Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Afrikan ikiyö

Gérard Punier: Africa's World War. Congo, the Rwandan Genocide and the Making of a Continental Catastrophe. Oxford University Press 2009, 529 s.

Kirsti ja Raimo Lintonen

Afrikalla on sitkeä maine toivottomuuden maanosana tai ”ikiyön” mantereena, lainataksemme Ilkka Remeksen kirjan nimeä. Kongon demokraattista tasavaltaa on puolestaan kutsuttu Joseph Conradin kuuluisan kirjan mukaan pimeyden sydämeksi, joka imee koko maanosan mukanaan.

Kongo on myös osoitus siirtomaavallan ja kylmän sodan luomasta epämuodostumasta, jonka nähdään usein edustavan Afrikan pahimpia puolia. Ovatko Afrikka ja Kongo siten tuomittuja väkivaltaan ja kurjuuteen?

Tunnetun ranskalaisen Afrikka-asiantuntijan Gérard Prunier’n kirja tarjoaa tästä paljon näyttöä. Laskimme siitä ainakin 60 mainintaa joukkomurhista Kongossa ja sen lähivaltioissa vuosina 1990–2007. Näistä valtaosa tapahtui juuri Kongossa. Vuosina 1998–2000 sotien seurauksena kuoli arviolta viisi miljoonaa ihmistä. Erityisesti väkivallasta pahimmin kärsivää itäistä Kongoa kuvataan kärjistetysti teurastamoksi.

Afrikassa käytiin vuosituhannen vaihteessa maanosan ensimmäinen maailmansota. Nimitys on perusteltu, koska sotaan kytkeytyi valtioita Libyasta Etelä-Afrikkaan. Sotilaallisesti mukana oli kymmenen Afrikan maata ja välillisesti ainakin viisi muuta. Afrikassa konfliktit kietoutuvat helposti toisiinsa, sillä rajavalvonta on olematonta, etnisten yhteisöjen asuinalueet jakautuvat useaan valtioon ja valtiot kärsivät sisäisistä konflikteista.

Afrikan poliittinen maisema näyttää Prunier’n katsannossa synkältä. Ennen yksioikoisia johtopäätöksiä ongelmat on kohdennettava ja ositettava, jotta nähdään mustan ja valkoisen eri sävyt. Perusongelma on hutujen ja tutsien välisen konfliktin jääminen vaille ratkaisua Ruandan vuoden 1994 kansanmurhan jälkeen. Sisällissodan voitti Ruandan isänmaallinen rintama (RPF), ja tappion kärsineet hutujohtajat armeijoineen pakenivat suuren pakolaisjoukon mukana Kongoon. Kansainvälinen yhteisö oli jäänyt konfliktissa lähes toimettomaksi.

Vaikka kyse oli Ruandan ja Kongon välisestä konfliktista, Afrikan maailmansota oli pitkälti ulkopuolisten valtioiden, ja erityisesti Ruandan, Ugandan, Angolan ja Zimbabwen sotaa Kongon maaperällä. Ulkopuolisten intressit väliintuloon olivat yleensä rajallisia. Kun sodan taloudelliset ja poliittiset kustannukset kohosivat, pysyvä sotilaallinen voitto katosi näköpiiristä eikä odotettuja kaupallisia hyötyjä saatu, ulkopuoliset yleensä vetäytyivät. Keskeisten johtajien, kuten Angolan Unita-sissiliikeen Jonas Savimbin (2002) ja KDT:n presidentin Laurent-Désiré Kabilan (2001), kuolemat loivat valmiutta irtautua sodasta.

Kansainvälinen yhteisö, jota Prunier arvostelee kovin sanoin, on vastoin odotuksia saanut liikkeelle vuonna 1998 alkaneen rauhanprosessin, joka raadollisuudestaan ja ajoittaisesta kaoottisuudestaan huolimatta on muodostunut varsin elinvoimaiseksi. Monet tekijät ovat osallistuneet rauhanprosessiin. Esimerkiksi Etelä-Afrikka on Yhdysvaltain tavoin taivutellut sitkeästi konfliktiosapuolia sekä isännöinyt neuvotteluja. Kiistan osapuolia on houkuteltu neuvottelupöytiin lainoja ja apua koskevin ehdollisin lupauksin.

Rauhanprosessi ei ole kuitenkaan ollut kovin oikeudenmukainen: siinä on palkittu osapuolia, jotka olivat asein riistäneet Kongon luonnonvaroja sekä ryöstäneet ja surmanneet siviilejä. Väkivallan väheneminen on kuitenkin mahdollistanut elämän normalisoitumisen sekä valtioinstituutioiden rakentamisen. Osittain rauhanprosessin ansiosta uuden Afrikan maailmansodan todennäköisyys on nyt vähäinen, vaikka väkivaltaisuuksia on ollut edelleen Kongon itäisissä maakunnissa.

Olisiko järkevää jakaa Kongo osiin sekä yleensäkin suorittaa Afrikan rajankäynti uudelleen, kuten Miamin yliopiston kansleri Jeffrey Herbst ja eteläafrikkalaisen Brenthurst- säätiön johtaja Greg Mills ovat toistuvasti esittäneet? He ovat ehdottaneet keskeiseksi jakokriteeriksi asevoimien sotilaallisia voimasuhteita. Tällaista jakoa ei Afrikassa voida hyväksyä. Esimerkiksi itäiseen Kongoon olisi mahdotonta muodostaa uutta sisäisesti ja ulkoisesti legitiimiä valtiota. Sen sijaan sekasorto ja väkivalta lisääntyisivät.

Hyvä uutinen on, että Afrikassa on mahdollista hallita vaikeita konflikteja. Kongon kestävä rauha on kuitenkin vielä kaukana. Poliittisten ja taloudellisten instituutioiden luominen on edistynyt ja paikallistasolta kuullaan menestystarinoita, mutta kongolaisten aineellinen ahdinko ei ole kokonaisuudessaan vähentynyt. Poliittinen kulttuuri ei näytä edelleenkään suosivan vallan jakamista ja vastuunalaisuutta. Kestävän rauhan rakentaminen vaatii kansainväliseltä yhteisöltä kärsivällisyyttä ja pitkän aikavälin sitoutumista. Edistys on mahdollista mutta hidasta.

Kirsti Lintonen työskenteli suurlähettiläänä Etelä-Afrikassa 2000–2005 ja YK-suurlähettiläänä 2005–2009. Raimo Lintonen on politiikan tutkija.

Lue lisää:

Gérard Prunier, The Rwanda Crisis, History of a Genocide, Columbia university Press, New York, 1995.

Joseph Conrad, Pimeyden sydän. (alkup. Heart of Darkness, 1902), Loisto, Helsinki, 2005.

Adam Hochschild, Kuningas Leopoldin haamu (King Leopold's Ghost, 1998). Tammi, Helsinki 2004.

Jeffrey Herbst & Greg Mills, There Is No Congo, Foreign Policy, March/April 2009,

http://www.foreignpolicy.com/story/cms.php?story_id=4763, 27.10.2009.

Jeffrey Herbst & Greg Mills, The Future of Africa: A New Order in Sight? Adelphi Paper 361, 2003, The International Institute for Strategic Studies, London, 2003.

Grasping the Nettle, Analyzing Cases of Intractable Conflict, Chester A. Crocker, Fen Osler Hampson & Pamela Aall (toim.), United States Institute of Peace Press, Washington D.C., 2005.

Ilkka Remes, Ikiyö, WSOY, Helsinki, 2003.