Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Turkin päästötavoite +84 prosenttia

Maailma palasina

Andrew Jones


Turkki allekirjoitti tänä vuonna viimein Kioton sopimuksen, jonka useimmat teollisuusmaat ratifioivat jo 1990-luvun lopussa. Sopimus asetti Turkille sitovat päästörajat. Samalla Turkista tuli Kööpenhaminan ilmastokokouksen osanottajamaa.

Turkin tavoite on rajoittaa vuoden 2020 päästöt vuoden 2005 tasolle. Kun huomioidaan Turkin pieni osuus globaaleista päästöistä (0,8 %) ja sen lyhyt päästöhistoria, puuttuvat päästövähennykset eivät näyttäisi olevan ongelma.

Tilanne näyttää aivan toiselta, jos vertailukohdaksi otetaan sen sijaan vuosi 1990, kuten monet muut maat ovat tehneet. Turkin vuodelle 2020 asettama tavoite merkitsisikin peräti 84 prosentin kasvua päästöihin. Leukaperät loksahtavat todella sijoiltaan, jos Turkin ja EU:n päästöpolitiikkaa verrataan keskenään. EU on sitoutunut vähentämään omia päästöjään 20–30 prosenttia samalla aikavälillä.

Monet EU-maat ovat tuottaneet kasvihuonekaasuja yli sadan vuoden ajan, joten niillä tulee olla päävastuu myös päästövähennyksistä.

Tässä kohtaa piilee ilmastoneuvotteluiden keskeinen heikkous. Kehittyneet maat haluavat myös kehitysmailta sitovia päästötavoitteita, kun taas jälkimmäiset korostavat oikeutta kehittyä ilman epäreiluja rajoitteita. Tämä este on purettava ennen kuin sopimukseen voidaan päästä.

Turkki ei liittynyt Kiotoon, koska se halusi kehittyä ennen päästötavoitteisiin sitoutumista. Näin ollen se saattoi miltei kaksinkertaistaa päästömääränsä ilman sanktioita vuosien 1990 ja 2005 välillä. Turkin päästöjen kasvusta osa johtuu tosin EU:hun vietäviä tuotteita valmistavan teollisuuden lisääntymisestä.

Turkin tapaus kuvaa myös sitovien globaalien puitteiden tärkeyttä. Kioton sopimuksen ulkopuolella Turkilla ei ollut mitään ulkoisia kannusteita edes hillitä karkaavia päästöjään. Tässä valossa Kööpenhaminan neuvotteluiden epäonnistuminen olisi vielä vaikeampi sulattaa

 
Ulkopolitiikka 4/2009

Hienoja ihmisiä, surkeita hallituksia

Tapani Vaahtoranta

Kirsti Lintonen: Naisemme YK:ssa

Martina Ahola

Turkin päästötavoite +84 prosenttia

Andrew Jones

Afrikan maa käy kaupaksi

Olli-Matti Nykänen

Kiina kiertää vihreällä radalla

Olli-Matti Nykänen

Afrikan nousukausi jäi lyhyeksi

Matias Möttölä

Afrikalla on avaimet kasvuun

Martina Ahola

Afrikan demokratiakehitys on yhä haurasta

Martina Ahola

Burka vai tasavalta?

Laura Parkkinen

Ei sittenkään ihan tavallinen päähine

Toby Archer

Nixonilta mallia Iran-politiikkaan

Barbara Zanchetta

Kohti nollaa

Tarja Cronberg

Kirjatutka: Ydinaseita rauhanomaisen käytön varjolla

Pasi Nokelainen

Nato etsii itseään

Teija Tiilikainen

Klaanit hallitsevat Ukrainaa

Igor Torbakov

Kuka omistaa Arktisen jäämeren?

Timo Koivurova

Grönlanti sulaa irti Tanskasta

Lotta Numminen

Voimistuva Turkki herättää pelkoja EU:ssa

Olli-Matti Nykänen

Kirjavieras: Apuriippuvuus sitoo Afrikkaa

Joonas Pörsti

Kirjatutka: Uusi tiekartta Lähi-idän realiteetteihin

Pekka Vahvanen

Kirjatutka: Afrikan ikiyö

Kirsti ja Raimo Lintonen

Kirjatutka: Perspektiiviharhaa korjaamassa

Katri Pynnönniemi

Kirjatutka: Yksityisomistuksen suoja voisi demokratisoida Venäjää

Ville Ropponen

Kirjatutka: Köyhyys vaarantaa vaalit

Riikka Suhonen

Kirjatutka: Huumesodan laiha tulos

Janne Hopsu

Kirjatutka: Imperiumien hautausmaa

Olli Ruohomäki

Kirjatutka: Puolueet ovat hakoteillä arabimaailmassa

Janne Hopsu

Kirjatutka: Läntisiä uhkakuvia

Ulla Anttila

Kirjatutka: Mare narcoticum

Jaakko Blomberg

Kirjatutka: Presidentin kummat seikkailut

Vesa Sisättö

YK-järjestelmä käännekohdassa

Mari Luomi

Oikeutta kylänvanhimmalta

Joonas Pörsti