Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Nato etsii itseään

Naton odotettu strategiatyö on päässyt vihdoin vauhtiin.Työhön kohdistuu sekä suuria odotuksia , että suuria huolia. Keskeisimpiä taustatekijöitä, jotka vaikuttavat ratkaisuihin ovat Afganistan, Obama ja Ranska.

Puolustusliitto Naton kauan odotettu strategiatyö on nyt käynnissä. Järjestön strategisen konseptin uudistamisen keskiössä on 12-henkinen korkean tason työryhmä Yhdysvaltojen entisen ulkoministerin Madeleine Albrightin johdolla. Työhön kohdistuu suuria odotuksia jos kohta myös suuria huolia.

Jäsenkunnan visiot puolustusliiton tulevaisuudesta käyvät nyt enemmän ristiin kuin edellistä strategiaa laadittaessa kymmenen vuotta sitten. Osaksi tämä johtuu siitä, että Naton jäsenkunta on tällä välin merkittävästi laajentunut. Strategiatyössä kohtaavat toisensa ensiksikin vanha ja uusi Nato. On selvää, että Naton transformaatiota jäsenten välisestä puolustusliitosta laaja-alaiseksi kriisinhallintatoimijaksi jatketaan. Mutta miten se tehdään ilman, ettei lopullisesti viedä uskottavuutta vanhan Naton ytimeltä, eli jäsenet keskinäiseen puolustukseen velvoittavalta viidenneltä artiklalta? Yhtälö on vaikea etenkin, kun monet uusista jäsenmaista ovat avoimesti kritisoineet Natoa sen perinteisen tehtävän laiminlyömisestä.

Toisen ulottuvuuden strategiatyössä muodostavat poliittinen ja sotilaallinen Nato. Nato on edelleen voittopuolisesti sotilasorganisaatio, mutta sen poliittiset ulottuvuudet ovat selkeästi vahvistuneet. Näihin kuuluvat poliittisluonteiset kumppanuudet ulkopuolisten maiden kanssa samoin kuin yhteistyösuhteiden edistämiseksi luodut foorumit. Naton sotilaallisen luonteen painottajat – kuten monet sen uusista jäsenmaista – ovat tiukkoina poliittiselle yhteistyölle lankeavan merkityksen suhteen. Hyvien suhteiden edistäminen esimerkiksi Venäjään ei niiden mukaan saa hämärtää järjestön sotilaallisten tehtävien hoitoa ja uhkakuva-analyysia. Perinteisten sotilaallisten konfliktien mahdollisuutta ja energiaturvallisuutta vaaditaan uudistettuun uhkakuvavalikoimaan. Uhkakuvien sisältö ja niitä koskevan luettelon laajuus onkin haasteellinen yksityiskohta määriteltäväksi. Luettelolla on operatiivinen luonne, eli Naton sotilaalliset rakenteet ja valmiudet mukautetaan uhkakuviin ainakin pidemmällä aikavälillä. Luettelo ei siis voi olla liian pitkä. Silti sen tulee sisältää koko laajassa jäsenkunnassa keskeisiksi mielletyt turvallisuuspoliittiset haasteet.

Naton toimintojen geopoliittinen painotus muodostaa kolmannen tärkeän ulottuvuuden sen uuden strategian hahmottelussa. Naton keskeisten uhkakuvien joukkoon kuulunevat kansainvälinen terrorismi ja joukkotuhoaseiden leviäminen. Kuinka laajalla sfäärillä geopoliittisesti Nato on valmis näihin uhkakuviin vastaamaan ja mikä on alueellisen ulottuvuuden merkitys tässä yhtälössä? Kuinka vahvasti Nato on siis tulevaisuudessa euro-atlanttinen turvallisuusyhteisö, vai onko siitä kehittymässä puhtaasti globaali toimija?

Kolme strategiatyöhön keskeisesti vaikuttavaa taustatekijää ovat Afganistan, Obama ja Ranska. Afganistanin operaatiosta saadut kokemukset vaikuttavat olennaisesti Nato-maiden arvioihin tulevan strategian painopisteistä yhtä hyvin uhkakuvien kuin geopolitiikankin suhteen. Osa jäsenkunnasta vaatii Natoa palaamaan juurilleen; osa on sitä mieltä, että Afganistan on yksinkertaisesti niin äärimmäinen esimerkki, ettei siitä voi vetää yleisempiä johtopäätöksiä Naton toimintakyvyn suhteen.

Sekä Barack Obaman valintaa Yhdysvaltojen presidentiksi että Ranskan paluuta Naton sotilasorganisaatioon on pidetty merkittävinä muutoksina transatlantismin tulevaisuuden kannalta. Obaman johdolla yhteisen sävelen on jälleen otaksuttu löytyvän Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä. Ranskasta on sen turvallisuuspolitiikan muutoksen kautta haettu sillanrakentajaa vanhalle liittosuhteelle.

Naton strategiatyössä nämäkin odotukset tulevat mitatuiksi. Sillä, miten Naton jäsenkunta yhdessä hahmottaa järjestön tehtävät ja luonteen, on joka tapauksessa globaalia merkitystä. Suomelle ei liene haitaksi, että avainroolissa on tanskalainen pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen joka tuntee hyvin Pohjois- Euroopan turvallisuuspolitiikan.

Teija Tiilikainen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimusverkoston johtaja. Hän aloittaa Ulkopoliittisen instituutin johtajana 1.1.2010.