Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Venäjä iskee pöytään vanhat valtit

Venäjän ääni voimistuu

Neuvostoliiton ulkopolitiikan selitysmallit pätevät pitkälti myös Putinin Venäjän ulkosuhteisiin. Selitystä viimeaikaisiin tapahtumiin voi hakea aina suurvaltatraditiosta venäläisten varhaislapsuuden kokemuksiin asti, kirjoittaa tutkija Christer Pursiainen.

kuva Natalia Kulka

Entisenä sovjetologina on mielenkiintoista pohtia, mistä Venäjän viimeaikainen käyttäytyminen oikein johtuu. Tutkimusalan peruskysymyksiin kuului analysoida, mikä perimmältään ohjasi Neuvostoliiton ulko- ja turvallisuuspoliittista käyttäytymistä. Aiemmat mallit kattavat myös nykyiset pyrkimykset tulkita Venäjän kansainvälistä käyttäytymistä.

Eräät tutkijat painottivat jatkuvuutta. Vaikka Neuvostoliitto näyttäytyi aivan uudenlaisena ilmiönä, sen ulkopolitiikka ei pohjimmiltaan ollut muuta kuin vanhan Venäjän politiikan jatkamista uusissa olosuhteissa. Selittävinä tekijöinä pidettiin erityisesti Venäjän suurvaltatraditiota ja geopoliittista asemaa.

Samoin voi tulkita nykyistä Venäjää. Periaatteessa on samantekevää, onko kyseessä tsaarin Venäjä, Neuvostoliitto vai uusi Venäjä. Venäjää on kautta aikojen leimannutKulkasuurvaltatraditio, joka on ilmennyt imperialistisena pyrkimyksenä hallita etenkin Euraasiaa.

Kaukasia ja Keski-Aasia on nähty Venäjän ”luonnollisena” valtapiirinä, idän ja lännen välissä sijaitsevana kulttuurisena kokonaisuutena. Venäjä tarvitsee Euraasiaa ollakseen suurvalta. Toisaalta koko alue tarvitsee Venäjää, jottei se pirstaloituisi ja menettäisi ominaispiirteitään.

Tämä historiallinen traditio piirtää samalla rajat venäläiselle imperialismille. Jo monet sovjetologit korostivat, että Venäjä on aina joutunut puolustamaan suurvaltastatustaan ulkoa tulevia vihollisia vastaan. Se ei ole pyrkinyt maailman valloitukseen – kuin korkeintaan retoriikan tasolla – vaan ainoastaan turvaamaan oman historiallisen valtapiirinsä.

Tähän tavoitteeseen kuuluvat myös voimatasapainon tavoittelu ja Venäjän alueellisen ylivalta-aseman uhkaajien pitäminen mahdollisimman kaukana. Tämä selittää maan toistuvat yritykset muodostaa puskurivyöhykkeitä sen kanssa liitossa olevien tai vähintään puolueettomien maiden kanssa.

Geopoliittiset selitysmallit ovat painottaneet, että Venäjän merireitit ovat paljon haavoittuvampia kuin muiden suurvaltojen. Niinpä maa on aina pyrkinyt kontrolloimaan kaupalleen ja sotilasmahdilleen tärkeitä merireittejä, jottei se joutuisi eristyksiin suurvaltakamppailusta.

Kiikarissa suurvalta-aseman palautus

Kun tätä taustaa vasten tarkastelee nykyisen Venäjän politiikkaa, kaikki osuu kohdalleen. Venäjän tavoite pitää Kaukasian ja Keski-Aasian maat valtapiirissään ja vastustaa Yhdysvaltain pyrkimyksiä tällä suunnalla tulee ymmärrettäväksi. Samoin Venäjän vastustus Naton laajentumiselle ja Yhdysvaltain asejärjestelmien lähentymiselle on luonnollinen seuraus puskurivyöhyke-ajattelusta.

Suuret satamahankkeet ja laivaston uudistaminen ovat vain luonnollista suurvallan toimintaa. Myös maan sotilas- ja ydinasepolitiikka toistaa samaa kaavaa. Tavanomaisten aseiden suhteen sillä on pitkä matka kuroa kiinni Nato tai Yhdysvallat. Venäjä kokee syystäkin tavanomaisia aseita koskevat sijoitusrajoitukset itselleen epäedullisiksi, koska Tae-sopimus tehtiin alun perin heijastamaan Varsovan liiton ja Naton voimatasapainoa.

Tämä tasapaino on pettänyt jo kauan sitten. Nyt Varsovan liiton maat kuuluvat Natoon ja entiset Neuvostoliiton tasavallat ovat vain osittain Venäjän kontrollissa. Venäjä on valmis ydinaseita koskeviin rajoituksiin, jotta se voisi helpommin säilyttää tasapainon. Samalla maa pyrkii kuitenkin uudistamaan vanhentuneita järjestelmiään. Ydinaseet ja erityisesti kyky vastaiskuun ovat paitsi takuu siitä, että kukaan ei uhkaa itse Venäjää, myös sen suurvalta-aseman symboli.

Kansainvälisessä politiikassa Venäjä pyrkii tasapainottamaan Yhdysvaltojen ylivaltaa ja tukee siksi kehitystä, joka johtaisi moninapaiseen maailmaan. Tähän politiikkaan kuuluu YK:n tukeminen itsekkäistä syistä. Järjestelmä, jossa kunnioitetaan YK:n turvallisuusneuvoston suurvaltakonsensusta, takaa myös Venäjän aseman.

Venäjä suhtautuu periaatteessa myönteisesti EU:n kehittymiseen yhtenäiseksi maailmanpoliittiseksi toimijaksi ja mahdollisesti Yhdysvaltoja tasapainottavaksi voimaksi. Presidentti Vladimir Putin totesi EU:n 50-vuotisjuhlissa Euroopan integraation olevan olennainen osa kehittyvää moninapaista maailmanjärjestystä.

Venäjän lyhyen tähtäimen edut joutuvat kuitenkin usein ristiriitaan tämän yleisen tavoitteen kanssa. Jotta Venäjä saisi läpi konkreettiset tavoitteensa, se usein joutuu turvautumaan kahdenvälisiin sopimuksiin EU:n suurvaltojen kanssa, mikä väistämättä murentaa unionin ulkopoliittista yhtenäisyyttä.

Aatteista runsaudenpula

Monet sovjetologit perustelivat oppiainettaan sillä, että Neuvostoliitto ei suinkaan edustanut jatkuvuutta tai tavanomaisen suurvallan imperialismia. Se oli kommunistisen ideologiansa vuoksi aivan erityinen ilmentymä universaaliin modernisaatioon? Edellinen näkemys puolustaa venäläisiä arvoja ja jälkimmäinen pitää mittapuuna
lännen kehitystä.

Nyky-Venäjällä ei ole virallista ideologiaa ja se on jopa kielletty perustuslaissa. Aatteita löytyy silti joka lähtöön nationalismista liberalismiin, anarkismista fasismiin. Putinin hallinto on onnistunut luomaan aatteista käytännöllisen yhdistelmän, joka tyydyttää useimpia. Jos nyky-Venäjän johdolla on jokin ideologia, se on Venäjän palauttaminen suurvallaksi – suurvalta ymmärrettynä melko perinteisellä tavalla.

Venäjän erityislaatua korostavista aatteista on omaksuttu vahvan valtion idea, jonka pitäisi toimia harmonisoivana voimana yhteiskuntaa hajottavien voimien vastapainona. Venäjä ei voi matkia lännen poliittisia järjestelmiä, vaan sen tulee ottaa erityiset olosuhteensa ja traditionsa huomioon.

Länttä vertailukohtanaan pitävästä suuntauksesta on omaksuttu pyrkimys modernisaatioon, käytännössä tavoitteena on lännen kiinniottaminen taloudessa ja teknologian kehityksessä. Jotta modernisaation edellyttämät investoinnit ja teknologian siirto olisivat mahdollisia, Venäjän on tehtävä yhteistyötä lännen kanssa. Maan on kuitenkin säilytettävä mahdollisimman suuri autonomia ja itsenäisyys.

Yhdistelmä on vanha resepti Venäjän kehittämiselle. Kapitalistinen modernisaatio saapui alun perin tsaarin Venäjälle samalla tavalla, sillä sekin perustui läntisiin investointeihin ja teknologiaan. Puolustautuessaan läntistä painetta vastaan Venäjä paradoksaalisesti itsekin osittain länsimaistui. Poliittinen ja taloudellinen järjestelmä alistettiin kuitenkin suurvaltaeduille.

Valtapeli monimutkaistunut

EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan puolivirallinen filosofia on, että demokratiat eivät sodi keskenään. Siksi unioni tukee demokratian kehitystä myös EU:n ulkopuolella ja esimerkiksi Venäjällä. Sovjetologiassakin esiintyi koulukunta, joka palautti ulkopoliittisen käyttäytymisen poliittiseen järjestelmään.

Aluksi Neuvostoliittoa tulkittiin pelkästään totalitaristisena järjestelmänä. Oletus oli, että totalitaristinen valtio on ulkopolitiikassaan aggressiivisempi kuin valtio, jossa kansalaiset voivat valita johtajansa. Tälle tulkinnalle esitettiin vaihtoehto jo 1960-luvulla. Sen mukaan Neuvostoliitossa esiintyi eturyhmiä aivan kuten muissakin yhteiskunnissa. Politiikka ei ollutkaan yksin Kremlin pienen piirin ohjailtavissa, vaan poliittiseen prosessiin osallistui lukuisa määrä toimijoita, joilla oli erilaiset edut ja vaikutusmahdollisuudet.

Sotilas- ja ulkopolitiikkaakin väritti erilaisten eturyhmien, kuten sotilasteollisen kompleksin, KGB:n ja ulkoministeriön diplomaattien kamppailu. On helppo löytää vastine tälle keskustelulle nykypäivästä. Eräät näkevät Venäjän hierarkkisena ja autoritaarisena järjestelmänä, jossa kaikki päätetään Putinin toimesta ja jossa muut valtioelimet ovat vain kumileimasimia.

Mikäli jokin poliittinen ryhmä tai eturyhmä, puhumattakaan kansalaisyhteiskunta, esittää eriäviä mielipiteitä, se vaiennetaan. Keskeiset tiedotusvälineet ovat valtion valvonnassa. Toinen näkemys ei pidä Venäjän poliittista järjestelmää yhtä mustavalkoisena. Päätöksenteon tärkeimmät tekijät ovat poliittinen ja byrokraattinen valtakoneisto sekä talouseliitit. Eri eturyhmien lobbarit juoksevat Moskovan vallan käytävillä vähintään yhtä paljon kuin Brysselissä tai Washingtonissa.

Kun vielä 1990-luvulla talouseliitti, oligarkit, osallistuivat näyttävästi politiikkaan, nykyisin byrokraattinen valtakoneisto on puolestaan tunkeutunut talouteen. ”Oligarkkinen kapitalismi” on muuttunut ”byrokraattiseksi kapitalismiksi”.

Tämän tulkinnan mukaan Venäjän politiikka ei ole minkään yhtenäisen geopoliittisen suunnitelman tulosta, vaan se koostuu erilaisten eturyhmien ristiriitaisista eduista ja tavoitteista, tilanteen ja aihealueen mukaan vaihtelevista valtasuhteista, konflikteista ja kompromisseista. Kaikki nämä eturistiriidat heijastuvat Kremlin aloitteissa, kirjoitettaessa uutta lainsäädäntöä hallituksessa tai käsiteltäessä hallituksen aloitteita duumassa ja lopulta Venäjän ulkopolitiikassa.

Aggressiivista ulkopolitiikkaa vai reagointia

Eräs vedenjakaja sovjetologiassa kulki traditionalistien ja revisionistien välillä. Edelliset väittivät, että ulkoisilla tekijöillä oli vain vähän vaikutusta Neuvostoliiton linjan muotoutumiseen. Kylmä sota oli väistämätön johtuen Neuvostoliiton aggressiivisuudesta.

Jälkimmäiset näkivät päinvastoin Neuvostoliiton politiikan olleen pikemminkin sopeutuvaa ja joustavaa – reaktio Yhdysvaltain politiikkaan. Kompromissi oli koulukunta, joka tulkitsi Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen politiikan olevan reagointia toinen toisensa toimintaan. Tässä syklissä moraalinen kysymys jommankumman aggressiivisuudesta tai syyllisyydestä hämärtyi.

Viime aikoina on noussut keskustelu uuden kylmän sodan mahdollisuudesta tai ”kylmästä rauhasta”. Voimasuhteet ovat täysin erilaiset kuin kylmän sodan alkaessa, mutta aiempi kysymyksenasettelu soveltuu tähänkin tilanteeseen. Onko Venäjän itsevarmempi ja uhmakkaampi linja reagointia vai johtuuko se Venäjän aggressiivisuudesta?

Putinin ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjapuhe helmikuussa 2007 Münchenissä uutisoitiin dramaattisesti maailman mediassa: ”Paluu kylmään sotaan?” (BBC News, 10.2.2007). Puheessaan Putin hyökkäsi Yhdysvaltain ajamaa ”yksinapaista” maailmaa vastaan.

Hänen mukaansa Yhdysvallat on ylittänyt vallankäyttönsä rajat kaikilla politiikan alueilla ja alistanut toiminnallaan muita valtioita. Tämä tie on Putinin mukaan johtanut katastrofiin. Yhdysvallat on rynnännyt konfliktista konfliktiin saavuttamatta ratkaisua yhteenkään niistä. Putinin pääsanoma oli, että koko globaali turvallisuusarkkitehtuuri tulee miettiä uudelleen.

Venäjän näkökulmasta näyttää siltä, että Yhdysvallat on huijannut hyväuskoista Venäjää. Mihail Gorbatšovin Neuvostoliitto luopui sotilaallisesta etupiiristään uskoen olevansa tervetullut ”yhteiseen eurooppalaiseen taloon”, jossa sotilasliitot korvataan Etyjin tapaisella kollektiivisen turvallisuuden järjestöllä. Sen sijaan Nato laajeni entisen Varsovan liiton ja Neuvostoliiton alueille.

Venäjä nieli tämän lopulta tyytyen lupaukseen, että ydinaseita ei sijoiteta uusiin jäsenmaihin. Nyt Yhdysvallat puuhaa ohjusjärjestelmää Itä-Eurooppaan. Jäätyään ainoaksi supervallaksi Yhdysvallat ei myöskään epäröinyt ohittaa YK:n turvallisuusneuvostoa tehdessään päätöksen Kosovon ja Irakin sodista.

Yhdysvaltojen sotiessa ympäri maailmaa Venäjä on aloittanut sodan ainoastaan Tšetšeniassa, joka on osa Venäjän federaatiota. Se ei tosin ole vetänyt ”rauhanturvajoukkojaan” Moldovaan kuuluvasta separatistisesta Transdniestriasta, jonka johto tukee Venäjän joukkojen läsnäoloa.

Georgian separatistisissa maakunnissa on periaatteessa sama tilanne, ja erilaiset välikohtaukset ovat kärjistäneet tilannetta. Selkeää näyttöä Venäjän yksipuolisesta voimankäytöstä ei kuitenkaan ole. Katkaisemalla kaasukuljetukset muutamaksi päiväksi Venäjä on kurittanut Ukrainaa ja Valko-Venäjää maksamattomista kaasulaskuista ja osoittanut samalla voimaansa. Lisäksi Venäjä on ärhennellyt Virolle ja Latvialle käyttäen näiden venäläisvähemmistöjen syrjintää tekosyynä, todellisena motiivina lienee ärsyyntyneisyys maiden liittoutumiseen Yhdysvaltain kanssa.

Yhdysvaltoihin verrattuna Venäjän voimankäytön saldo on kuitenkin varsin vähäinen. Toistaiseksi näyttääkin siltä, että Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittinen profiilinnosto on melko ymmärrettävä reaktio Yhdysvaltain ylivaltapyrkimyksiä vastaan. Jos tämä johtaa suhteiden radikaaliin huonontumiseen Venäjän ja ”lännen” välillä, olisi helppo olla revisionisti vastattaessa kysymykseen ”kuka aloitti uuden kylmän sodan”.

Venäläinen luonne selittäjänä

Eräs sovjetologian suuntauksista oli kiinnostunut ”venäläisestä luonteesta”. Yksi tunnetuimmista teorioista pohti erityisesti bolševikkijohtajien psykologiaa. Heidän erityinen luonteensa heijastui suhteessa ulkomaailmaan kovuutena, epäluuloisuutena, aggressiivisuutena ja taipumuksena tehdä äärimmäisiä vaatimuksia. Peruskonflikti pidettiin mielessä, mutta silti oltiin valmiita taktisiin väliaikaisiin kompromisseihin.

Tästä teoriasta on helppo vetää yhteys nykyiseen keskusteluun, joka pyrkii selittämään Venäjän toimintaa Putinin ja hänen hallintonsa KGB-taustalla. Nyky-kremlologit ovat laskeneet, että tuhannesta korkeimmasta viranhaltijasta neljännes olisi entisiä KGB-upseereita ja että Putinin sisäpiirissä heidän osuutensa nousisi kolmeen neljännekseen.

Tähän tiedustelumiehen toimintakoodiin kuuluisi sellaisia piirteitä kuten henkilökohtaisen edun ja valtion edun yhdistäminen, varovaisuus tuoda esille omia todellisia motiiveja, häikäilemättömyys ja kovuus, kylmä laskelmointi ja taktikointi tilanteen mukaan, kaikkien toimintamahdollisuuksien pitäminen avoinna mahdollisimman pitkään, salaliitot ja avoimen diplomatian välttäminen. Monet ovat näkevinään Putinin ja nykyisen Venäjän toiminnassa samoja piirteitä.

Yksi eriskummallisimmista psykoanalyyttisistä teorioista sovjetologiassa väitti venäläisen kansanluonteen olevan tulosta varhaislapsuuden kokemuksesta. Venäläislapset pidettiin aiemmin noin yhdeksän kuukautta niin tiukasti kapaloituna, etteivät he pystyneet liikuttamaan luonnollisesti raajojaan.

Lapset jätettiin pitkäksi aikaa yksin, kunnes tuli kylvyn ja hellittelyn aika. Tästä kokemuksesta, jossa avuttomuuden ja yksinäisyyden tunne vaihteli äärimmäisen miellyttävien hetkien kanssa, kehittyi venäläinen kansanluonne.

Se ilmeni aikuisena lempeyden ja julmuuden erikoisena yhdistelmänä, pyrkimyksenä äärimmäisyyksien tavoitteluun, taipumuksena väkivaltaisuuteen pyrittäessä vapautumiseen ja järjestykseen. Torjuakseen näitä ristiriitaisia tuntoja venäläinen kansanluonne oli alitajuisesti hyvin vastaanottavainen yhdelle totuudelle ja valmis tukemaan idealisoitua johtajaa.

Yllä kuvattu kapalointikäytäntö oli itse asiassa yleinen vielä pari kolme vuosikymmentä sitten, joten – mikäli uskomme tähän selitysmalliin – suurin osa venäläisistä kärsisi yhä yllä kuvatuista mielen ristiriidoista. Tältä pohjalta olisi ainakin helppo ymmärtää Putinin suosiota ja demokratian puutteita Venäjällä.

Lohduttavana johtopäätöksenä voisi todeta, että Venäjän demokratisoituminen ja rauhanomainen ulkopolitiikka on vain ajan kysymys. Kunhan nykyinen kapaloista vapautettu sukupolvi ehtii aikuisikään, saamme nähdä Venäjällä nousevan aktiivisen kansalaisyhteiskunnan, joka äänestää valtaan demokraattisia johtajia.