Kirjavieras: Rauha on ihmisen geeneissä
Malcolm Potts ja Thomas Hayden: Sex and War – How Biology Explains Warfare and Terrorism and Offers a Path to a Safer World. Benbella Books 2008, 457 s.
Sotien selittäminen nuorten miesten luontaisella aggressiivisuudella on vanhanaikaista,sillä ihmiset valitsevat aina strategian, joka hyödyttää heitä eniten, sanoo evoluutioteoriaan perehtynyt sosiologi Anna Rotkirch. Ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä ja taipuvaisia pyrkimään rauhaan, ei sotaan. Lue lisää UP-lehdestä 3/09.
Ihminen voi käyttää julmaa väkivaltaa lajitovereitaan kohtaan – kiduttaa, raiskata ja tappaa – mutta osoittaa toisilleen myös hellyyttä, myötätuntoa ja rakkautta. Kaikilla näillä kyvyillä on pohjansa ihmisen perimässä eli geeneissä. Koska ihmisen evolutiivista kehitystä ei ole vielä selvitetty viimeistä piirtoa myöten, on epäselvää miten paljon nykyihminen eroaa Afrikan savanneilla eläneestä esi-isästään. Varmaa kuitenkin on, että ihminen on hyvin sopeutuvainen eläin, joka pystyy muokkaamaan käytöstään esimerkiksi tapakulttuurin vaatimaan suuntaan. Tämä pätee myös ilmiöön nimeltä sota.
Synnytyslääkäri ja biologi Malcolm Potts sekä tiedetoimittaja Thomas Haydenvyöryttävät ihmisen sotaisan historian synnit pääosin miesten niskaan kirjassaanSex and War – How Biology Explains Warfare and Terrorism and Offers a Path to a Safer World. Heidän mukaansa sotien syttyminen voidaan selittää nuorten miesten geneettisellä taipumuksella muodostaa ryhmiä ja hyökätä ulkopuolisten kimppuun, jos he kokevat hyötyvänsä siitä.
Ryhmien muodostaminen väkivaltaisia hyökkäyksiä varten on eläinmaailmassa harvinaisuus. Pottsin ja Haydenin mukaan sitä tekevät vain simpanssit, ihmiset, sudet ja hyeenat.
Ihmiset ovat kuitenkin myös hyvin sosiaalisia eläimiä, joten väkivaltaa pyritään välttämään. Kohdatessaan ulkopuolelta tulevan uhkan ihmiset pystyvät silti hyvinkin raakoihin tekoihin, sillä he voivat katkaista ”empatiakytkimen” pois. Julmuus edellyttää usein, ettei väkivallan kohteita pidetä saman lajin edustajina, että heidän inhimillisyytensä kielletään. Väkivaltaista käytöstä tukee myös lojaalisuus omalle ryhmälle. Potts tiivistää miesten geneettisen taipumuksen väkivaltaan toteamukseen: testosteroni on ihmisen väkevin massatuhoase.
Ihmisen aggressiivisuuden ja ”sotimisvietin” selittäminen evoluutiobiologialla ei ole uusi ajatus, jo 1916 julkaistussa Wilfred Trotterin kirjassa Instincts of the Herd in Peace and War tunnustettiin, että ihmiset reagoivat voimakkaasti ulkoiseen uhkaan. Tämä käyttäytymismalli on Trotterin mukaan paitsi perinnöllinen, myös tiedostamaton. Sama havainto innoitti myös Sex and war -teoksen toista kirjoittajaa Thomas Haydenia.
Hayden on kertonut Wired -lehden haastattelussa, että hänen henkilökohtainen vaikuttimensa kirjan kirjoittamiseen syntyi Irakin sodan keskellä, missä Hayden työskenteli uutisreportterina. ”Aloin miettiä, miten suuri merkitys koston tunteella oli 9/11 terrori-iskujen jälkeisiin tapahtumiin. Miten suuri tunnelatausja kiihko sodan aloittamiseen valtasi Yhdysvallat iskujen jälkeen. Kaikki loogiset syyt sotimista vastaan unohdettiin.”
Reaktio syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin – kuten hyökkäys Irakiin ja turvatoimien äärimmäinen kiristäminen – juontaa kirjoittajien mukaan vaistoihimme. Uhan jälkeinen puolustautumisreaktio voi olla ylimitoitettu, sillä pelko, stressi ja viha vastustajaa kohtaan saavat ihmisen toimimaan epärationaalisesti.
Evoluutioteoriaan ei ole perinteisesti suhtauduttu kovin lämpimästi yhteiskuntatieteiden parissa, mutta asennemuutos on jo ilmassa. Suomeksikin on jo julkaistu paljon muun muassa uskonnon, moraalin ja rikollisuuden darwinistisesta tutkimuksesta.
Anna Rotkirch on taustaltaan yhteiskuntatieteilijä, mutta hän on kymmenen viime vuoden ajan syventynyt myös evolutiivisiin selitysmalleihin. Rotkirch siirtyi kaksi vuotta sitten erikoistutkijaksi Väestöliittoon, missä hän tällä hetkellä johtaa perhetutkimustiimiä.
UP: Millainen yleiskuva sinulle jäi kirjasta?
Anna Rotkirch: Minulle on sinänsä itsestäänselvyys, että tunteet ja käyttäytyminen, jotka liittyvät sodankäyntiin, perustuvat evolutiiviseen pohjaan ihmisissä, kuten ryhmäidentiteetin luomiseen. Monille yhteiskuntatieteilijöille tämä on varmasti vieras ajatus, ja se voi tuntua jopa vastenmieliseltä. Evolutiivista selittämistä ylenkatsotaan, ja aihepiirin kirjojen lukeminen voi tuntua aluksi jopa hävettävältä, se on vähän kuin lukisi pornolehteä yliopistolla.
Pottsin ja Haydenin kirjan argumentti ei kuitenkaan ole tieteellisesti tarpeeksi eritelty. Vaikka tämä on populaari kirja, niin jos esitetään tieteellinen väite, siihen pitää liittää myös viite. Muuten väitteitä ei pitäisi esittää lainkaan.
Kirja on kaiken kaikkiaan aika sekava, johtuen ehkä siitäkin, että on kaksi kirjoittajaa. Vaikutti siltä, että kirjoittajat ovat tunnettuja tyyppejä, jotka ovat vain halunneet sanoa jotain aiheesta, ja sekoittaa siihen vähän omia muistelmiaan.
Etenkin jos suhtautuu varauksellisesti evolutiiviseen selittämiseen, en suosittelisi tätä kirjaa aihepiiriin tutustumiseen. Mieluummin kannattaisi aloittaa vaikka Sarah Hrdyn loistavasta uudesta kirjasta Mothers and Others, jossa puhutaan yhteisöllisen kasvatuksen ja sosiaalisuuden synnystä.
Evolutiivista selittämistä on karsastettu voimakkaasti yhteiskuntatieteissä. Tämänkin kirjan kirjoittajat esittävät kulttuuria jonkinlaisena pakotienä biologiasta, onko tämä oikeutettu näkemys?
Etenkin 1900-luvulla konstruktionistinen ajattelu on ollut erityisen voimakasta. On ajateltu, että kun ihminen syntyy, hän on ikään kuin tyhjä taulu ilman minkäänlaisia taipumuksia tai valmiuksia. Tämä on tieteellisesti todistettu vääräksi.
Siksi monien sosiaalitieteiden symbolisen ja kielellisen tason selitysmallit pystyvät selittämään ihmisestä vain pienen osan. Ainoa tapa löytää todellisia vastauksia ihmistutkimuksessa on tarkastella ihmistä poikkitieteellisesti – yhdistää kognitiotutkimus, biologia, filosofia, psykologia, sosiologia ja niin edelleen. Vain näin pystytään sanomaan jotain uutta ihmisestä. Perinteiset sosiaalitieteelliset teoriat tuntuvat tulleen nyt tiensä päähän.
Esimerkiksi yhteiskuntatieteiden nationalismi-keskustelussa on täysin sivuutettu ihmisen geneettinen taipumus jakaa lajitoverinsa meikäläisiin ja heikäläisiin ja suosia sukulaisiaan. Kansallisuusaatetta tarkastellaan puhtaasti konstruktiona, symbolisena rakennelmana. Tämä selittää kuitenkin mielestäni vain osan ilmiöstä.
Simpanssien ja bonoboiden käyttäytymismalleista vedetään kirjassa suoria johtopäätöksiä ihmisen käyttäytymisestä. Erityisesti simpanssien aggressiivista käytöstä kuvataan tarkasti. Onko tämä uskottava lähtökohta?
Meillä on tunnetusti yhteinen ”esiapina” simpanssien ja bonoboiden kanssa, tämä apina on elänyt noin kuusi miljoonaa vuotta sitten. Ihminen lajina syntyi kuitenkin savannilla 200 000–100 000 vuotta sitten. Agraarisen yhteiskunnan synty, sosiaalisten hierarkioiden muodostuminen tapahtui tämän jälkeen, noin 10 000 vuotta sitten. Tähän kohtaan kannattanee sijoittaa myös ilmiö, jota me kutsumme sodaksi, jossa käytetään suuria järjestäytyneitä armeijoita.
Sen sijaan aiempia nomadiyhteiskuntia tutkittaessa on huomattu, että ne eivät juuri harrastaneet alueiden valloitusta. Parhaillaan käydään kiivasta keskustelua siitä, kuuluuko sotaisuus ihmisluontoon. Siksi kirjan väite vaatisi tarkempia perusteluita.
Lisäksi tässä kirjassa eniten huomiota saavat simpanssit ja bonobot ovat hirveän erilaisia. Simpanssit ovat todella aggressiivisia ja bonobot ”kilttejä apinoita”. Kirjoittajat kuitenkin mainitsevat vain alaviitteessä, että ihmisillä ja bonoboilla on sama sosiaalisuutta edistävä geeni. Toisaalta, jos sekä ihmiset että simpanssit lyöttäytyvät ryhmiin hyökätäkseen toisten lajitoverien kimppuun, on toki mahdollista, että jaamme samat väkivaltaiset geneettiset valmiudet. Tarkemmat perusteet vain puuttuvat.
Ihmisillä ja simpansseilla on monia samanlaisia ominaisuuksia, mutta yhteisön rakenne ja perhemuodot ovat täysin erilaisia. Simpanssiäiti ei esimerkiksi koskaan antaisi lastaan muiden lajitovereidensa hoidettavaksi, koska simpanssit saattavat käyttäytyä aggressiivisesti myös oman laumansa jäseniä kohtaan. Ihmiset sen sijaan hoitavat lapsia yhteisöllisesti ja luottavat jälkikasvunsa lajitovereiden käsiin.
Potts ja Hayden tuovat esiin jo aiemmin esitetyn teorian, jonka mukaan yhteiskuntien, joissa on paljon nuoria miehiä suhteessa koko väestöön, on taipumus olla väkivaltaisempia. Miten pitkälle tällä voi selittää sotien syttymistä?
Kaikissa yhteiskunnissa nuoret miehet ovat väkivaltaisempia kuin saman yhteisön naiset tai vanhemmat miehet. Toisaalta kulttuurien välillä voi olla suuria eroja – esimerkiksi amerikkalaiset naiset saattavat olla paljon aggressiivisempia kuin japanilaiset miehet.
Mutta askel siihen, että sotilaita koulutetaan modernissa armeijassa, jossa voidaan käydä sotaa edes näkemättä vihollista, on huima. Näitä kahta asiaa ei saisi liittää yhteen liian heppoisin perustein.
Kirjan ydinviesteihin kuuluu, että ihmisten pitäisi pyrkiä nousemaan ”kivikaudelta periytyvän luontonsa yläpuolelle” erityisesti kulttuurin avulla. Tosin hämärän peittoon jää, mitä kirjoittajat kulttuurilla tarkoittavat.
Kirjoittajat tuntuvat olevan kiinni hyvin vanhanaikaisissa näkemyksissä. He uskovat, että meillä on tämä ihmisluonto, joka on kauhean raaka, ja sitten on kulttuuri, joka pelastaa kaiken.
Usein ajatellaan, että biologiaa ihmisessä ovat vain lisääntymiseen ja raiskauksiin ja sen sellaisiin liittyvät asiat – että biologiasta tulee tämä ihmisen eläimellinen puoli. Mutta mistä kulttuuri arvoineen ja arvostuksineen sitten tulisi, ellei ihmisestä itsestään? Kulttuurin ja ”luonnon” vastakkainasettelu ei ole perusteltua.
Esimerkiksi simpanssit eivät ikinä kehittäisi kulttuuria, joka pyrkisi rauhaan, koska ne ovat todella väkivaltaisia. Ihmiset lajina sen sijaan pystyvät olemaan ystävällisiä vieraille, ja ihmisluontoon kuuluvat laajat sosiaaliset ratkaisumallit – empatia, kiintymys, auttaminen ja moraali. Väkivaltaisuus taas liittyy voimakkaasti siihen, millaisessa ympäristössä ihminen elää. Jos resursseista on pulaa, ihmiset turvautuvat helpommin väkivaltaan.
Meillä ei voisi olla rauhanomaisia kulttuureita, jos sille ei olisi jotain geneettistä perustaa. Miksi tappamista yleensäkään paheksuttaisiin, jos murhaaminen olisi jotenkin luonnollista ihmiselle?
Luonto ja kulttuuri ovat kehittyneet yhdessä: ihmiset valitsevat tietyn strategian, joka sopii tiettyyn tilanteeseen. Esimerkiksi kun sodan aikana vallitsee suuri epävarmuus elämän jatkumisesta, tehdään enemmän lapsia. Tämä on universaali ilmiö.
Sosiaalitieteistä puuttuu tällä hetkellä välineet tarkastella ihmisen käyttäytymistä syvemmin. Kaikki liittyy tavallaan ”kulttuuriin”, mutta mitä sillä tarkoitetaan? Minusta mielenkiintoisinta on erotella ihmisen myötäsyntyisten taipumusten, yhteisöllisyyden ja ympäristön vuorovaikutusta.
Kirjoittajat väittävät, että olemme aggressiivisia, mutta sitten meillä on tämä kulttuuri, joka hillitsee sotaisuutta. Minä väittäisin, että olemme pohjimmiltaan suhteellisen rauhanomaisia, mutta voimme tietyin ehdoin ruveta nykytilanteessakin sotaisiksi, jos siitä on etua.
Sotien taustalla vaikuttaakin ehkä enemmän yhteiskuntien kehitys kuin ihmisen ”luontainen aggressiivisuus”?
Ehdottomasti. Hierarkkinen yhteiskunta ja taloudelliset suhteet voivat edesauttaa sodan syttymistä. Mutta ihmiselle on myös ominaista valita käyttäytymisstrategia, jonka ympäristö palkitsee. Kuten Potts ja Hayden mainitsevat, nuoren miehen aggressio palkitaan, kun kyse on omasta sotilaasta ja tuomitaan, kun kyse on ”terroristista”. Kyseessä on kuitenkin sama käyttäytymismalli erilaisessa ympäristössä.
Voisi tosiaan ajatella, että sotia tuottaa mielummin laaja, hierarkkinen yhteiskunta, kuin että sotiminen kuuluisi niihin pieniin, tiivisiin yhteisöihin, joissa ihmisluonto kehittyi.
Niina Sarkonen
Sähköposti
Facebook
LinkedIn
Twitter
Lisää