Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Viro haluaa kaasuputken ilman venäläisiä

Kaasuputken mahdollinen rakentaminen Itämeren halki Venäjältä Saksaan kuohuttaa Viroa. Keskustelua hallitsee todistelu hankkeen turvallisuuspoliittisesta vaarallisuudesta, mutta mukana on myös aimo annos sisäpoliittista peliä, sanoo professori Jarmo Virmavirta.

Viron kaasukeskustelun kuuma vaihe alkoi, kun Suomi ehdotti tutkittavaksi myös sellaista kaasuputken linjausta, joka kulkisi lähempänä Viron kuin Suomen rannikkoa. Meren pohja on siellä tasaisempi. Oletettavaa olisi, että sieltä löytyisi putkelle turvallisempi sijaintipaikka.

Alkuun sekä pääministeri Andrus Ansip että ulkoministeri Urmas Paet puhuivat tällaisen ympäristötutkimuksen puolesta. Ansip kertoi pääministeri Matti Vanhaselle vielä tämän Saarenmaan vierailulla heinäkuun lopulla, ettei Virolle ole merkitystä sillä, onko putki kymmenen kilometriä lähempänä tai kauempana. Merihän on sama ja mahdolliset haitat eivät riipu muutamista kilometreistä.

Mutta vyörytys oli jo alkanut. Akateemikko Endel Lippmaan johtama työryhmä julkaisi alkukesästä akateemisen tason tutkimuksen, joka painotti kaasuputken turvallisuuspoliittisia riskejä, ei ympäristökysymyksiä. Erityisesti toisen hallituspuolueen IRL:n argumentaatiossa keskeisimmällä sijalla on Venäjän uhka. Samalla kannalla on kansa. Huippusuosittu Ansip joutui taipumaan, ja Viron hallitus otti kielteisen kannan uuden sijaintipaikan tutkimukseen.

Virolaisten kannanotoista paistaa läpi Venäjän pelko. Mutta keskustelussa on helppo nähdä myös sisäpoliittista peliä, lähes teinipolitiikkaa. Suuressa kysymyksessä maksetaan myös sisäpoliittiset potut pottuina.

Kun keväällä vaalien jälkeen hallitusta muodostettiin, ei entinen pääministeri ja IRL:n puheenjohtaja Mart Laar kelvannut Ansipille ulkoministeriksi. Ansip katsoi, että puoluetoveri Urmas Paet on luotettavampija sopii paremmin joukkueeseen kuin kansainvälisesti tunnettu ja korkeamman profiilin Laar. Laar joutui hiukan sivuraiteelle, ja nyt on koston aika.

Taustalla kiista pronssisoturista

Ansipin toinen synti oli, että hän vaalitaistelussaan tavallaan varasti Isänmaaliiton vanhan teeman eli pronssisoturin lupaamalla vaalikampanjassa siirtää sen uudelle paikalle. Ja mikä pahinta, Ansip toteutti lupauksensa, toisin kuin Isänmaaliitto Laarin pääministerikausina.

Silloin – 1990-luvun puolessa välissä – puolueet arvostivat myös venäläisen kansanosan tukea. Taistelussa venäläisten äänistä oli yhtenä argumenttina myös pronssisoturi. Nyt painopiste on virolaisissa äänissä. Pronssisoturikiistan seurauksena Ansipin henkilökohtainen kannatus kohosi jyrkästi. Hänen Reformipuolueensa kannatus nousi loppukesällä parhaimmillaan yli 49 prosenttiin.

Näistä synneistään Ansip sai maksaa, kun alettiin keskustella kaasuputken linjauksesta. IRL käytti hyväkseen virolaisten Venäjän pelkoa. Samalle asialle kiirehti myös Keskustan Edgar Savisaar, joka oli pronssisoturin siirtoa vastustavien kannanottojensa vuoksi menettänyt kannatustaan virolaisten keskuudessa. Virolaisia oli yritettävä kalastaa takaisin, ettei Keskustasta tulisi pelkästään venäläisten puolue.

Viron politiikan kannunvalantaan kuului, että pian tämän jälkeen alettiin puhua, että Laar ja Savisaar suunnittelevat Ansipin syrjäyttämistä ja uutta hallituspohjaa. Ansip valitsi pienemmän riesan tien ja taipui vastustamaan kaasuputken linjauksen tutkimista Viron aluevesillä.

Silti -- tai siksi -- on mahdollista ja paikallaan tehdä vertailuja suomalaisten ja virolaisten suhtautumisesta hankkeeseen. Meri on sama Suomelle ja Virolle, samoin riskit. Merkitystä ei ole sillä, kulkeeko putki 10 kilometriä lähempänä vai kauempana Viron tai Suomen rannikkoa. Hyväksi on myös muille Itämeren valtioille, jos putkelle etsitään turvallisinta sijaintia. Viron politiikkaa hallitsee kuitenkin toinen kysymys eli Venäjä.

Viron politiikassa kaikki keinot sallittuja

Tarina on mielenkiintoinen, mutta myös Viron politiikkaa kuvaava. Suuret asiat sotkeutuvat surutta pienempiin. Niinhän tapahtuu muuallakin, mutta Virossa politiikka on vielä sillä tavoin aitoa, että kaikki keinot ovat sallittuja.

Helposti tulee mieleen Suomen 1950-luvun politiikka. Vertailua myös Suomen tämän päivän politiikkaan on mielenkiintoista tehdä: virolaista keskustelua ja päätöksentekoa leimaa Venäjän pelko.

Ainakin Venäjän pelkoa on helppo käyttää hyväksi. Siksi kaasuputkesta tuli hetkessä Viron sisäpoliittinen kysymys. Suomesta katsoen pääministeri taipui siihen kovin helposti. Myöskään presidentti, jonka tiedetään tai ainakin arvellaan olevan enemmän pääministerin alkuperäisellä kannalla, ei ole laittanut itseään peliin palauttaakseen kaasuputken oikeisiin yhteyksiinsä.

Toisin kuin Urho Kekkonen aikoinaan, Viron ulkopoliittinen johto taipui kovin helposti pieneen peliin suuressa asiassa. Suomessa kysymystä kaasuputkesta on kaikilla tasoilla käsitelty kansainvälisenä kysymyksenä. Yllätys tämä ei ollut. Samanlainen näytelmä nähtiin pari vuotta sitten, kun Venäjän ja Viron rajasopimus oli ratifiointivaiheessa.

Varmaan Toompean mäellä ymmärrettiin, mitä tapahtuu, kun ratifiointiasiakirjaan liitetään maininnat Neuvostoliiton suorittamasta Viron miehityksestä. Mutta silti ne liitettiin. Puhdasoppisuus suhteessa Venäjään voittaa Virossa poliittisen realismin.

Asetelmasta johtuen kaasuputki onkin virolaisille enemmän tunteen kuin järjen asia. Suomessa kaasuputken sijoittamiseen ei liity lainkaan tunteenomaista viritystä. Se selittää myös pääministerin taipumisen niin helposti. Tunteenomaista keskustelua, jossa pääargumenttina on Venäjän pelko, on vaikea hallita.

Kaasuputki on suomalaisille realiteetti, joka ei muuksi muutu, vaikka sitä vastaan intoiltaisiin. Virossa spekuloidaan muun muassa sillä, että kieltäytymällä tutkimuksista Viron rannikolla saataisiin myös Suomi ja Ruotsi vastustamaan kaasuputken rakentamista.

Virossa kaasuputki nähdään lähes yksinomaan venäläisenä hankkeena. Suomessa taas kaasuputki ymmärretään eurooppalaisena hankkeena, jonka takana on Länsi-Euroopan energiantarve ja Venäjän intressi laajentua lännen markkinoilla. Asiaa ei ole paljon auttanut se, että pääministeri Vanhanen on puhunut myös Viron lehdissä tästä. Lähinnä se on todiste Suomessa jatkuvasta suomettumisesta.

Hiukan pahantahtoisestikin puhutaan siitä, että Suomi vain yrittää työntää putken virolaisten kontolle. Suomessahan asia nähdään päinvastoin. Tarkoitushakuinen virolaisten käsitys on, mutta ei se keskustelua haittaa. Muissa Venäjään liittyvissä asioissa Viro ymmärtää kyllä EU:n yhteisen Venäjä-politiikan merkityksen, mutta kaasuputkiasiassa se, että koko Keski-Eurooppa haluaa venäläistäkin kaasua, ei merkitse mitään.

Viron politiikalle tyypillistä on myös tietty epärealismi ainakin silloin, kun on kyse Venäjästä. Virossa nähdään päiväunia siitä, että kieltäytymällä kaasuputken uuden linjauksen tutkimisesta pysäytettäisiin koko hanke, kun Suomi sen enempää kuin Ruotsikaan eivät halua sitä omien alueittensa lähelle. Kukaan Suomessa ei kuvittele tällaista. Olemalla mukana halutaan ainakin minimoida riskejä, joita varmasti on. Tämä on kaiketi Urho Kekkosen ulkopolitiikkaa.

Suhtautuminen Venäjään erottaa veljeskansat

Mielenkiintoinen kysymys on, mistä nämä erot veljeskansojen käyttäytymisessä johtuvat. Kansanluonteen erot tuskin riittävät selitykseksi. Suomalaiset ja virolaiset ovat paljolti samanlaisia, maailmassa harvinaisia kansoja, joiden keskuudessa kateus voittaa kiimankin.

Erilaisuuden ytimessä on suhtautuminen Venäjään. Kaasuputkihankkeessa virolaiset näkevät Venäjän lähes yksinomaan uhkana. Monissa virolaisissa kommenteissa puolustusministeri Jyri Häkämiehen Venäjän haaste kääntyi automaattisesti Venäjän uhaksi.

Tätä Venäjän pelkoa on tietenkin Suomessakin, mutta sitä ei käytetä sisäpoliittisena aseena samalla tavalla kuin Virossa. Suomessa Venäjä nähdään enemmän mahdollisuutena kuinuhkana ja uhat pyritään minimoimaan, kun niitä ei kyetä poistamaan. Suomalaisille miljoona rekka-autoa vuosittain Venäjän rajalla kertoo, että ongelmista huolimatta kyse on laajasta kanssakäymisestä, ei vastakkainasettelusta.

Ei Suomessakaan elätellä mitään illuusioita Venäjän kehityksestä, mutta maan tila nähdään laajemmin kuin Virossa yleensä. Suomessa Venäjän uhkina nähdään ympäristökysymykset, väestönkehitys, rikollisuus ja korruptio, terrorismikin. Virossa Venäjä nähdään ensisijaisesti sotilaallisena uhkana, vaikkei Euroopassa sodan uhkaa olisikaan.

Suomalaiset ovat myös vakuuttuneita siitä, että ongelmat ratkeavat paremmin, jos Venäjän olot ovat vakaat. Vladimir Putinin Venäjä edustaa vakautta, Virossa se tarkoittaa vain kehitystä kohti diktatuuria.

Suomessa ajatellaan myös, että kaasuputki kytkee Venäjän entistä tiiviimmin länsieurooppalaiseen kanssakäymiseen, mikä on hyvä asia. Virossa se nähdään Venäjän tunkeutumisena Itämeren alueelle, mikä on vaarallinen turvallisuuspoliittinen asia. Vahvistusta käsityksilleen Venäjän uhasta Viro sai viime keväänä Tallinnan patsaskiistassa, jota pidettiin yksinomaan Venäjän operaationa. Kun Viro sai siinä tavallaan voiton, se rohkaisi aktiivisuuteen muissakin asioissa, joiden takana nähdään Venäjä.

Virolaisten asenteita hallitsee edelleen se, että maasta puuttuu vielä sellainen tilinteko menneen kanssa, jonka tavoitteena olisi tulevaisuuden hallinta. Nyt pohditaan vain menneisyyden hallintaa, jossa keskipisteenä on maa nimeltä Viro. Se onkin varmasti ollut välttämätöntä, mutta olisi paikallaan kysyä, mitä se vie eteenpäin?

Ainakaan Itämeren asia – joka on yhteinen Saksalle, Ruotsille, Venäjälle, Virolle, Suomelle ja muutamille muille maille – ei parane, jos politiikan hyväksyvyyttä mitataan kilometrin pätkissä. Itämeri on kuitenkin kaikille sitä ympäröiville maille yhteinen, eikä sen tila riipu siitä, valuvatko saasteet Pietarista, Narvajoesta, Veikselistä vai Suomen maataloudesta.