Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kuka omistaa Arktisen jäämeren?

Timo Koivurova

Ilmastonmuutos on lisännyt kansainvälisen yhteisön kiinnostusta Arktisen alueen luonnonvaroja kohtaan. Rantavaltioiden esittämien vaatimusten taustalla on ensisijaisesti oikeudellinen prosessi, eikä suinkaan valtataistelu, kuten monet politiikan tutkijat ja tiedotusvälineet ovat tulkinneet.

Venäjä pystytti lippunsa Lomonosovin harjanteeseen Pohjoisnavan alle elokuussa 2007. Tekoa seurasi ympäröivien valtioiden vastalauseiden aallokko, jonka kansainvälinen media tulkitsi valtapoliittisten pyrkimysten lähtölaukaukseksi alueella. Tiedotusvälineet ja monet kansainvälisten suhteiden tutkijat näkivät Venäjän toiminnan kansainvälispoliittisena valtauksena, jossa oikeudellisilla säännöillä ei juuri ollut vaikutusta.

Ilmaston lämpeneminen sulattaa jäämerta ja avaa mahdollisuuksia merenkulkuun sekä alueen mittaamattomien luonnonvarojen hyödyntämiseen, erityisesti öljyn ja kaasun poraamiseen. Ilmastonmuutos on jo kiistatta aiheuttanut monia muutoksia Arktisen alueen luonnossa, ihmisyhteisöissä ja alueen valtioiden politiikkalinjauksissa. Onko ilmastonmuutos syynä myös siihen, että Arktisen jäämeren rantavaltiot – Venäjä, Norja, Tanska, Kanada ja Yhdysvallat – esittävät aluevaatimuksia jäämeren pohjaan? Tätä selitystä monet pitävät todennäköisenä. Arktinen jäämeri sulaa kiihtyvää tahtia ja useiden tutkijoiden mielestä kyse on ainoastaan siitä, milloin jäämeri on kokonaan jäävapaa. Jääpeitteen lähtö mahdollistaa taloudellisen toiminnan alueella, jonka öljy- ja kaasuvarannot ovat useiden arvioiden mukaan valtavat. Esimerkiksi British Petroleumin mukaan arktisella alueella saattaa olla jopa 25–50 prosenttia maailman vielä löytämättömistä öljy- ja kaasuvaroista, jotka sijaitsevat rauhanomaisilla alueilla.

Kaikki viisi jäämeren rantavaltiota ovat esittäneet aluevaatimuksia jäämerellä. Venäjä esitti jo vuonna 2001 vaateensa, joka kattoi melkein puolet jäämeren pohjasta. Pohjoisnavan alle pystytetty lippu osoitti sen olevan tosissaan. Muut rantavaltiot sekä Yhdysvallat reagoivat. Yhdysvallat totesi virallisessa kannanotossaan, että Lomonosovin merenalainen vuorijono ei ole minkään valtion vallattavissa vaan se on osa syvänmeren pohjaa. Rantavaltioilla oli ennen toista maailmansotaa vain kapea, 3–4 meripeninkulman aluemeri. Muutoin merialueet olivat aavaa merta, jossa maailman valtioilla oli vapaus harjoittaa kaikkea laillista toimintaa. Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman aloitti vuoden 1945 julistuksellaan kehityskulun, joka on muuttanut valtavasti merten hallinnointia.

Trumanin julistuksen mukaan Yhdysvalloilla on suvereenit oikeudet mannerjalustansa luonnonvaroihin. Valtio toisensa perään vahvisti oikeudet mannerjalustansa luonnonvaroihin. Lyhyen ajan kuluessa valtioiden mannerjalustaoikeuksien luonne vakiintui osaksi nykyistä kansainvälistä tapaoikeutta. Maailman jokaisella rantavaltiolla on mannerjalusta eli rantavaltion maa-alueeseen välittömästi liittyvä merenpohja-alue.

Neuvotteluissa syntyi ”merten perustuslaki”

Mannerjalustaoikeuksien vakiintumisen jälkeiset ongelmat ovat liittyneet lähinnä siihen, miten pitkälle valtion oikeudellinen mannerjalusta voi ulottua, ja mitä oikeuksia ja velvollisuuksia rantavaltiolla on mannerjalustalla. Rantavaltiolla ei ole yleistä toimivaltaa mannerjalustaansa. Sillä on suvereenit oikeudet ainoastaan luonnonvarojen käyttöön. Vuonna 1958 solmittu mannerjalustasopimus ei vielä pystynyt ratkaisemaan onnistuneella tavalla valtion mannerjalustan ulkorajan määritelmää.

”Merten perustuslaki” eli YK:n merioikeusyleissopimus syntyi pitkän kansainvälisen neuvotteluprosessin lopputuloksena. Sopimusta neuvoteltiin koko valtioyhteisön kesken vuodesta 1973 vuoteen 1982, ja siinä ratkaistiin erilaisten kompromissien kautta myös vaikea kysymys rantavaltion mannerjalustan ulkorajojen määrittämisestä. Samalla syvänmerenpohja määriteltiin ihmiskunnan yhteiseksi perinnöksi, jota hallinnoi Kansainvälinen merenpohjajärjestö.

Sopimuksen myötä rantavaltiot taipuivat määräykseen toimittaa tiedot mannerjalustansa ulkorajoista mannerjalustan rajaamista käsittelevälle YK:n toimikunnalle kymmenen vuoden kuluessa siitä, kun valtiosta oli tullut merioikeusyleissopimuksen jäsen. Vaikka toimikunnan päätös on suositus, sillä on myös oikeudellista merkitystä. Vasta, kun rantavaltio määrittelee mannerjalustansa ulkorajat suosituksen pohjalta, ne ovat lopulliset ja sitovat.

Venäjä oli ensimmäinen valtio, joka toimitti tiedot mannerjalustansa ulkorajoista YK:lle vuonna 2001. Toimikunta kuitenkin palautti esityksen takaisin Venäjälle, jotta maa hankkisi lisätietoja Arktisen jäämeren osalta. Näitä tutkimuksia Venäjä edelleen tekee. Se ei ole missään vaiheessa väittänyt, että Pohjoisnavan alle pystytetyllä lipulla olisi oikeudellista merkitystä, ja on myös luvannut toimittaa pyydetyt lisätiedot lähitulevaisuudessa.

Toimikunta on vastikään saanut valmiiksi suosituksensa Norjan vuonna 2006 jättämiin vaateisiin Arktisten alueiden osalta, joten Norja voi nyt suositusten pohjalta määritellä mannerjalustansa ulkorajat. Kun se näin tekee, ulkorajat ovat merioikeusyleissopimuksen mukaisesti lopulliset ja sitovat, ainakin muita jäsenvaltioita kohtaan.

Kanada liittyi merioikeusyleissopimuksen jäseneksi vasta vuonna 2003 ja Tanska vuonna 2004, näin ollen niiden määräajat tieteellisen ja teknisen tiedon toimittamiseen umpeutuvat vuosina 2013 ja 2014. Valtiot tekevät yhteistyötä mannerjalustansa ulkorajan tutkimuksessa, sillä tehtävä Arktisella jäämerellä on erittäin vaikea. Yhdysvallat on ainoa arktinen rantavaltio, joka ei ole meriyleisoikeussopimuksen jäsen. Myös se on alkanut kerätä tieteellistä aineistoa oikeudellisen mannerjalustansa ulkorajoista.

Valtapolitiikka ei selitä toimeliaisuutta

Vaikka media ja kansainvälisten suhteiden tutkijat vakuuttavat, että Arktisella jäämerellä käydään valtapoliittista kamppailua alueen resurssiherruudesta, se ei ole uskottava selitys mannerjalustoihin liittyvälle toimeliaisuudelle. Arktiset rantavaltiot ovat, ainakin tähän asti, noudattaneet esimerkillisesti kansainvälistä merioikeutta tutkiessaan ja määritellessään mannerjalustansa ulkorajan sijaintia.

Tähänastinen kokemus ei kuitenkaan takaa, että arktisten rantavaltioiden mannerjalustat saadaan määritettyä merioikeuden sääntöjen mukaisesti ja ettei ristiriitoja voisi syntyä. Esimerkiksi Arktista jäämerta halkovalla Lomonosovin harjanteella näyttää siltä, että sekä Kanada ja Tanska että Venäjä katsovat samojen harjanteen osien kuuluvan omaan mannerjalustaansa.

Yhdysvallat on puolestaan ilmaissut, että harjanne on osa Kansainvälisen merenpohjajärjestön hallinnoimaa syvänmerenpohjaa. Potentiaalista erimielisyyksistä huolimatta on oletettavaa, että arktiset rantavaltiot pystyvät sopimaan mannerjalustojensa ulkorajoista.

Miksi sitten media ja tutkijat ovat tulkinneet mannerjalustoihin kohdistuvan aktiivisuuden jonkinlaiseksi valtapeliksi? Yksi syy on varmasti se, että mannerjalustojen ulkorajojen määrittäminen on kestänyt niin pitkään. YK:n merioikeusyleissopimusta neuvoteltiin lähes kymmenen vuotta, ja se astui kansainvälisoikeudellisesti voimaan vasta vuonna 1994. Ensimmäinen määräaika teknisen ja tieteellisen tiedon toimittamiseen oli siis vuonna 2004. Määräaikaa jatkettiin toukokuuhun 2009.

Hitaasti etenevä oikeudellinen prosessi ei saa tiedotusvälineissä samanlaista näkyvyyttä kuin tarina ilmastonmuutoksen käynnistämästä taistelusta alueen valtavien luonnonvarojen hallinnasta. Kansainvälisiä asioita seuraavan tutkijayhteisön tulisi kuitenkin tarkistaa käsityksiään kansainvälisoikeudellisten sääntöjen merkityksestä, ainakin tässä tapauksessa.

 
Ulkopolitiikka 4/2009

Hienoja ihmisiä, surkeita hallituksia

Tapani Vaahtoranta

Kirsti Lintonen: Naisemme YK:ssa

Martina Ahola

Turkin päästötavoite +84 prosenttia

Andrew Jones

Afrikan maa käy kaupaksi

Olli-Matti Nykänen

Kiina kiertää vihreällä radalla

Olli-Matti Nykänen

Afrikan nousukausi jäi lyhyeksi

Matias Möttölä

Afrikalla on avaimet kasvuun

Martina Ahola

Afrikan demokratiakehitys on yhä haurasta

Martina Ahola

Burka vai tasavalta?

Laura Parkkinen

Ei sittenkään ihan tavallinen päähine

Toby Archer

Nixonilta mallia Iran-politiikkaan

Barbara Zanchetta

Kohti nollaa

Tarja Cronberg

Kirjatutka: Ydinaseita rauhanomaisen käytön varjolla

Pasi Nokelainen

Nato etsii itseään

Teija Tiilikainen

Klaanit hallitsevat Ukrainaa

Igor Torbakov

Kuka omistaa Arktisen jäämeren?

Timo Koivurova

Grönlanti sulaa irti Tanskasta

Lotta Numminen

Voimistuva Turkki herättää pelkoja EU:ssa

Olli-Matti Nykänen

Kirjavieras: Apuriippuvuus sitoo Afrikkaa

Joonas Pörsti

Kirjatutka: Uusi tiekartta Lähi-idän realiteetteihin

Pekka Vahvanen

Kirjatutka: Afrikan ikiyö

Kirsti ja Raimo Lintonen

Kirjatutka: Perspektiiviharhaa korjaamassa

Katri Pynnönniemi

Kirjatutka: Yksityisomistuksen suoja voisi demokratisoida Venäjää

Ville Ropponen

Kirjatutka: Köyhyys vaarantaa vaalit

Riikka Suhonen

Kirjatutka: Huumesodan laiha tulos

Janne Hopsu

Kirjatutka: Imperiumien hautausmaa

Olli Ruohomäki

Kirjatutka: Puolueet ovat hakoteillä arabimaailmassa

Janne Hopsu

Kirjatutka: Läntisiä uhkakuvia

Ulla Anttila

Kirjatutka: Mare narcoticum

Jaakko Blomberg

Kirjatutka: Presidentin kummat seikkailut

Vesa Sisättö

YK-järjestelmä käännekohdassa

Mari Luomi

Oikeutta kylänvanhimmalta

Joonas Pörsti