Nixonilta mallia Iran-politiikkaan

Barbara Zanchetta

Yhdysvaltain ja Iranin tulehtuneet suhteet vaikeuttavat Iranin ydinohjelmasta käytäviä neuvotteluja. Maiden tulisi työntää koko ydinkiista hetkeksi syrjään ja keskittyä luomaan toimiva neuvottelusuhde. Yhteiset uhat kuten terrorismi ja Afganistanin taliban-kapina tarjoavat perusteita yhteistyölle. Mallia tarjoaa Nixonin liennytyspolitiikka Kiinaa kohtaan 1970-luvulla.

kuva Hamed Saber http://www.flicker.com/hamed

Väittely Teheranin mahdollisesta ydinohjelmasta on hallinnut kansainvälisen politiikan kenttää siitä lähtien, kun Barack Obama asetti yhdeksi ulkopoliittiseksi päätavoitteekseen lähentymisen Iranin kanssa. Siihen liittyy myös lukuisia avoimia kysymyksiä.

Onko Iranin uraanin rikastamisohjelma todellakin suunnattu vain energiantuotantoon, mihin Iranilla on ydinsulkusopimuksen allekirjoittajamaana täysi oikeus? Vai hautooko maa suunnitelmia ydinaseen valmistamisesta? Jos jälkimmäinen vaihtoehto pitää paikkansa, miten Yhdysvaltain ja koko kansainvälisen yhteisön tulisi suhtautua mahdollisen ydinasevaltion aiheuttamaan uhkaan?

Keskustelu hyytyy helposti väännöksi teknisistä yksityiskohdista, kuten siitä, miten paljon uraania Yhdysvallat ”sallisi” Iranin rikastaa tai montako ja miten suurta ydinreaktoria se voisi rakentaa. Keskustelua käydään siis yksinomaan ydinkiistan yksityiskohdista. Yhdysvaltain ja Iranin korkean tason edustajat tapasivat lokakuussa ensi kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen. Geneven tapaamisen laihat tulokset kuvastivat maiden välisen keskustelun yksiulotteisuutta.

Ongelman ydin on siinä, että Iranin ydinohjelmaa tarkastellaan erillisenä, Yhdysvaltain ja Iranin suhteiden ulkopuolisena kysymyksenä ilman laajaa viitekehystä. Jokainen, joka tuntee maiden monimutkaisia ja ajoittain dramaattisia suhteita, ymmärtää, että Washingtonin lähestymistapa on lyhytnäköinen ja jopa naiivi. Ydinasekiista edustaa jäävuoren huippua Yhdysvaltain ja Iranin välisissä ongelmissa, jotka saivat alkunsa jo vuosikymmeniä sitten.

Erityissuhteesta välirikkoon

Nykyisin voi olla vaikea uskoa, että Yhdysvallat ja Iran ovat olleet läheisiä liittolaisia. Vallitsevaa vihamielisyyttä ja molemminpuolista epäluuloa onkin mahdotonta ymmärtää tarkastelematta Yhdysvaltain roolia Iranin poliittisissa käänteissä.

Toisen maailmansodan päätyttyä Yhdysvaltain läsnäoloon Iranissa suhtauduttiin pääosin myönteisesti. Verrattuna brittiläisiin ”riistäjiin”, jotka hallitsivat Anglo-Iranian-öljy-yhtiötä ja sen tuottoja, amerikkalaiset näyttäytyivät demokratian ja modernisaation puolestapuhujina alhaisesta kehitystasosta ja itsevaltaisesta hallinnosta kärsivässä maassa. Yhdysvaltain hyvä maine ei kuitenkaan kestänyt pitkään.

Tiedustelupalvelu CIA:n tukema vallankaappaus vuonna 1953 syrjäytti vaaleilla valitun pääministerin Mohammed Mossadeqin ja palautti valtaan shaahi Mohammed Reza Pahlavin. Operaatio vahingoitti pysyvästi maiden välisiä suhteita. Iranilaisten mielestä Yhdysvallat sekaantui häikäilemättömästi Iranin sisäisiin asioihin puolustaakseen omia etujaan. Jatkossa Yhdysvallat nähtiin muiden ulkovaltojen tavoin valmiina hyötymään Iranin strategisesti merkittävästä sijainnista maan sisäisestä kehityksestä välittämättä. Ajan mittaan iranilaisten epäluottamus Yhdysvaltoihin vain kasvoi.

Yhdysvallat vahvisti 1950-luvulla turvallisuuspoliittista suhdettaan Iraniin, josta oli tullut neuvostovastaisena toimijana yhä tärkeämpi. 1960-luvun alussa John F. Kennedyn hallinto yritti kääntää kurssia ja alkoi tukea shaahin sisäpoliittisia uudistuksia. Suunnitelma epäonnistui, kun uudistusohjelma ei täyttänyt lupauksiaan ja shaahia syytettiin turhien odotusten luomisesta.

Iranin sisäisen epävakauden kasvusta huolimatta Yhdysvallat tiivisti edelleen suhdettaan shaahiin. Seuraukset olivat vakavia, kun mielenosoitukset shaahia vastaan muuttuivat radikaaliksi amerikkalaisvastaisuudeksi. Shaahin kukistuttua vuoden 1979 vallankumouksessa myös Yhdysvaltain ja Iranin kumppanuus päättyi.

Islamilaisen vallankumouksen jälkeen yhteys Yhdysvaltain ja Iranin välillä katkesi. Iranin islamilaisen tasavallan amerikkalaisvaltaisuus oli ilmeistä, eikä Yhdysvallat kyennyt neuvottelemaan järjettömänä ja arvaamattomana pitämänsä hallinnon kanssa.

Tilanne kärjistyi marraskuusta 1979 tammikuuhun 1981 kestäneen panttivankikriisin aikana. Yhdysvaltain Teheranin suurlähetystössä oli panttivankina yli 50 amerikkalaisdiplomaattia. Tapahtumien aiheuttama järkytys halvaannutti amerikkalaisten päätöksenteon täysin. Muutamassa kuukaudessa Iran muuttui Yhdysvaltain läheisestä kumppanista yhdeksi katkerimmista vihollisista.

Maiden välistä syvää juopaa ei tämän jälkeen yritetty tosissaan kuroa umpeen. 30 vuoden ero on syventänyt molemminpuolista epäluuloa siinä määrin, ettei keinoja suhteiden parantamiseksi osata enää tunnistaa.

Mallia 1970-luvun liennytyksestä

Iranin ydinohjelman merkitystä ei voi kiistää. Se on ongelmallinen sekä ydinsulkusopimuksen että Lähi-idän vakauden kannalta.

Iranin ydinohjelman merkitystä ei voi kiistää. Se on ongelmallinen sekä ydinsulkusopimuksen että Lähi-idän vakauden kannalta. Yhdysvaltain ja Iranin välisten suhteiden parantamiseksi olisi kuitenkin ensisijaisen tärkeää luoda luottamusta laaja-alaisella keskustelulla ennen kuin ryhdytään neuvottelemaan kaikkein vaikeimmasta kysymyksestä, ydinohjelmasta.

Historiallisissa rinnastuksissa on vaaransa, mutta Yhdysvaltain ja Iranin suhteiden kehitystä pohdittaessa yksi vertailukohta vaikuttaa poikkeuksellisen osuvalta. Richard Nixonin hallinto onnistui 1970-luvulla rakentamaan suhteita eristyksissä olleen Kiinan kansantasavallan kanssa. Vähittäisestä yhteistyön lisäämisestä alkanut prosessi johti aikanaan suhteiden täyteen normalisointiin.

Yhdysvallat ja kommunistinen Kiina kieltäytyivät vuosikymmenien ajan neuvotteluista syvälle juurtuneen ideologisen vastakkainasettelun vuoksi. Kiista Taiwanin asemasta oli este lähentymiselle.

Muutos kahden kommunistisen suurvallan välisissä voimasuhteissa sai Nixonin kuitenkin avaamaan keskusteluyhteyden Pekingiin. Kiinasta ja Neuvostoliitosta oli 1960-luvun lopulla tullut vastustajia, mikä antoi Yhdysvalloille ja Kiinalle tilaisuuden arvioida yhteistyön etuja. Taiwanin ongelma pysyi neuvottelupöydällä, mutta se työnnettiin aluksi syrjään. Tämä mahdollisti keskustelun yhteisten intressien pohjalta.

Vaikka Yhdysvalloilta ja Iranilta puuttuu Neuvostoliiton kokoluokkaa oleva yhteinen vihollinen, yhteistä tarttumapintaa voisi löytyä terrorismin uhasta. Yhdysvaltain suurimmat ulkopoliittiset huolenaiheet Irak, Afganistan ja Pakistan ovat Iranin rajanaapureita. Toimiva suhde Iranin kanssa tarjoaisi siten Washingtonin näkökulmasta ilmeisiä etuja.

Harva enää muistaa, että Iran tuomitsi syyskuun terrori-iskut heti tuoreeltaan ja tuki hyökkäystä talibaneja vastaan Afganistanissa. Tämä olisi voinut – ja sen olisi pitänyt – olla mahdollisuus suhteiden parantamiseen. Tilaisuus kuitenkin menetettiin lähes välittömästi, kun presidentti George W. Bush nimesi Iranin osaksi ”pahan akselia”. Tästä huolimatta Afganistanin tilanteen rauhoittuminen on yhä Iranin etujen mukaista. Yhdysvaltain pitäisikin ymmärtää, miten valtavia mahdollisuuksia Iranin aktiivinen panos tarjoaisi alueella.

Miksei siis neuvotteluja voisi aloittaa yhteisistä tavoitteista loputtomien ydinpolttoaineen rikastamista käsittelevien väittelyiden sijaan? Näin osapuolet saataisiin edes keskustelemaan ja 30 vuoden aikana syntynyt muuri murtuisi. Ydinasekysymys pysyisi toki neuvottelupöydällä, mutta se voitaisiin hetkellisesti jäädyttää vihamielisyyden lievittämiseksi. Tuloksena voisi olla suotuisammat olosuhteet myöhemmille ydinaseneuvotteluille.

Aikaa ei ole hukattavaksi

Tutkijat varoittavat, että Iran pystyy rakentamaan ydinaseen varsin pian, ja että kansainvälisen yhteisön on toimittava ripeästi hankkeen pysäyttämiseksi. Nämä interventionistit eivät kuitenkaan huomioi kahta tärkeää asiaa. Ydinsulkusopimus itsessään on varsin monitulkintainen. Se sallii allekirjoittajamaiden rikastaa uraania rauhanomaista käyttöä varten, muttei sellaista määrää, joka tarvitaan ydinaseen valmistamiseen.

Ydinenergiaa käyttävillä mailla on siten ydinaseen valmistamisessa tarvittava teoreettinen osaaminen. Jos Iranin sallitaan käyttää ydinvoimaa rauhanomaisiin tarkoituksiin, sille annetaan teoriassa myös mahdollisuus hankkia kyky ydinaseen rakentamiseen. Juuri tästä syystä on ehdottoman tärkeää luoda jonkinlainen luottamus Iranin kanssa, vaikka sen ydinohjelma lopulta osoittautuisikin rauhanomaiseksi.

Lisäksi Iranin hallitus on onnistuneesti luonut mielikuvan ydinohjelmasta keinona edistää maan sisäistä kehitystä. On siksi todennäköistä, että Yhdysvaltain jatkuva arvostelu ydinohjelmaa kohtaan tulkitaan jälleen sekaantumisena Iranin sisäisiin asioihin ja maan kehityksen hidastamisena.

Ulkoapäin sanellut ehdot todennäköisesti vain loukkaavat Iranin haurasta ja ylpeää hallintoa ja vahvistavat entisestään sille ominaista vainoharhaisuutta. Mikä siis estää ainakin yrittämästä toisenlaista lähestymistapaa? Mitä hävittävää Yhdysvalloilla olisi molempien osapuolten intressit huomioivassa laajassa vuoropuhelussa?

Keskittyminen pelkkään ydinohjelmaan vaikuttaa entistäkin lyhytnäköisemmältä Iranin kiistanalaisten presidentinvaalien esiin nostaman sisäisen hajaannuksen johdosta. Ja vaikka Geneven ja Wienin neuvottelut ydinohjelmasta olisivatkin tuottaneet tulosta, Yhdysvaltain ja Iranin suhteiden epämääräinen tilanne aiheuttaisi edelleen jännitteitä ja epävarmuutta, sekä Lähi-idässä että maailmanlaajuisesti.

Lähentymispolitiikan arvostelijoiden mielestä Yhdysvallat ei voi legitimoida valtiota, joka uhkailee Israelin hävittämisellä ja rikkoo järjestelmällisesti kansalaistensa ihmisoikeuksia. Nämä syytökset ovat vahvistuneet entisestään kesän väkivaltaisten mielenosoitusten jälkeen.

Huoli ihmisoikeustilanteesta ei estänyt Yhdysvaltoja avaamasta neuvotteluja Kiinan tai Neuvostoliiton kanssa 1970-luvulla.

Historian opetuksista voisi olla tässäkin apua. Neuvotteleminen on ollut ennenkin ainoa realistinen vaihtoehto, kun Washington on todennut, että sillä on vastassaan uhkaava, vaarallinen ja epädemokraattinen hallinto. Huoli ihmisoikeustilanteesta ei estänyt Yhdysvaltoja avaamasta neuvotteluja Kiinan tai Neuvostoliiton kanssa 1970-luvulla. Yhdysvaltain hallinto arvioi, että se voi parantaa kansallista turvallisuuttaan vain neuvottelemalla. Vuoropuhelun alettua Yhdysvalloilla oli kuitenkin mahdollisuus painostaa Pekingiä ja Moskovaa kohti sisäistä muutosta.

Nykyinen Iran ei uhkaa Yhdysvaltain kansainvälistä asemaa samalla tavoin kuin 1970-luvun Neuvostoliitto ja Kiina tekivät. Laajempana Lähi-itänä tunnetulla alueella Yhdysvaltain asema ja vaikutusvalta näyttää kuitenkin heikentyneen. Irakin ja Afganistanin sodat eivät kohentaneet Yhdysvaltain mainetta, vaan maata pidetään suurvaltana, joka ei kykene ymmärtämään alueen monimutkaisia vuorovaikutussuhteita.

Sen sijaan Iranin alueellinen valta on kasvussa, ironista kyllä Yhdysvaltain toimien ansiosta. Saddam Husseinin ja Afganistanin taliban-hallinnon kukistuminen ovat antaneet Iranille mahdollisuuksia laajentaa vaikutusvaltaansa. Vuoropuhelu Iranin kanssa on siten ratkaisevan tärkeää, monestakin syystä.

Obamaa on ennenaikaisesti verrattu moniin entisiin Yhdysvaltain presidentteihin mutta harvemmin on ehdotettu, että hän ottaisi opikseen Nixonin politiikasta. Obaman ehdottama ”uusi lähentymisen aikakausi” osoittautuisi ehkä tehokkaammaksi jos se muistuttaisi Nixonin ”neuvottelun aikakautta”.

Lue lisää ydinaseiden leviämisestä 8.12. ilmestyvästä Ulkopolitiikka-lehdestä 4/2009.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää