisi epäilemättä tyytyväisenä. Hänen poliittinen perillisensä Mayawati on noussut nopeasti Intian politiikan uudeksi kiintotähdeksi. Kastittomien kuningattareksi nimetty nainen murtautui lopullisesti liittovaltion poliittiseen eliittiin kaksi vuotta sitten, kun BSP-puolue sai murskavoiton Uttar Pradeshin osavaltiovaaleissa.
Ruotsalainen antropologi Eva-Maria Hardtmann analysoi teoksessaan dalit-liikettä ja sen eri suuntauksia. Kastittomien liike on tuonut Intian ihmisoikeusongelmat entistä näkyvämmin kansainvälisille foorumeille viimeisten 10 vuoden aikana. Tässä käännekohtana oli vuoden 2001 YK:n rasismin vastainen konferenssi Etelä-Afrikassa, jossa dalit-aktivistit vaativat kastisorron rinnastamista apartheidiin. Tämän vaatimuksen he ovat toistaneet myöhemmin sosiaalifoorumeissa eri puolilla maailmaa.
BSP-puolueen edustaman poliittisen suuntauksen ohella liikkeessä vaikuttaa kristillinen ja buddhalainen siipi. Monesti suuntausten väliset erot tuntuvat näennäisiltä. Hardtmannin mielestä ne ovatkin vain vahvistaneet liikettä.
Dalit-liikkeen esikuvana on Intian ensimmäinen oikeusministeri B. R. Ambedkar, joka vaikutti ratkaisevasti perustuslain sisältöön. Kastiton Ambedkar kääntyi elämänsä lopulla buddhalaisuuteen. Hänen esimerkkiään seurasivat myöhemmin miljoonat kastittomat. Ambedkarin buddhalaisuus oli vahvasti yhteiskunnallisesti painottunutta. Sen ydin ilmeni hyvin jo hänen kuuluisassa puheessaan ”Buddha vai Karl Marx”, jonka hän piti buddhalaisten maailmankonferenssissa Nepalissa vuonna 1956. Ambedkar valitsi molemmat, sillä hän pyrki yhdistämään buddhalaisuuden marxilaiseen aktiiviseen ihmiskäsitykseen ja toiminnallisuuteen: filosofian tehtävänä ei ole maailman selittäminen, vaan sen muuttaminen.
Liikettä yhdistää myös kriittisyys Mahatma Gandhia kohtaan. Gandhi kamppaili koko ikänsä sen puolesta, että kastittomat saavuttaisivat tasaveroisen aseman hindukastien kanssa. Dalitien mielestä Gandhi erehtyi tässä pahemman kerran, sillä he haluavat nimenomaan irtautua hinduyhteisöstä. Siksi kastittomat ovat kääntyneet joko buddhalaisuuteen tai kristinuskoon.
Hardtmann tekee mainion katsauksen liikkeen historiaan, sen eri suuntauksiin ja nykyiseen nousuun. Hänen olisi kuitenkin suonut pohtivan hieman tarkemmin sitä, miksi liike on vahvistunut viime vuosina erityisesti Pohjois-Intiassa. Kertooko BSP-puolueen menestystarina Uttar Pradeshissa vaalimenestystä syvemmästä kulttuurisesta murroksesta?
Christopher Jaffrelot on nimittänyt tätä kastittomien ja alakastisten hiljaiseksi vallankumoukseksi Pohjois-Intiassa. Kastireformistiset liikkeet eivät ole saaneet pohjoisessa koskaan sellaista jalansijaa kuin etelässä jo vuosikymmeniä sitten. Luokka- ja kastierot ovatkin säilyneet pohjoisessa suurempina kuin etelässä. Osin tästä syystä yhteiskunnallinen kehitys Pohjois-Intian osavaltioissa on jäänyt jatkuvasti jälkeen etelästä.
Kirjoittaja on kulttuuriantropologi.
Sähköposti
Facebook
LinkedIn
Twitter
Lisää