Kirjavieras: Apuriippuvuus sitoo Afrikkaa

Dambisa Moyo: Dead Aid. Why Aid is Not Working and How There is Better Way for Afrika. Farrar, Strauss and Giroux 2009, 188s.

Joonas Pörsti

Kehitysapu korruptoi ja köyhdyttää Afrikkaa, väittää Maailmanpankin entinen neuvonantaja Dambisa Moyo. Kirjassaan Dead Aid hän ehdottaa avun lopettamista. Sektorista vastaavan ministerin Paavo Väyrysen mielestä Moyo lyö kirveensä kiveen.

kuva Martina Ahola

Kehitysavusta ei ole juurikaan hyötyä alle dollarilla päivässä sinnitteleville miljoonille af­rikkalaisille, sanoo sambialai­nen ekonomisti Dambisa Moyo. Rikkai­den maiden antama apu jää pyörimään vastaanottavien valtioiden rattaisiin, li­hottaa avunsaajamaan virkamiesten ar­meijaa ja etäännyttää sitä omasta kan­sastaan. 

Itse asiassa apu estää Afrikkaa kehit­tymästä, koska hallituksilla ei ole mitään tarvetta parantaa maansa oloja. Palkkaa tulee muutenkin – ulkomailta.

Moyo arvostelee mahdollisimman kovin sanoin kansainvälisen kehitysyh­teistyön mekanismeja. Väitteidensä tuek­si hän marssittaa kylmiä tilastoja. Kehi­tysapua on kanavoitu Afrikkaan yli 300 miljardia dollaria vuoden 1970 jälkeen. Silti Saharan eteläpuolinen Afrikka on henkeä kohti laskettuna nyt köyhempi kuin 40 vuotta sitten.

Moyo myöntää, että apua käytettiin 1950-luvulta alkaen kylmän sodan väli­neenä, jolla voideltiin maanosan diktaat­toreita molemmissa ideologisissa leireissä. Tulokset eivät voineet ollakaan kovin hyviä.

Viime vuosikymmeninä avun ehtoja on tarkistettu. Länsimaailma jatkaa Moyon mielestä kuitenkin saman pakkomiel­teen vallassa, jonka mukaan kehitysapu on ainoa ratkaisu Afrikan lukemattomiin ongelmiin. Häntä tuntuu puistattavan länsimaiden syyllisyydentuntoinen apu­kulttuuri, jonka hyväntoivon lähettiläiksi on kiinnitetty Bonon kaltaisia poptähtiä.

Moyo ehdottaa kirjassaan kehitys­avun lopettamista viiden tai kymmenen vuoden siirtymäajalla. Avun tilalle hän esittää oikeudenmukaisempaa maail­mankauppaa etenkin maataloussektoril­le. Korvaavaa rahoitusta Afrikan valtiot saisivat myös esimerkiksi sijoittajille tarjoamistaan joukkolainoista.

Kirjan radikaaleja johtopäätöksiä on tutkittu tarkkaan ja myös arvosteltu maailmalla. Sanomaa on alleviivannut, että kirjoittaja on 40-vuotias, Sambiassa syntynyt kansainvälisen uran luonut nainen.

Moyo on opiskellut Harvardissa, väitellyt Oxfordissa ja työskennellyt Maailmanpankin neuvonantajana sekä pankkiiriliike Goldman Sachsissa. Time-lehti valitsi hänet vuoden 2009 sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalleen maailmassa. Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrynen luki Moyon kirjan UP-lehden pyynnöstä. Väyrysen mielestä Moyo on oikeassa korostaessaan yksi­tyisen sektorin merkitystä kestävässä kehityksessä. Hän on kuitenkin eri miel­tä avun haitallisista vaikutuksista.

UP: Dambisa Moyon mukaan kehitys­apu on syynä Afrikan kasvavaan riippu­vuuteen ja alikehittyneisyyteen. Miten kommentoitte kirjan perusväitettä?

Väyrynen: Hänen argumentaatiossaan on tässä kohtaa perustavanlaatuinen heikkous. Köyhyys ei johdu siitä, että on annettu apua, vaan avusta huolimatta. Pitäisi keskustella enemmän siitä, miten apua annetaan eikä leimata kaikkea apua kielteisesti, kuten hän tekee vaatiessaan, että siitä pitää päästä irti.

Moyo on aivan oikeassa siinä, että yksityisen sektorin merkitystä pitää ko­rostaa. Olemme tehneet niin pari vuotta sitten kirjoitetussa Suomen kehityspoliit­tisessa ohjelmassa, ja siihen suuntaan koko kansainvälinen yhteisö on nyt liikkumassa. Moyon kirjan ansiosta voimme ehkä vielä terävöittää uutta linjaa.

Kehityspoliittisessa ajattelussa on ollut kautta aikojen kaksi filosofista koulukuntaa, jotka ovat kamppailleet keskenään. Toisen suunnan mukaan ke­hitysyhteistyön pitäisi olla kansainvälis­tä sosiaaliapua, joka jatkuu loputtomiin. Toinen ajattelutapa korostaa kehitystä ja yhteistyötä: pitää saada aikaan kestävää kehitystä sekä yhteistyötä meidän ja kumppanimaan välillä.

Olemme painottuneet nyt liiaksi sosiaaliapuun ja laiminlyöneet infrastruk­tuurin ja yksityissektorin kehittämisen. Vuonna 2000 luotiin kahdeksan YK:n vuosituhattavoitetta. Köyhyyteen liittyviä tavoitteita on helppo mitata, joten niille voitiin asettaa määrälliset indikaattorit.

Köyhyyden poistaminen on oikea tavoite, mutta virhe tapahtui kun alettiin ajatella, että on pyrittävä vaikuttamaan suoraan indikaattoreihin pumppaamalla rahaa kehitysmaille julkisen sektorin kautta. Toiminta on sinänsä perusteltua, mutta se merkitsi, että Euroopan unioni ja muut pohjoiset avunantajat ovat ve­täytyneet infrastruktuurin ja yksityisen sektorin tuotannon, kuten maatalouden kehittämisestä.

Tämä on yksi syy siihen, että maail­massa oli tämän vuosikymmenen lopulla ruokakriisi, kun maaseutuun ei ollut panostettu.

Eli panostaminen suoraan köyhyyden vähentämiseen on johtanut infrastruk­tuurin ja yksityisen sektorin unohtami­seen?

Kävin ensimmäisen kerran Tansaniassa 1970-luvulla ja nyt uudelleen 2007. Olin ällistynyt, kuinka puutteellinen infra­struktuuri maassa on tälläkin hetkellä: noin 90 prosentilla ihmisistä ei ole säh­köä. Tiet ovat niin kurjassa kunnossa, että sadekauden aikana ei pysty liikku­maan mihinkään. Kymmenien vuosien ajan on annettu apua Tansaniaan, ja silti infrastruktuuri on tässä kunnossa.

Mitalin toinen puoli on, että Kiina ja monet muut uudet avunantajat ovat keskittyneet etelän maiden välisessä yh­teistyössä infrastruktuuriin ja tuotannol­lisen toiminnan hyödyntämiseen. Ne ovat olleet vähemmän mukana sosiaali­sektorilla vaikuttamassa köyhyyden poistamiseen.

Olen markkinoinut maailmalla kon­vergenssin ajatusta ja saanut sille vasta­kaikua. Se tarkoittaa, että nyt pitäisi yhdenmukaistaa toimintoja niin, että EU ja muut pohjoiset toimijat alkaisivat jälleen panostaa enemmän infrastruk­tuuriin ja yksityiseen sektoriin. Toisaalta esimerkiksi Kiinalla ja Intialla olisi kehi­tysmaina aivan korvaamatonta tietoa siitä, miten voidaan kehitysmaaolosuh­teissa luoda perusterveydenhuoltoa ja antaa perusopetusta. Meidän pitäisi roh­kaista niitä tulemaan enemmän tälle puolelle. Jos saamme tällaisen muutok­sen aikaan, silloin Afrikalla on hyvä tu­levaisuus.

Moyon yksi keskeinen argumentti on, että kehitysapu on korruptoivaa ja synnyttää huonoa hallintoa. Se on mi­nusta absurdi väite, mutta niin hän väittää. Silti hän katsoo täysin sinisin silmin kiinalaisten toimintaa Afrikassa.

Kiinan toimintaa arvostellaan Afri­kassa ennen muuta siitä, että Kiina ei piittaa kumppanimaiden demokratiasta, ihmisoikeuksista ja hyvästä hallinnosta. Kiinalaiset ovat suorastaan pitäneet oh­jelmajulistuksenaan, että he eivät puutu kumppanimaiden sisäisiin asioihin.

Moyo huomauttaa, että länsimaat an­toivat niinkin hiljattain kuin 2006 Zim­babwen diktaattorille Robert Mugabel­le 300 miljoonaa dollaria. Onko länsi­mailla siis aihetta moraaliseen ylem­myyteen?

Tällä hetkellä EU, Yhdysvallat ja muut pohjoisen avunantajat toimivat käsityk­seni mukaan kestävästi. Mutta on paljon kehitysmaita, joiden olot kerta kaikkiaan ovat epädemokraattiset. Siitä ei saa ran­gaista kansaa, vaan täytyy yrittää har­joittaa yhteistyötä. Pitää silti yrittää toimia niin, ettei edistetä korruptiota, vaan sitä karsitaan.

Tässä kohtaa saan politiikalleni tu­kea Moyolta. Kun tulin ministeriksi kaksi vuotta sitten, olin erittäin epäilevä sen suhteen, onko yleinen budjettituki viisasta. Virkamiehet olivat budjettituen kannalla ja puolustivat sitä. Yleinen budjettituki on äärimuoto siitä 2000-lu­vun väärinkäsityksestä, että kehitysmai­hin pitää pumpata rahaa julkisen sekto­rin kautta.

Sektorikohtainen budjettituki on toi­nen juttu, siinä rahoitetaan ohjelmia, joista yhdessä sovitaan. Korruption kar­siminen yleensä onnistuu siinä. Olen jäädyttänyt yleisen budjettituen, ja nyt valmistelemme painopisteen siirtämistä sektoritukeen.

Moyon mukaan apua saavat kehitys­maiden hallitukset eivät ole vastuussa omalle kansalleen, vaan ulkomaisille avunantajille. Muuttaako sektorikohtai­nen apu tätä asetelmaa mitenkään?

Tämä apuriippuvuuteen liittyvä kritiikki koskee tietysti kaikkea budjettitukea. Pitäisi tavoitella sellaista tilannetta, jossa apu suunnataan yksityisen sektorin ke­hitykseen, joka loisi kasvua. Näin valtio saisi verotuloja omien menojensa katta­miseen.

Se vahvistaisi yhteyttä kansan ja päät­täjien välillä: jos veroja kerätään, ne on myös käytettävä hyvin. Suunta on oikea, mutta siihen ei voi yhtäkkiä hypätä.

Mikä voisi olla tehokkain tapa apuriip­puvuuden vähentämiseen?

Kaikkein köyhimmissä kehitysmaissa yk­sityissektorion jokseenkin sama kuin maatalous. Yksittäisten pienviljelijöiden tukeminen on oleellista kehitykselle aivan samalla tapaa kuin se oli täällä pohjoises­sa. Heille voidaan tarjota parempia työ­kaluja, siemeniä, lannoitteita ja heitä voidaan neuvoa viljelemään paremmin.

Seuraavassa vaiheessa syntyy vähän ylijäämää, eikä kaikki mene oman per­heen kulutukseen. Syntyy markkinat ja tarvetta pajoille, jotka tekevät kuokkia. Toisaalla on pieniä yrityksiä, jotka jau­havat jyvät jauhoiksi ja myyvät tavaran eteenpäin. Se on asteittainen prosessi, jossa infrastruktuurin merkitys koros­tuu.

Voiko köyhimpien maiden maatalous­sektori kehittyä nykyisessä kilpailutilanteessa, jossa rikkaat maat tukevat maataloustuotantoaan?

En osta väitettä, että Euroopan unionin maataloustuki olisi ongelma Afrikan kannalta. Ensinnäkin kehitysmaissa pi­täisi ensisijaisesti keskittyä oman kansan ruokkimiseen ennen kuin kehitetään vientimarkkinoita. Toisaalta kasvavat ruokamarkkinat ovat kehitysmaissa. Maatalouskauppa tulee painottumaan etelän maiden välille.

Mistä tiedämme että kehitysavussa tehdään nykyisin jotain oikein, kun virheitä on tehty aiemmin niin paljon?

Täyttä varmuutta ei tietenkään ole, mut­ta oppia on kertynyt eri vuosikymmeni­nä tehdyistä virheistä. Toimintatapa ha­kee vähitellen uomaansa. Kehityspolitii­kan pahimmat virheet on tehty, kun on lähdetty johonkin yksipuoliseen ajatte­luun.

Miten Afrikan nopea väestönkasvu vai­kuttaa köyhyyteen?

Muistan elävästi, kun liikuin 1980-luvul­la useissa Afrikan maissa ja puhuimme väestönkasvun merkityksestä. Esimer­kiksi Keniassa oli neljän prosentin väes­tönkasvu. Sanoin, että te köyhdytte, koska luonnonvarat ovat rajalliset ja talouskasvu kolme prosenttia. He suun­nittelivat alentavansa väestönkasvun kolmeen prosenttiin vuoteen 2000 men­nessä.

Nyt se taitaa olla niillä tienoilla, mutta kenialaisia on tuplasti 1980-lu­kuun verrattuna. Kun tapasin Kenian metsäministerin, hän kertoi heidän hä­vittäneen maansa metsät viimeisten 20 vuoden aikana. Niin tapahtui, koska väestönkasvu on ollut voimakasta ja polttopuun tarve suuri eikä ole huoleh­dittu kestävästä metsätaloudesta. Mo­nessa maassa henkeä kohti lasketut tulot ovat vähentyneet, vaikka on saatu jon­kinlaista kasvua aikaan.

Onko Suomella esimerkkejä tulokselli­sesta kehitysavusta?

Herää kysymys, olisiko esimerkiksi Etiopian, Kenian, Sambian tai Tansanian tilanne parempi ilman Suomen antamaa apua. Rohkenen väittää, että sillä on saatu jotain aikaan. Mutta sitä on vaikea todistaa, koska toista vaihtoehtoa ei ole koettu.

Avulla on esimerkiksi parannettu koulutusjärjestelmiä pysyvästi. Kysymys ei ole ollut vain lasten opettamisesta tiettyinä vuosina, vaan on käynnistetty opettajankoulutusta, joka toimii nyt af­rikkalaisin voimin.

Keniassa perustettiin Suomen tuella 1980-luvulla kaksi osuustoimintameije­riä. Merun meijeri toimii edelleen, toinen on lakannut toimimasta. Merun meije­rillä on valtava merkitys alueen kehityk­selle: kymmenettuhannet tilalliset toimit­tavat sinne maitoa. Ilman meijeriä alue olisi hyvin köyhä, mutta sen avulla hei­dän tulotasoaan on voitu parantaa.

Jos lasketaan Euroopan ja muiden maiden kokonaispanostus, kehitysyhteis­työn tulosta ei voi pitää kovin hyvänä. Mutta ilman sitä tilanne olisi todennä­köisesti paljon huonompi. Moyo lyö minusta kirveensä kiveen perusväittees­sään, että apu on syynä Afrikan köyhyy­teen.

Oikeampaa on sanoa, että massiivi­sesta avusta huolimatta ei ole aikaansaa­tu kehitystä, koska yhteistyön sisältö ei ole ollut onnistunutta.

Joonas Pörsti/UP

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää