Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Väliinputoaja vai oman tiensä kulkija?

Arto Luukkanen (toim.) Tuntematon Valko-Venäjä. Edita 2009, 459 s.

Helsingistä Minskiin on sama matka kuin Rovaniemelle. Silti dosentti Arto Luukkasen toimittama Tuntematon Valko-Venäjä on ensimmäinen suomenkielinen artikkelikokoelma salaperäisestä slaavilaisesta maasta, jota pidetään Neuvostoliiton ulkomuseona.

Valko-Venäjä-seminaarin pohjalta opiskelijavoimin tehty teos on yksi kiinnostavimmista artikkelikokoelmista vähään aikaan. Siitä saa tukevan otteen Valko-Venäjän historiasta ja politiikasta, taloudesta, uskonnoista, kielestä, kirjallisuudesta ja arkkitehtuurista. Sanni Koski selvittää Tšernobylin onnettomuutta ja ekologisia ongelmia, Satu Koponen kulttuurielämää.

Valkovenäläiset ovat suomalaisia muistuttava pienviljelijä- ja partisaanikansa, joka on elänyt vuosisatoja suurvaltojen sotien välissä ja vieraan vallan alla. Hajanainen historia on heikentänyt Valko-Venäjän kansallista identiteettiä. Geopoliittinen risteysalue on nykyään öljyn ja kaasun kauttakulkumaa sekä sotilasstrateginen käytävä.

Valko-Venäjä kärsi pahoin Stalinin vainoissa, toisessa maailmansodassa kuoli 2,3 miljoonaa ihmistä, neljäsosa valkovenäläisistä. Maasta tuli sodan jälkeen jonkinlainen menestystarina, jossa talous, teollisuus, tiede, koulutus ja elintaso kasvoivat kohisten. Valko-Venäjällä neuvostoaikaa muistellaankin kaiholla, ja maan talous on useimmista Itä-Euroopan maista poiketen yhä pääosin valtion käsissä.

Valko-Venäjän presidentiksi noussut Aljaksandr Lukašenka teki 1996 perustuslaillisen kaappauksen ja ryhtyi diktaattoriksi. Sensuuri toimii, kansalaisjärjestöjä ja ammattiliikettä painostetaan, toimittajia ja oppositioaktivisteja on vangittu ja murhattu.

Ulkoministerin diplomaattiavustaja Mikko Hautala kirjoittaa kiinnostavasti Valko-Venäjän ulkosuhteista. Lukašenkan kaudella EU on soveltanut Valko- Venäjään eristämisen ja pakotteiden politiikkaa ja samalla koettanut houkutella maata demokratian tielle. Pakotteista huolimatta EU:sta on tullut Valko-Venäjän toiseksi suurin kauppakumppani.

Lukašenka luotsasi maan 1990-luvun lopussa itäintegraation. Valtioliitto Venäjän kanssa ei vienyt Valko-Venäjän itsenäisyyttä, mutta takasi alehintaisen kaasun ja öljyn Venäjältä. Tämän avulla Valko-Venäjän talous nousi, ja Lukašenka pysyi suosittuna. 2000-luvulla Valko- Venäjän suhde Venäjään on säröillyt. Oman identiteetin omaksunut Valko- Venäjän eliitti ei halua alistua Putinin Venäjän vasalliksi. Venäjän nostettua 2007 kaasun hintaa roimasti on Valko- Venäjä hakenut korvaavaa energiaa Venezuelasta. Valko-Venäjä pyrkii lämmittämään myös suhteita EU:hun. Modernisoituakseen maa tarvitsisi kipeästi investointeja lännestä, mikä vaatisi poliittista kasvojenkohotusta.

Myönnytyksenä EU:lle Valko-Venäjä vapautti syksyllä 2008 poliittisia vankeja, salli riippumattomia sanomalehtiä ja vapautti opposition toimintaa. Nähtäväksi jää kuinka paljon Lukašenkan hallinto on valmis demokratisoimaan maata, vai oliko komennon lievä höllennys vain julkisuustemppu.

Nopea poliittinen muutos maassa ei näytä kovin todennäköiseltä. Lukašenkan väärennettyä vaalit vuonna 2006 maan oppositio yritti vallankumousta. Miliisi taltutti 30 000 ihmisen mielenosoitukset Minskin keskustassa kovin ottein.

EU:n suhteissa Valko-Venäjään nousevat esiin samantyyppiset kysymykset kuin EU:n Turkki-suhteissa: kuinka paljon maalta on vaadittava todellista demokratisoitumista ja parannuksia ihmisoikeuksissa, jotta suhteet EU:n kanssa pysyvät voimassa? Valko-Venäjä on hyvin kaukana jäsenyysneuvotteluista, mutta maan vetäminen EU:n kylkeen olisi suotavaa.