Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Miten Suomi vastaa Kiinan teknologiseen nousuun?

Kiinan johdon pyrkimys tehdä maasta tieteen ja teknologian suurvalta vaikuttaa väistämättä myös Suomeen. Vertailtuaan Kiinan ja Suomen tiedeympäristöjä artikkelin kirjoittajat pohtivat miten Suomen tulisi varautua siihen mahdollisuuteen, että Kiinan kunnianhimoiset tavoitteet toteutuvat.

kuva Steve Jurvetson

Kiinan hallituksen viime vuonna julkaisema 15-vuotinen tiede- ja teknologiasuunnitelma ei sisältänyt yllätyksiä. Siinä asetut tavoitteet ovat kunniahimoisia, mikä on luontevaa nousevalle taloudelliselle, poliittiselle ja sotilaalliselle suurvallalle. Suunnitelman mukaan Kiinan on muututtava innovatiiviseksi yhteiskunnaksi seuraavan 15 vuoden aikana ja noustava maailman johtavien tiede- ja teknologiamaidenjoukkoon vuosisadan puoliväliin mennessä.

Pitkän aikavälin suunnitelman perussisällön voi kiteyttää yhteen lauseeseen: kiinalaisten tutkijoiden on kyettävä omaperäiseen innovatiiviseen tutkimukseen, jotta kiinalaisten yritysten tämänhetkinen voimakas riippuvuus ulkomaisesta teknologiasta vähenisi merkittävästi jo seuraavan 15 vuoden aikana. Kiinan johtajat toivovat, ettei Kiina jäisi tulevaisuudessa vain halvan työvoiman tuotantokeskukseksi.

Valtion suunnitelma on johdonmukaista jatkoa Kiinan jo 30 vuotta harjoittamalle politiikalle. Mao Zedongin eläessä Kiinan kansantasavallan teknologiset ambitiot olivat pitkälti sotilaallisia. Hänen kuoltuaan 1976 ja uuden johtajan Deng Xiaopingin omaksuttua uudeksi suuntaukseksiuudistus- ja avoimuuspolitiikan, tiede ja teknologia nostettiin keskeiseen asemaan Kiinan modernisaatioprosessissa. Tulokset eivät ole kuitenkaan vastanneet maan johdon odotuksia.

Jo 1990-luvun puolivälissä Kiinan silloinen presidentti Jiang Zemin huomautti, että Kiina säilyy ikuisesti takapajuisena, elleivät kiinalaiset kykene omaperäiseen ja innovatiiviseen toimintaan tieteen ja teknologian alalla. Uusimmasta 15-vuotissuunnitelmasta heijastuu sama sanoma, painottaen tehtävän kiireellisyyttä. Vaikka viime vuosina on alkanut tihkua merkkejä kiinalaisten tieteellisen osaamisen lisääntymisestä, maan johto toivoo vielä ripeämpää edistystä.

Kunniahimoisten tavoitteidensa tukemiseksi valtio on luvannut kasvattaa vuosi vuodelta tieteeseen ja teknologiaan suunnattuja varojaan. 15-vuotissuunnitelman mukaan vuoteen 2020 mennessä Kiinassa sijoitetaan 2,5 prosenttia bruttokansantuotteesta tutkimukseen ja kehitykseen (t&k). Tämän toteutuminen merkitsisi Kiinan sijoituksen nousseen siihen mennessä sekä absoluuttisesti että suhteellisesti korkeammalle tasolle kuin useimmissa OECD-maissa – edellyttäen, että myös Kiinan bruttokansantuote kasvaa odotetusti. Lisäksi valtio lupaa tukea innovatiivisia yrityksiä muun muassa verohelpotuksin riippumatta niiden koosta tai omistuspohjasta. Mikäli tämä lupaus lunastetaan, se on Kiinan oloissa tärkeä askel, sillä tähän asti vain suuret valtionyritykset ovat saaneet
tukea valtiolta.

Tutkimuksen kehitys Kiinassa epätasaista

Kiinalaisten tutkijoiden kansainvälisen toiminnan lisääntyminen ja Kiinan t&k-rahoituksen kasvu ovat herättäneet keskustelua Euroopassa. Kiinalaisten anomien kansainvälisten patenttien määrä on noussut, kiinalaiset julkaisevat tieteellisiä artikkeleita ulkomailla enemmän kuin aikaisemmin ja kolme kiinalaista taikonauttia on lähetetty avaruuteen. Muutamat kiinalaiset yritykset, kuten Haier, Huawei, Lenovo ja Suntech ovat nousseet kansainvälisesti kilpailukykyisiksi.

Kiinaa koskevaa keskustelua on kuitenkin useimmiten vaivannut yksi perustavanlaatuinen puute: on lähdetty siitä, että Kiinan johdon suunnitelmat toteutuvat. Mutta kykenevätkö kiinalaiset tutkijat ja yritykset todella täyttämään maan johdon tavoitteet?

Kiinan tutkimus- ja kehitysympäristöä vaivaa lukemattomia ongelmia. Vaikeimmin ratkottavia ovat ulkoa oppimiseen ja hierarkiaan perustuva koulutusjärjestelmä, viranomaisten kaikenkattava päätösvalta, immateriaalisten oikeuksien heikko valvonta sekä akateeminen korruptio. Vaikka Kiinan koulutusjärjestelmää on uudistettu useita kertoja 1970-luvun lopun jälkeen, opetusmenetelmät erityisesti keskikoulusta alkaen perustuvat ulkoa oppimiseen ja valmistautumiseen lukion ja myöhemmin yliopiston pääsykokeeseen. Konfutselaiseen ajatteluun kuuluva perinteinen hierarkian kunnioittaminen ei sekään kannusta luovaan ajatteluun. Jopa maan parhaimmissa yliopistoissa on tavallista kuulla opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden valittavan, ettei professorien kanssa voi käydä aitoa mielipiteiden vaihtoa.

Lisäksi menneellä vuosikymmenellä huomattavasti kohonneet koulumaksut rajoittavat lahjakkaiden nuorten pääsyä yliopistoihin. Vielä 1980-luvulla ja 1990-luvun puoliväliin asti saattoivat myös köyhistä perheistä tulevat ahkerasti opiskelevat älykkäät nuoret havitellapääsyä korkeakouluihin. Nykyään se ei ole enää mahdollista. Kiinan tiedeviranomaiset tunnustavat, että ylhäältä tuleva ohjailu on haitallista innovatiiviselle tutkimukselle, mutta he eivät ole silti luopuneet suunnitelmatalouden aikaisesta ohjausmentaliteetista. Kiinassa tiedemiesten on oltava hyödyllisiä: heidän on tutkittava sitä mitä maa kaipaa – byrokraattien mielestä. Tästä syystä perustutkimuksen asema on heikentynyt. Jopa perustutkimusta tukiessa viranomaiset määräävät mille avainaloille valtion rahaa suunnataan, usein riittämättömiä määriä. Pidemmän päälle perustutkimuksen laiminlyönti kostautuu.

Korruptio on samanlainen vitsaus akateemisissa piireissä Kiinassa kuin muuallakin yhteiskunnassa. Opettajia lahjotaan, jotta he hyväksyisivät väitöskirjan, professoreita lahjotaan, jotta he suosittelisivat alaisilleen ylennystä ja byrokraatteja lahjotaan, jotta he myöntäisivät tutkimusapurahoja. Yhteiskunnallisten suhteiden merkitys on Kiinassa edelleen suunnaton. Tuoreessa kirjassa Innovation with Chinese Characteristics Yhdysvalloista Kiinaan palannut geenitutkija Yu Jun kirjoittaa, että Kiinassa tutkijan on pakko hallita politiikka. Muuten hän ei saa tutkimusrahoja. Kun yhteiskunnasta puuttuu oikeusvaltion edellyttämä itsenäinen oikeuslaitos eikä päätöksentekoprosessi ole millään portaalla läpinäkyvää, yksilöllä ei ole mahdollista valittaa epäoikeudenmukaisesta kohtelusta tutkimusrahojen jaossa tai nimitysten yhteydessä.

Heikko lakien toimeenpano merkitsee tutkijoiden kannalta monessa tapauksessa olematonta immateriaalisten oikeuksien valvontaa. Tämä puolestaan on johtanut siihen, että moni ulkomainen yritys harkitsee pitkään ennen kuin rahoittaa uraauurtavaa perustutkimusta Kiinassa sijaitsevassa tutkimuskeskuksessaan. Useat niin kiinalaiset kuin ulkomaisetkin tiedemiehet ovat sitä mieltä, ettei Kiinassa saavuteta maailmanlaajuisesti merkittäviä tutkimustuloksia ennen kuin maassa suojataan uskottavasti immateriaalisia oikeuksia.

Lisäksi on syytä pohtia, pystyykö autoritäärisesti johdettu järjestelmä kuten Kiinan yksipuoluevaltio muuttumaan aidosti innovatiiviseksi yhteiskunnaksi. Miten kannustaa nuoria tutkijoita keksimään uusia ratkaisumalleja ja hylkäämään vallitsevia toimintatapoja, kun heitä samaan aikaan kielletään kyseenalaistamasta vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän pelisääntöjä? The World is Flat -kirjan kirjoittanut Tom Friedman on hiljattain epäillyt Kiinan poliittisten johtajien kykyä hyväksyä innovatiiviselle ympäristölle välttämättömiä, Albert Einsteinin kaltaisia vallankumouksellisia vastarannankiiskejä.

Vaikeasti ratkottavien ongelmien vastapainoksi Kiinan innovaatioympäristössä on useita myönteisiä tekijöitä. Yleisesti ottaen kansalaiset tukevat yhteiskunnallisten varojen sijoittamista korkeaan teknologiaan. Kiina on dynaaminen yhteiskunta. Tutkijan asema on yhteiskunnallisesti arvostettu. Tänä päivänä tutkijan palkka ja edut ovat moniin ammatteihin verrattuna erinomaiset. Kiinassa on valtava määrä lahjakkaita nuoria, jotka pyrkivät tutkijoiksi – kilpailu on kovaa.

Lisäksi Kiinassa työskentelee yhä enemmän tutkintonsa lännessä suorittaneita mannerkiinalaisia ja muun maan passin omaavia niin kutsuttuja ulkokiinalaisia. Tosin yksinomaan Yhdysvalloissa on edelleen 64 000 Manner-Kiinassa syntynyttä, luonnontieteistä tai insinöörialoilta väitellyttä tohtoria, jotka syystä tai toisesta eivät ole halunneet palata Kiinaan. Ehkä juuri edellä kuvatut ongelmat ovat osasyitä tähän.

Tietyillä avainsektoreilla, esimerkiksi nano- ja bioteknologian aloilla on odotettavissa, että kiinalaiset tutkijat saavuttavat aidosti uraauurtavia tutkimustuloksia Kiinan johdon asettamassa 15 vuoden määräajassa. Valtio panostaa valtavasti nano- ja bioteknologiaan ja juuri nämä alat ovat houkutelleet puoleensa suuren määrän ulkomailla uraa tehneitä, syntyperältään kiinalaisia tutkijoita.

Bio- ja nanoteknologia ovat ympäristöteknologian ohella aloja, joilla suomalaisten tulisi tutkia tarkkaan, millä sektoreilla yhteistyö kiinalaisten kanssa olisi kannattavaa. Globaalissa taloudessa myös innovaatiotoiminta on globaalisti verkottunut.

Suomi – tieteen suurvalta

Suomi on kokoonsa nähden tieteen suurvalta, jonka innovaatiopolitiikka on perusteiltaan kestävällä pohjalla. Huolimatta määrällisestä pienuudestaan Suomen tutkimus- ja kehitysrahoitus on suhteellisesti kansainvälistä huippuluokkaa: lähes 3,5 prosenttia bruttokansantuotteesta käytetään tutkimus- ja kehitystoimintaan, mikä on yli kaksi kertaa enemmän kuin Kiinassa. Suomessa on yli 16 tutkijaa tuhatta työntekijää kohti – ero Kiinaan on yli kymmenkertainen. Noin 70 prosenttia Suomen tutkimusrahoituksesta tulee yrityksiltä, tosin yli puolet tästä Nokialta. Suomi on Ruotsin ohella täyttänyt parhaiten vuonna 2000 EU-maiden kesken sovitut Lissabonin strategian tavoitteet.

Suomen koulutusjärjestelmä on hyvä, ellei jopa erinomainen. Yliopistojen rahoituksesta lähes kaksi kolmasosaa tulee suoraan valtiolta. Lisäksi huomattava osa kilpailtavasta tutkimusrahoituksesta menee yliopistoille. Kun mukaan lasketaan myös Suomen Akatemian myöntämät, perustutkimukseen käytettävät varat, yliopistoille päätyy noin 40 prosenttia valtion tutkimus- ja kehitysrahoista. Kiinassa yliopistot saavat noin 20 prosenttia valtion jakamista rahoista.

Vaikka perustutkimusta rahoittava Akatemia jääkin kauas teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus Tekesin t&k-toimintaan jakamista summista, suomalainen tutkimusjärjestelmä pyrkii ottamaan myös perustutkimuksen vakavasti. Kilpailu tutkimusrahoituksesta on myös Suomessa kovaa, mutta siihen ei sisälly samanlaista poliittista peliä kuin Kiinassa. Suomalainen korkeakoulujärjestelmä ei myöskään kärsi Kiinan yliopistojen kaltaisesta laajamittaisesta korruptiosta tai plagiarismista.

Ongelmia kuitenkin on. Suomen yliopistoja vaivaa krooninen rahapula. Korkeakoulujen opiskelijamäärä on lähes kaksinkertaistunut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, mutta opetushenkilökunnan määrä ei ole noussut juuri lainkaan. Yliopistojen taloudelliset ja hallinnolliset rasitteet ovat kasvaneet yhdessä opiskelijamäärien kanssa, ja päätehtävät – tutkimus ja opetus – ovat kärsineet toisarvoisten tehtävien kustannuksella. Myös opintoaikojen pituudet ovat Suomessa ongelma. Tutkijan ura merkitsee usein pätkätyöläisyyttä, epävarmuutta tulevaisuudesta ja vakinaisen viran avautuessakin suurta hallinnollista työtaakkaa. Tutkijoiden taloudellinen asema ei heijasta ammatin yhteiskunnallista arvostusta, toisin kuin Kiinassa.

Pienen maan tutkimusrahoitus ei riitä kattamaan koko tieteen kenttää tasolla, jota kansainvälisen huipun saavuttaminen ja ylläpitäminen edellyttää. Suomi joutuu pakosta priorisoimaan tutkimusrahoituksensa kohteita etsimällä osaamisalueita, joissa se omaa vahvan pohjan. Tämä vaatii tutkimuksen rahoittajilta tarkkaavaisuutta, avarakatseisuutta sekä ennen kaikkea kykyä ennakoida tieteen kehityksen suuntia niin koti- kuin ulkomaillakin.

Jos ennakointi epäonnistuu, resursseja ohjataan väärille aloille, ja pahimmassa tapauksessa voidaan menettää kokonainen tutkijasukupolvi. Päällisin puolin päättäjiin näyttäisi kohdistuvan samanlaisia vaatimuksia Suomessa ja Kiinassa. Se on kuitenkin harhaa, sillä Suomessa yliopistojen autonomialla on pitkät ja perustellut juuret, vapaata ajattelua on kunnioitettu ja siihen on kannustettu – niin kuin soisi myös jatkuvan.

Yhtäältä tutkimus- ja kehitystoiminta tarvitsee merkittävää lisäpanosta yrityksiltä. Kuten Kiinassa, myös Suomessa yritysten osuutta tutkimusrahoituksessa on tarkoitus kasvattaa entisestään. Toisaalta soveltavaa tutkimusta ja tuotekehittelyä priorisoiva rahoitus ei riitä ylläpitämään korkeaa perustutkimuksen tasoa. Perustutkimuksessa yliopistot ovat avainasemassa. Verohelpotukset tutkimusta tukeville lahjoituksille ovat viimein saavuttamassa myös suomalaisen lainsäädännön tuoden lisärahoitusta yliopistoille.

Uusi hallitus on ainakin hallitusohjelmansa perusteella sitoutunut yliopistojen rahoituksen lisäämiseen ja innovaatiopolitiikan kehittämiseen. Ohjelman mukaan tutkimus- ja kehitysrahoitus on tarkoitus nostaa neljään prosenttiin bruttokansantuotteesta. Suomen Akatemian entinen pääjohtaja Raimo Väyrynen on huomauttanut, että tämä on mahdollista vain poikkeuksellisen nopean yritysrahoituksen kasvun tai vaihtoehtoisesti kansantalouden romahtamisen myötä.Tavoite on siis epärealistinen jopa verrattuna Kiinan huikeisiin t&k-rahoituksen kasvutavoitteisiin.

Suomessa sanasta ”innovaatio” on tullut samanlainen mantra kuin ”omaperäisestä innovaatiosta” Kiinassa. Reilun 60 sivun hallitusohjelmassa ”innovaatio” toistuu muodossa tai toisessa yhteensä 27 kertaa. Sen sijaan perustutkimusta ohjelmassa ei mainita sanallakaan, sen ilmeisesti katsotaan liittyvän kiinteästi yliopistojen rahoitukseen.

Yliopistojen onneksi tuore opetusministeri Sari Sarkomaa muistutti toukokuussa 2007 pidetyssä Tiedefoorumissa myös innovaatioiden vaatimasta perustasta: perustutkimuksesta, tutkijakoulutuksesta ja tutkijanurajärjestelmästä. Ilman näiden kolmen osa-alueen toimivuutta innovaatiotoiminnan tiedollinen perusta heikkenee, eikä tätä voida korvata soveltavalla tutkimuksella.

Suomalainen innovaatioajattelu ei tavallisesti sisällä Kiinalle tyypillistä taipumusta megaprojekteihin. Arvostelijoiden mielestä sellaiseksi voisi kuitenkin lukea kiistaa herättäneen suunnitelman yhdistää Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu sekä Taideteollinen korkeakoulu ”innovaatioyliopistoksi”. Vahvempien korkeakoulukokonaisuuksien muodostaminen ja verkostoituminen on juuri sen kaltaista innovaatiopolitiikkaa, jolla pystytään vastaamaan uusiin, kansainvälisiin haasteisiin.

Onnistuessaan uudistus vähentää korkeakoulubyrokratiaa, nostaa tutkimuksen ja opetuksen laatua sekä luo uusia yhteyksiä yliopistojen ja yritysten välille. Tavoite on siis hyvä. Uuteen korkeakoulukonglomeraattiin keskitettävät resurssit eivät saa kuitenkaan olla pois muilta tiedeyliopistoilta, eikä olemassa olevien taideaineiden asema saa vaarantua.

Tieteen globaalien virtausten seuraaminen ja tiedepolitiikasta päättävien ajan tasalla pitäminen ovat tehtäviä, jotka innovaatioyliopiston tulisi ottaa vastuulleen. Tämän kaltainen yhteiskunnan yleinen palveleminen olisi osa korkeakouluille muutenkin kuuluvaa ”kolmatta tehtävää”. Se hälventäisi arvostelua liian kapea-alaisesta, vain elinkeinoelämään suuntautuvasta vuorovaikutuksesta, mistä innovaatioyliopistohanketta on arvosteltu. Tässä onnistuakseen innovaatioyliopisto on rakennettava erityisen vahvaksi kansainväliseksi toimijaksi, ei pelkästään hallinnon, vaan myös tutkijoiden ja opiskelijoiden osalta. Suomi kaipaa sillanrakentajia.

Löytyykö yhteinen sävel?

Suomen mahdollisuudet hyödyntää Kiinan teknologista nousua perustuvat Suomen kykyyn luoda molemmille osapuolille hedelmälliset yhteistyömuodot. Kiina saavuttaa lähivuosinamaailman huipun todennäköisesti vain tiettyjen alojen kapeilla sektoreilla, jotka on osattava tunnistaa. Tämä vaatii, että Suomen Akatemian, Tekesin, VTT:n sekä monien yliopistojen, instituuttien ja yritysten jo solmimat suhteet Kiinaan hyödynnettäisiin vielä nykyistä toimivampina verkostoina. Tällä hetkellä yhteistyöprojektit ovat liian hajanaisia.

Kiina ei automaattisesti hakeudu Suomen yhteistyökumppaniksi huolimatta Suomen maineesta korkean teknologian kärkimaana, sillä lähes jokaisen valtion tiedeviranomaiset ja maailman kärkiyliopistojen johtajat ovat pyrkimässä kiinalaisten puheille. Suomalaisten on yhtäältä aktiivisesti ja toisaalta valikoidusti hakeuduttava kiinalaisten huippuosaajien pariin ehdottaen konkreettisia hankkeita ja yhteistyömuotoja. Tarvitaan lisää Suomen Akatemian ja Kiinan Luonnontieteiden Akatemian yhdessä rahoittaman neurotutkimuksen kaltaisia täsmähankkeita.

Sillanrakentajien asema on keskeinen. Kiina on edelleen vaikeasti lähestyttävä yhteiskunta maan kulttuuria, poliittisista järjestelmääja tapakulttuuria tuntemattomalle. Kiinalaisten näkökulmasta Suomi on pieni ja etäinen, ja jo kielensä vuoksi vieras kohde.

Mahdollisuudet aitoon yhteistyöhön kasvavat, mitä enemmän on sekä suomalaisia että kiinalaisia ”tulkitsijoita”. Siksi kiinan kielen opintoja sekä Kiinan kulttuuriin ja yhteiskuntaan syventyviä tunteja tulisi tarjota suomalaisille jo lukiossa. Lisäksi ETA-maiden ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksuja olisi harkittava uudelleen tai ainakin pidettävä ne kohtuullisina. Olisi myös viimein aika tehdä vuosia julkisuudessa parjatusta maahanmuuttopolitiikasta aidosti joustava.

Kiinan viranomaiset ovat valinneet noin 40 avainyliopistoa, joihin he sijoittavat tuntuvia varoja. Yliopistoista on tarkoitus kehittää maailman huippuluokkaa edustavia korkeakouluja muutamassa vuosikymmenessä. Suomen tulisi selvittää näiden yliopistojen sekä maan kärkitutkimusinstituuttien erikoisalat ja luoda tutkijavaihto-ohjelmia juuri niillä aloilla, joilla suomalaisista osaajista olisi hyötyä. Esimerkiksi uuden innovaatioyliopiston alaisuuteen voitaisiin perustaa nano- tai biotieteiden suomalais- kiinalainen tutkimusinstituutti. On siirryttävä juhlavista laitosten ja valtioiden välisistä yhteistyösopimuksista huippuyksilöiden väliseen aitoon tutkimusyhteistyöhön.

Suomen innovatiivisen toimintaympäristön kehittämistä tutkinut Antti Hautamäki painottaa, että suomalaista innovaatioympäristöä täytyy jatkuvasti kehittää houkuttelevammaksi elämänlaadun sekä tutkimuksen tason ja ainutlaatuisuuden osalta. Silloin Suomi vetää puoleensa kiinalaisia, intialaisia sekä muita nousevien tiedevaltioiden lahjakkaimpia tutkijoita.

Kiina tekee nousuaan tieteen ja teknologian alalla, mutta kiinalaiset eivät todellisuudessa haasta suomalaisia osaamiskeskittymiä niin nopeasti kuin monista Kiinan kehitystä kuvaavista puheenvuoroista voisi päätellä. Kiinan on ratkottava valtaisia ongelmia yltääkseen tieteen suurvallaksi. Suomi voi säilyä vahvana tiedemaana turvaamalla sekä perustutkimuksen että soveltavan tutkimuksen. Tällöin Suomella on myös hyvät lähtökohdat tarttua Kiinan nousun luomiin mahdollisuuksiin. Todelliset osaajat Kiinassa etsivät hekin kaiken aikaa uusia yhteistyömuotoja.