Kirjatutka: Puolueet ovat hakoteillä arabimaailmassa
Marina Ottaway, Amr Hamzawy (toim.): Getting to Pluralism. Political Actors in the Arab World. Carnegie Endowment for International Peace 2009, 118 s.
Kansalaisjärjestöistä ja kansalaisyhteiskunnasta ei ole pelastamaan arabimaita poliittiselta pysähtyneisyydeltä. Joukkoliikkeet voisivat saada aikaan uudistuksia, mutta joko tällaisia liikkeitä ei ole, tai ne ovat spontaaneja ja lyhytikäisiä – tai hallitusten ohjaamia, todetaan Carnegie Endowment -tutkimuslaitoksen tutkijoiden Marina Ottawayn ja Amr Hamzawyn toimittamassa kirjassa Getting to Pluralism.
Tutkijoiden viesti on, että muutoksia haluavien länsimaiden ei kannata sijoittaa avokätisesti kansalaisyhteiskunnan toimijoihin arabimaailman politiikassa. Peliä hallitsevat autoritääriset hallitukset, islamistiset liikkeet ja sekulaarit puolueet.
Vaikka arabimaiden poliittiset järjestelmät eivät ole samasta muotista valettuja, yhteisiä tekijöitä löytyy paljon. Kirjoittajat kuitenkin torjuvat arabimaailman ulkopuolella joskus elävää käsitystä, että arabimaiden politiikka olisi seurausta uskonnollisesta, kulttuurisesta tai taloudellisesta erikoislaadusta. Heidän mukaansa vallitseva poliittinen tilanne johtuu poliittisen vallan epätasapainosta, mikä yleensä sallii johtajien lähipiireineen pysyä vallassa ilman vakavasti otettavia haastajia.
Arabimaat eivät elä ajattomuudessa globalisaation muutosten keskellä. Valtaapitävät yrittävät sopeutua muutoksiin asemansa säilyttäen. Muutokset ovat kuitenkin kosmeettisia. Koska reformit tehdään ylhäältä käsin, tavoitteena on modernisoiminen, ei demokratisoituminen, kirjoittajat muistuttavat.
Sekulaarit puolueet ovat kriisissä. Sosialistit ja liberaalit ovat vailla selkeää identiteettiä ja uusia johtajia, eikä niillä ole kunnon puolueorganisaatioita tai keinoja saada äänestäjiä liikkeelle. Esimerkiksi Egyptissä al-Wafd oli 1930-luvulta 1950-luvulle kansallismielinen voimatekijä, mutta se on menettänyt kompassinsa. Puolue on liittoutunut muslimiveljeskunnan kanssa, mutta ajaa kuitenkin tiukasti talouden vapauttamista.
Sekulaareilla puolueilla olisi mahdollisuus kasvattaa rooliaan, mutta äänestysprosentit ovat matalia ja ihmiset kyynisiä. Puolueet käyvät kahden rintaman taistelua sekä valtaeliittiä että islamisteja vastaan. Kirjoittajien mukaan juuri puolueiden kriisi on keskeinen este arabimaailman demokratisoitumiselle.
Ottaway ja Hamzawy myös muistuttavat, ettei demokratia ole välttämättä sekulaarien puolueiden päätavoite. Osa niistä on valtaapitävien liittolaisia, osa taktisessa yhteistyössä islamistien kanssa.
Islamististen liikkeiden kohdalla kysymysmerkkinä on demokratia ja siihen liittyvät arvot. Islamistit ovat keskenään erimielisiä siitä, miten osallistua politiikkaan samaan aikaan uskonnollisena ja poliittisena toimijana, vai ollako ollenkaan mukana. Kirjan mukaan politiikkaan osallistuminen pakottaa islamistit keskittymään politiikan sisältöön ja yhteiskunnan ongelmiin. Ideologia saa jäädä takapenkille.
Myös turvallisuuskoneiston tukemien johtajien mielivalta tuodaan esiin, mutta se saa mielestäni liian vähän huomiota oppositiotoiminnan rajoittajana. Karismaattiset ja vaikutusvaltaiset oppositioedustajat yritetään sitoa eliittiin tai vaimentaa voimakeinoin. Vankilan tai haudan uhmaaminen vaatii rohkeutta.
Kirja ei ennusta mullistuksia. Arabimaiden pinnan alla on sen mukaan elinvoimaisia yhteiskuntia, joiden energia kanavoituu suoraan aktivismiin. Toiminta on kuitenkin hajanaista ja vailla selkeää päämäärää, mikä tukee valtaapitävien, sekulaarien puolueiden ja islamistien välille vakiintunutta kolmijakoa.
Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja.
Sähköposti
Facebook
LinkedIn
Twitter
Lisää