Mieluummin askeleen edellä

Teija Tiilikainen

Talouskriisi yllätti maailman toissa syksynä. Varsin pian todettiin, ettei kansainvälisellä yhteisöllä ollut kriisin taltuttamiseen hyvin soveltuvaa korkean tason yhteistyöfoorumia. Aukot rahoitusjärjestelmien valvonnassa olivat myös jääneet huomaamatta. Syntyi vahvistettu G20, johon koottiin rikkaiden teollisuusmaiden ohella maailman nousevat talousmahdit sekä keskeiset kansainväliset rahoituslaitokset. G20-ryhmästä on rohkaisevien kokemusten jälkeen suunniteltu pysyvää yhteistyöfoorumia, jolla voisi olla myös oma sihteeristö.

Kansainvälinen yhteisö tuntuu jatkuvasti olevan askeleen jäljessä, kun maailman muuttuva politiikka ja talous haastavat olemassa olevan kansainvälisen järjestyksen. Tämä mielikuva syntyi jo Jugoslavian hajotessa, kun Eurooppa joutui maksamaan kovat oppirahat valtioiden sisäisten konfliktien hallinnasta. Edes kylmän sodan aikana Eurooppaan rakennetut mittavat sotilasvoimat eivät kyenneet estämään joukkomurhia.

Uuden vuosituhannen alussa maailman yllättivät sekä vahvistunut kansainvälinen terrorismi että ilmastonmuutoksen poliittiset seuraukset kaikessa laajuudessaan. Ilmaston lämpeneminen on avannut Arktista aluetta valtioiden väliselle kilpajuoksulle ja vastakkainasettelulle, mikä on todistanut osaltaan vanhan maailmanjärjestyksen elinvoimasta.

Pinnassa on myös kysymys, minkälaisia järjestelmiä tarvitaan, jos pula strategisista raaka-aineista kuten vedestä kärjistyy ennakoidusti. Entä kuinka hallitaan väestöjen mittava liikkuminen, kun elinolosuhteet käyvät joillakin alueilla mahdottomiksi?

Kaikkein pahimpia lienevät kuitenkin asiat, joita emme edes tiedä. Koetut myöhästymiset herättävät ikävän aavistuksen, että kansainväliseltä yhteisöltä jää parhaillaankin jotakin tärkeää huomaamatta. Varmaa on vain, ettei hyvinvointia järkyttäviä uusia tekijöitä pystytä ennakoimaan, jos ihmiset tapaavat ja neuvottelevat keskenään entiseen malliin. On erityiset perusteet kytkeä kansalaisjärjestöt ja yritysmaailma tiiviimmin mukaan valtioiden väliseen kanssakäymiseen. Niiden paikkana on turhan usein tulla mukaan  jonkinlaisena päätöksiä legitimoivana toisena kerroksena, jonka mielipiteitä kuullaan, jos kuullaan.

Myös kansainvälinen tutkijayhteisö saa syyttää itseään samanlaisesta urautumisesta. Maailman muutosta jäsentävä tutkijakeskustelu liukuu liian usein hienosyiseksi keskustelukMieluummin askeleen edelläsi teorioista, jossa keskitytään maailmanpolitiikan sijasta niihin välineisiin, joilla tutkimustyötä tehdään. Tästä olisi päästävä ulos: mitä konfliktintutkijoilla voisi olla sanottavaa esimerkiksi Afganistanin kriisistä? Mikä on kriisin oletettu seuraava vaihe? Niin poliitikkojen kuin tutkijoidenkin yhteisöltä tulisi edellyttää uudenlaisia verkostoja ja vakiintuneiden käytäntöjen murtamista.

Ulkopolitiikka-lehden uutena päätoimittajana tervehdin nyt lehden lukijakuntaa ensimmäistä kertaa tältä paikalta. Ulkopolitiikka pyrkii omalta osaltaan haastamaan vakiintuneita käsitteitäja näkökulmia. Sen tehtävänä on havainnoida ja analysoida muuttuvaa maailmaa ja Suomen paikkaa siinä. Lehti tuo keskusteluun puheenvuoroja ja näkemyksiä myös Suomen ulkopuolelta.

Tätä numeroa hallitsevat Afganistanin ja Pakistanin tilanne sekä kansainvälinen ympäristöpolitiikka. Nämä kaksi teemaa kertovat paljon siitä, minne maailma tänään katsoo. Ulkopolitiikka katsoo kuitenkin myös muualle. Lehdessä pohditaan esimerkiksi perusturvan rakentamista koko maailman väestölle.