Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Yksityisomistuksen suoja voisi demokratisoida Venäjää

Arto Luukkanen: Kuka omistaa Venäjän? WSOY 2009, 232 s. & Boris Nemtsov ja Vladimir Milo: Putinismi ja Venäjän rappio. Like Kustannus 2009, 94 s.

Ville Ropponen

Vladimir Putinin presidenttikaudella lanseerattu ”ohjattu demokratia” on parantanut venäläisten elämää, vahvistanut lakia ja järjestystä ja tukenut talouskasvua. Kansalaisoikeudet ja vapaus ovat ehkä huvenneet, mutta tilalle on tullut vakautta. Tällainen on kuva, jonka Venäjän nykyiset vallanpitäjät haluavat luoda.

Täysin erilainen käsitys syntyy kahdesta uutuusteoksesta. Venäläisten poliitikkojen Boris Nemtsovin ja Vladimir Milovin pamfletti Putinismi ja Venäjän rappio kirskuttaa kritiikkiä kuin valssattua terästä. Dosentti Arto Luukkasen Kuka omistaa Venäjän analysoi itänaapurin nykytilan lisäksi talouden ja vallan suhteita historian saatossa.

Molemmissa teoksissa Venäjän kehitystä tarkastellaan talouden näkökulmasta; Putinia pidetään Venäjän todellisena johtajana. Luukkanen käyttää Putinin hallinnosta termiä ”sekurokratia”, iso osa Putinin kaartista kun on turvallisuuspalvelutaustaisia. Sekurokratia vaikuttaa Luukkasen mukaan pyrkivän neuvostojärjestelmän restauraatioon ja Kiinan mallin toisintoon. Nykyinen presidentti Dmitri Medvedev ei tunnu kykenevän itsenäiseen politiikkaan.

Nemtsov ja Milov ovat opposition Solidaarisuus-liikkeen johtoon kuuluvia liberaalipoliitikkoja. He vaativat Putinin autoritarismin kumoamista: demokratia, sananvapaus ja oikeusvaltio on palautettava. He myös uskovat, että 1990-luvun tyylinen uusliberaali talouspolitiikka olisi Venäjän pelastus.

Neuvostoliitossa kaikki omaisuus kuului valtiolle. Venäjän porvarillinen vallankumous palautti omistamisen vapauden vain näennäisesti. Yksityistäminen revähti rosvokapitalismiksi. Pieni joukko oligarkkeja kahmi omaisuuksia.

Turvallisuuspalvelut marssivat Venäjän pelastamisen nimissä valtaan 2000-luvulla; sekurokratia miehitti talouden komentokorkeudet. Entinen öljyyhtiö Jukosin johtaja Mihail Hodorkovski ei ollut pahempi kuin muut oligarkit. Mutta kun hän pyrki politiikkaan ja kehittämään Venäjästä liberaalia demokratiaa, hänet pantiin vankilaan.

Arvostelijoiden mukaan Venäjän talouskasvu Putinin kaudella perustui pitkälti öljyn hinnannousuun. Nemtsov ja Milov heittävät Putinille tiukan kysymyksen. Miksi öljytuloja ei hyödynnetty terveydenhuollon ja eläkejärjestelmän kehittämiseen? Julkisten palvelujen rahoitusta on 2000-luvulla päinvastoin leikattu.

Putinismi ja Venäjän rappio käsittelee lisäksi monia muita teemoja, kuten laillisuuden ja tuomioistuinten riippumattomuuden katoamista, asuntotilanteen ja tieverkon heikkoa kuntoa, kansalaisten terveyden romahtamista ja väestönvähenemistä. Rikollisuus on lisääntynyt, vaikka viranomaisten määrärahat ovat moninkertaistuneet.

Taistelu oligarkkeja vastaan on yksi putinismin mainoslauseista. Silti Venäjän talous on erittäin keskittynyttä. Valtaosan isoista yksityisistä yhtiöistä omistavat 23 Kremlin luotto-oligarkkia, jotka ovat ryhmittyneet klaaneiksi sekurokratian syliin.

Valtio on ottanut haltuunsa energiaalan. Kiinan tyyliin on perustettu jättimäisiä valtionkorporaatioita, jotka ovat mahdollistaneet astronomisen korruption. Venäjä sijoittui Transparence Internationalin korruptiolistalla vuonna 2000 sijalle 82, kahdeksan vuotta myöhemmin sijoitus oli laskenut 147:ään. Korruptio läpäisee koko yhteiskunnan. Jopa kunnallisista kouluista ja päivähoitopaikoista on maksettava lahjuksia.

Ulkomaalainen omistus Venäjällä on vaikeutunut, kun strategiset alat on lailla suljettu ulkomaisilta ja valtio on ottanut haltuunsa länsiyhtiöiden omistuksia. Onko verovaroilla tehty Fortumin miljardi-investointi turvassa Venäjällä, Luukkanen kysyy. Hän ei vastaa, mutta arvelee, että nykyinen häilyvän omistuspolitiikan ja ulkomaisten omistusten häirinnän tie vie Venäjän ennen pitkää raaka-aineita tuottavaksi kehitysmaaksi.

Venäjän talouden nousun edellytys olisi yksityisen omistusoikeuden turvaaminen. Tämä taas ennen pitkää johtaisi poliittisen monopolin murtumiseen. Taloudellisen vallan hajaantuminen loisi Luukkasen mukaan yhteiskuntaan kil pailevia valtaryhmiä, joiden pyrkimyksestä tasapainoon voisi syntyä todellinen parlamentarismi ja demokratia.

Kuka omistaa Venäjän taustoittaa oivasti Venäjän vuosituhantista omistamisen perinnettä, joka on melko erilainen kuin Euroopassa.

Yksityisomistus syntyi keskiaikaisessa Kiovan Rusin valtakunnassa kirkon, ruhtinaiden ja vapaiden talonpoikien maanomistuksena. Mongolivallan ja myöhemmin Moskovan suuriruhtinaskunnan aikana vakiintui kuitenkin patrimoniaalinen eli isänperintöön perustuva käsitys omaisuudesta. Perinteen huipentuma oli Iivana Julma, jonka oikuista riippuivat alamaisten henki ja omaisuus.

Venäjällä valtio hallitsi kaikkea, myös kaupankäyntiä. Vahvaa aatelistoa, porvaristoa, kiltoja tai kauppakaupunkeja, joista parlamentarismi nousi Euroopassa, ei syntynyt. Valtio saneli pakolla niin modernisaation kuin reformitkin. Omistamisen vapaus ja lainsuoja olivat voimassa 1785–1917, mutta lokakuun vallankumous 1917 pysäytti venäläisen kapitalismin kehityksen. Oikeusvaltion puuttuessa omistaminen on Venäjällä usein politisoitunut. Ainoa varma tae omaisuuden pysyvyydestä on ollut suhde Kremliin.

Molempien kirjojen mukaan Putinin autoritarismi selittyy pyrkimyksellä peitellä omaisuuden uusjakoa, joka on naamioitu valtio-omistuksen palauttamiseksi. Kreml kuristaa sananvapautta, toisinajattelua ja oppositiota sekä lietsoo kuvaa juonittelevasta lännestä. Propaganda peittää ristiriidat. Vapaa tiedonvälitys ja aito poliittinen kilpailu paljastaisivat talousrikokset. Sekurokraatit menettäisivät miljarditulonsa ja edessä olisi ehkä myös vankila, tietävät Nemtsov ja Milov.

Oppositiopolitiikot vitsovat Putinia Venäjän ulkosuhteiden pilaamisesta. Uhittelu ja kolonialistinen asenne ovat loitontaneet länsimaiden lisäksi IVYmaat. Haluaako Putin eristää Venäjän? Kiinaa Putin on mielistellyt ja päästänyt sen vaikutuksen kasvuun Keski-Aasiassa. Kirjoittajat uskovat Itä-Siperiasta kiinnostuneen Kiinan olevan jopa sotilaallinen uhka, Venäjän armeija kun on päästetty rappiolle.

Georgian sota keikutti Venäjän taloutta, maasta pakeni sodan jälkeen 300 miljardia dollaria. Nyt Venäjä kamppailee talouskriisissä ja valtion vakausrahastot hupenevat. Molempien teosten kirjoittajat pitävät periaatteessa mahdollisena, että Putinin valta romahtaa talouskriisissä. Tällaista tilannetta ei kummassakaan teoksessa analysoida.

Venäjän demokraattien rivit ovat tällä hetkellä melko heiveröisiä, kun taas kansallismielisten puolueiden ja ryhmien kannatus nousee uhkaavasti.