Profiili
Tulevaisuudentutkija Markku Wilenius odottaa alkavan vuosikymmenen olevan perustavanlaatuisen muutoksen aikaa. Hän nimesi viisi tärkeintä megatrendiä, jotka ovat globaalin markkinatalouden muutos, ympäristön muutos, väestön ikääntyminen, kuluttajien vallan kasvu ja geopoliittisen valtarakenteen muutos.
Teollinen aikakausi eri ilmenemismuotoineen on huipentunut siinä määrin, että siihen liittyvä elämäntapa on tullut kestämättömäksi.
”Nyt alkaa uusi aika, jota kutsun englanninkielisellä termillä ”turbulent teens” eli ihmiskunta tulee ikään kuin murrosikään. On aika itsenäistyä ja tulla vastuulliseksi omasta toiminnastaan”, sanoo tulevaisuudentutkija Markku Wilenius.
Hän uskoo, että nykyinen maailma on eräänlaisessa taitekohdassa. Muutos on välttämätön jo yksinomaan väestön määrän vuoksi. On ennustettu, että maailmassa on vuonna 2050 jo enemmän kuin yhdeksän miljardia ihmistä. ”Olemme tulleet maapallon kestokyvyn rajoille.”
Wilenius poimi Ulkopolitiikka-lehden pyynnöstä viisi alkavan vuosikymmenen keskeistä ilmiötä. Kaikissa on kyse jonkinlaisesta muutoksesta. Esiin nousseet teemat menevät monessa suhteessa päällekkäin ja toisaalta edustavat samojen asioiden eri aspekteja. Wilenius puhuukin ihmiskunnan henkisestä murroksesta.
Hänen mukaansa tapahtumassa on uusi kopernikaaninen käänne. Vastaava mullistus tapahtui edellisen kerran uuden ajan alussa, jolloin Nikolaus Kopernikus esitti käsityksensä aurinkokeskeisestä maailmankuvasta, mikä tosin vakiintui vasta noin sata vuotta myöhemmin. Luonnontieteiden nopean kehityksen aiheuttaman tieteellisen vallankumouksen seurauksena kokeelliset menetelmät ja järkiperäinen ajattelu syrjäyttivät vähitellen aiemman auktoriteettiuskon.
”Tällä kerralla murros tapahtuu niin, että ulkoinen muuttuu sisäiseksi. Syntyy eräänlainen sisäinen pakko, joka ajaa meidät tosiasioiden eteen, koska nykyinen järjestelmä ei voi enää toimia”, Wilenius sanoo. Ympäristönmuutoksen kaltaiset haasteet pystytään kyllä identifioimaan hyvin, mutta niiden ratkaisemiseksi tarvitaan uusi kansainvälinen sopimusjärjestelmä.
”Vanhentuneet järjestelmät kuten sharialaki, oppi valtioiden suvereniteetista ja luonnonvarojen holtiton käyttö on romutettava, sillä ne eivät sovellu maailmaan, jossa elämme ja vielä vähemmän sinne missä tulemme elämään”, Wilenius korostaa.
Hän kokee, että lyhytnäköisyys ja taktisten intressien ensisijaisuus on perustavanlaatuinen ongelma sekä valtiollisessa päätöksenteossa että yritysmaailmassa. ”Olen huomannut, että tämän kanssa joutuu taistelemaan lähes joka paikassa.” Vasta kun otetaan askel tulevaisuuteen ja katsotaan nykyistä yhteiskuntaa sieltä käsin, saadaan tarvittava perspektiivi. ”Jo nyt on selvää, että jos nykysysteemin annetaan jatkua 20 vuotta, meille ei todellakaan kuulu kovin hyvää.”
”Kaikki ihmiskunnan keskeiset ongelmat ovat tulleet pisteeseen, jossa ei ole enää olemassa mitään järjestelmää, kuten YK tai Nato, jolle ne voisi delegoida.” Ainoa taso, joka voi todella vaikuttaa asioihin, ovat ne toimijat, jotka toimivat itse kentällä. Varsinkin yrityssektorilla on ollut havaittavissa uudenlaista ajattelua. Wileniuksen mukaan monet yritykset näkevät itsensä myös yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijoina, eivätkä yksinomaan omistajilleen voittoa tuottavina rahakoneina.
Muutoksen jarruna ovat kuitenkin vanhat ajattelutavat, joita on vaikea murtaa niiden vahvuuden vuoksi. Wilenius ottaa esiin Carl Jungin arkkityypit. Vanhat voimat ovat kuin arkkityyppejä, jotka on tunnistettava ja tuhottava, jotta systeemiä voitaisiin uudistaa. Muutosvoimien tiellä on siis paljon esteitä.
Päättynyttä vuosikymmentä on luonnehdittu menetetyksi vuosikymmeneksi muuallakin kuin taantuman kolhimassa talouselämässä. Suurin syy pettymykseen on ollut pysähtyneisyys. Esiin on noussut yhä uusia ongelmia, kuten terrorismi ja ilmastonmuutos, mutta näiden ratkaisemiseksi ei ole kyetty tekemään juuri mitään.
Saamattomuudesta huolimatta Wilenius uskoo perustavanlaatuisia muutoksia tapahtuvan. Samalla hän kuitenkin korostaa, että vaikka kyse on pidemmän aikavälin asioista, näkyvää kehitystä pitäisi tapahtua varsin pian.
Markkinatalouden muutos on väistämätön. Kyse on ennen kaikkea uuden, nykyistä globaalia taloutta vastaavan sääntelyjärjestelmän rakentamisesta. Uudistuksen tarve tuli selväksi viimeistään maailmanlaajuisen talouskriisin myötä:
”Suuri osa finanssikriisin yhteydessä toteutuneista riskeistä on seurausta siitä, että käytössä olleet riskimallit ovat olleet täysin vanhanaikaisia. Ne perustuivat maailmaan, jota ei enää ole”, Wilenius sanoo. Hän korostaa, että globaali talous vaatii globaalia riskien arvioinnin järjestelmää. Sellaista ei tähän mennessä kuitenkaan ole ollut olemassa.
Pelissä ovat myös kansainväliset valtarakenteet. Jotta rahoitusmarkkinoiden kansainvälinen sääntelyjärjestelmä vastaisi markkinoiden todellisuutta, tarvitaan aivan uudenlaisia vuorovaikutusmalleja. ”Ei riitä, että haetaan pelkästään jonkinlaista superrakennetta, johon kuuluvat IMF, G20 ja muutama muu toimielin.” Tarvitaan paljon alemman tason rakenteita, joita ei vielä ole edes olemassa, jotta saatavilla on aina tieto vastuusuhteista ja viime käden vastuunkantajasta.
Markkinajärjestelmän muutostarvetta ei siis voi pitää talouskriisin tuloksena, eikä sen tarve poistu taantuman hellitettyä. Finanssikriisi kuitenkin toimi eräänlaisena katalysaattorina vaikka sen luonne pysyi Wileniuksen mielestä pitkään pimennossa.
”Väärät instrumentit riskien hajauttamisessa vaikuttivat toki merkittävästi kriisin syntyyn, mutta pääsyy romahdukseen löytyy itse systeemistä.” Nykyinen sääntelyjärjestelmä on tullut tiensä päähän. Tästä syystä kyse onkin suuremmasta mullistuksesta, kuin mitä finanssikriisistä pitkään ajateltiin.
Kansainväliseen tietoisuuteen yltänyt ilmastonmuutos on Markku Wileniuksen mukaan vain yksi osa laajempaa ilmiötä. Käynnissä oleva ympäristönmuutos on perustavanlaatuinen muutos, joka pakottaa ihmiskunnan siirtymään vähäenergiseen ja niukkamateriaaliseen talous- ja yhteiskuntajärjestelmään. Muutospaineet kohdistuvat erityisesti yhteiskuntien perusrakenteisiin, kuten infrastruktuuri- ja liikennejärjestelmiin.
Uhkakuvista huolimatta ympäristönmuutos tarjoaa myös taloudellisia ja poliittisia mahdollisuuksia. Esimerkiksi EU:lla olisi erinomainen tilaisuus toimia suunnannäyttäjänä ja vahvistaa siten painoarvoaan tulevaisuuden valtarakenteissa. ”EU:lla on kaikki edellytykset luoda aidosti alueellinen sisämarkkina, joka tarjoaa puitteet uusien teknologia- ja palvelurakenteiden kehittämiselle.” Tämä voisi vahvistaa eurooppalaisyritysten asemaa kansainvälisessä kilpailussa.
Edellytyksenä on kuitenkin, että EU:ssa tehdään selkeitä päätöksiä keinoista edistää uutta teknologiaa ja palvelutuotantoa yhdenmukaisesti. Ilman poliittisten reunaehtojen, kuten verotus- ja normijärjestelmien määrittämistä ei investointeja kannata odottaa. ”Investoijalle kaikkein tärkein edellytys on tietää, kuinka luotettavasti yhteiskunnallista päätöksentekoa voi ennakoida”, Wilenius huomauttaa. Yrityksen on kyettävä arvioimaan kyllin luotettavasti, voiko se sijoittaa joko omia tai kolmannen osapuolen rahoja tavalla, jonka tuotto on niille riittävä.
Saksalaisen vakuutusjätin ja suursijoittajan Allianzin palveluksessa viimeiset kaksi vuotta työskennellyt Wilenius kehuu Saksan syöttötariffeihin perustuvaa takuuhintajärjestelmää. ”Konkreettiset ratkaisut ovat vauhdittaneet investointeja niin, että Saksassa on varsin lyhyessä ajassa saatu generoitua huima määrä uusiutuvaa energiantuotantoa.”
Siirtyminen niukkaenergiseen elämäntapaan edellyttää johdonmukaisen lainsäädännön lisäksi myös uutta teknologiaa ja palveluja, mikä asettaa suuria paineita koko innovaatiojärjestelmälle. ”On selvää, että ratkaisua ei löydetä vanhoilla menetelmillä”, Wilenius sanoo. Suomalaista innovaatiojärjestelmää hän kritisoi liiasta valtiolähtöisyydestä ja insinööriajattelusta.
”Jos haluamme uusia nokioita, ihan ensin on kartoitettava alue, jossa haluamme profiloitua. Mielestäni sen pitäisi olla uusiutuva ympäristöteknologia, ehdottomasti.” Samalla on myös mietittävä, miten edistämme tavoitteitamme kansainvälisesti. Tähänastisessa ilmastopolitiikassa Suomi on Wileniuksen mukaan pysytellyt melko näkymättömissä.
Eurooppa siirtyy kymmenen vuoden kuluessa ensi kertaa vaiheeseen, jossa väki vähenee työmarkkinoilta. Näin tapahtuu suurimmassa osassa eurooppalaisia yhteiskuntia, muttei aivan kaikissa. Väestön vanhetessa julkiseen sektoriin kohdistuu valtava paine. Miten hyvinvointijärjestelmä rahoitetaan, kun 20 vuoden kuluessa jopa kolmannes ihmisistä on yli 65-vuotiaita?
”Nykyinen järjestelmä – eri puolilla maailmaa vähän eri tavalla – perustuu kehityskaareen, jossa synnytään, kasvetaan, opiskellaan, ollaan työelämässä ja jäädään eläkkeelle.” Tämä järjestelmä ei toimi Markku Wileniuksen mukaan jälkiteollisessa maailmassa, koska ihmiset haluavat lisääntyvässä määrin olla eri tavoin työelämässä.
Ainoa tapa, jolla tähän haasteeseen voidaan vastata, on muuttaa työmarkkinoiden rakenteita joustavammiksi, mikä edellyttää julkiselta ja yksityiseltä sektorilta entistä enemmän yhteispeliä. Esimerkiksi eläkejärjestelmän uudistamisessa täytyy löytää keinoja sisällyttää yksityisiä palveluntarjoajia osaksi julkista, kaikkien saatavilla olevaa järjestelmää ilman maksukykyyn perustuvaa jakoa a- ja b-luokan kansalaisiin.
Yritysten yhteiskunnallinen velvoite rajoittui aiemmin lähinnä työpaikkojen luomiseen. Se on edelleen tärkeä tehtävä, muttei riittävä. Julkisrahoitteinen hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee tuekseen yksityistä sektoria. ”Yritysten yhteiskuntavastuu ei kuitenkaan tarkoita, että niiden pitäisi syytää rahaa yhteiskunnallisiin hankkeisiin, vaan niiden toiminta pitäisi itsessään niveltää enemmän osaksi yhteiskunnallisia prosesseja. Tämä tuo tullessaan myös erilaisia liiketoimintamahdollisuuksia”, Wilenius sanoo. Sopivia kohteita yksityisen ja julkisen sektorin yhteistoiminnalle löytyisi muun muassa eläketurvan ja energiahuollon parista.
Hyvinvointiyhteiskunnan tehtävien siirtyminen yksityissektorille edellyttää yhteiskunnallista ohjausta normi- ja verotusjärjestelmineen. Pelkkä hyvinvointiyhteiskunnan tehtävien siirtäminen yritysten hoidettavaksi ei siis riitä. ”Markkinat eivät ole itsessään ratkaisu, vaan se piilee markkinamekanismin fiksummassa hyödyntämisessä yhteiskunnallisten tarkoitusperien toteuttamiseksi.”
Työmarkkinoiden ohenemiseen on etsitty ratkaisua myös ulkomaisen työvoiman tuonnista. Samaan aikaan maahanmuuttajakriittiset asenteet ovat vahvistuneet monissa Euroopan maissa. Wilenius näkee muuttajien houkuttelemisen väistämättömänä osana tulevaisuutta. Erityisesti Suomessa, jossa väestön ikärakenteen muutos iskee poikkeuksellisen rajusti, keskustelu pitäisi saada pikaisesti suunnattua keinoihin, joilla voitaisiin lisätä maamme vetovoimaa. ”Työvoimapolitiikkamme on edelleenkin aivan liiaksi pakolaispolitiikkaa. Työn tekeminen tehdään aivan turhan hankalaksi. Uskon, että tulevaisuudessa se on paljon helpompaa, mutta millaisen kriisin kautta se opitaan, on toinen asia.”
Keskustelu kulttuurisista identiteeteistä on kuitenkin pakko käydä. Vain siten pystytään määrittämään rajat sille, mitä voidaan, ja mitä pitää sallia. Kehittämistä on myös kulttuurisessa lukutaidossa. Wilenius itse havaitsi pian Allianzissa aloitettuaan, että yhtiöllä ei ole lainkaan turkkilaisille perheille suunnattuja vakuutuksia, vaikka heidän perhekäsityksensä isoäiteineen ja setineen poikkesi suuresti saksalaisesta ydinperheestä. Vaikka turkkilaiset ovat merkittävä vähemmistö, asia ei ollut tullut kenenkään mieleen. Tarvittiin näkökulman laajennus ennen kuin tarve havaittiin.
Voimakas muutospaine näkyy myös kuluttajien arvomaailmassa. He vaativat lisää avoimuutta sekä mahdollisuuksia kontrolloida omaa elämäänsä. Wilenius uskoo tällä olevan suorastaan dramaattisia seurauksia sekä hallituksille ja julkiselle sektorille että yrityksille. ”Ihmiset ovat kyllästyneitä siihen, että heitä holhotaan kuin lapsia. Se ei enää onnistu.”
Wileniuksen mukaan suuri murros tapahtuu, koska ylhäältä luodut poliittiset rakenteet, esimerkiksi poliittiset puolueet, ovat menettäneet ja menettävät yhä legitimiteettiään. Ihmiset kuitenkin haluavat toimia jatkossakin erilaisissa yhteisöissä, jotka ajavat heille tärkeitä asioita. Näin valtaa siirtyy pois perinteisistä rakenteista ja vallankäyttö pirstaloituu.
Wilenius näkee tälle sekä hyviä että huonoja seurauksia. Vaikka kansalaistoiminnalle syntyy uusia mahdollisuuksia, koko päätöksentekojärjestelmän avoimuus on samaan aikaan vaarassa heikentyä. Valtajärjestelmä hämärtyy, jos uusia yhteisöjä ei oteta mukaan viralliseen päätöksentekojärjestelmään vaan ylläpidetään kuvitelmaa, että asioista päätetään edelleen vanhoissa valtarakennelmissa.
Kööpenhaminan ilmastokokous osoitti Wileniuksen mukaan, että YK-järjestelmä on tullut tiensä päähän. Neuvotteluiden suurimpana esteenä oli vaatimus päätösten yksimielisyydestä.
”Se tarkoittaa, että jokainen yksittäinen jarrumies on yhtä vahva kuin koko järjestelmä. Näin valtavassa kansainvälisessä systeemissä se ei voi tuottaa mitään muuta kuin ongelmia pidemmällä aikavälillä. Varsinkin, kun vanha järjestelmä näyttää lähtevän siitä, että kansalliset intressit ohittavat aina kansainväliset intressit.” Ainoa tapa saada aikaan uudistuksia on luoda päätöksentekojärjestelmä, joka mahdollistaa muutokset. EU:ssa tämä on Wileniuksen mielestä jo jossain määrin oivallettu, mistä on osoituksena pyrkimys siirtyä lisääntyvässä määrin enemmistöpäätöksentekoon. Toisena ratkaisevana edellytyksenä hän pitää päätösten sitovuutta.
Koko nykyinen valtajärjestelmä on uusiutumassa. Sen keskus ei ole enää Yhdysvalloissa tai Yhdysvaltojen, Euroopan ja Aasian muodostamassa kolmiossa vaan kehittymässä on paljon monimutkaisempi systeemi. Wilenius arvioi, että maailma on menossa kohti järjestelmää, jossa ei ole mitään yksiselitteistä valtarakennetta. Juuri tästä syystä lopputulos on vaikea hahmottaa: se poikkeaa niin selvästi tähänastisesta.
Myös EU:n on otettava paikkansa kansainvälisessä järjestelmässä. Pitkään jatkunut instituution rakentaminen on vihdoin edennyt siihen vaiheeseen, että päästään puhumaan sisällöistä.
”Kaikki tässä mainitut viisi ilmiötä tarjoaisivat mahdollisuuksia unionin kansainvälisen aseman vahvistamiseksi. Uskon, että EU:lla voisi olla niihin jotain erityistä annettavaa. Ja jos sillä ei ole, sen vaikutus tulee väistämättä vähenemään”, Wilenius sanoo. Unionin ainoa mahdollisuus on ottaa rakentava ja ennakoiva rooli, mistä ei ole juurikaan merkkejä nähtävissä. ”Katsotaan mitä tahansa taloudellisia tai sosiaalisia mittareita, EU:n painoarvo supistuu koko ajan.”
Valtarakenteen pirstaloituminen näkyy myös erilaisten verkostojen merkityksen kasvuna. Ilmiö näkyy eri tavoin eri tasoilla. Yksittäisten ihmisten urat ja elämänkaaret rakentuvat yhä enemmän erilaisiin verkostoihin ja yhteyksiin perustuvasta sosiaalisesta pääomasta. Myös yritysten menestys riippuu yhä enemmän strategisten yhteistyökumppaneiden valinnasta. ”Muutos on ollut radikaali, koska vanhastaan on ajateltu, että jos kehitetään jotain strategisesti sensitiivistä, kaikki tieto täytyy pitää tiukasti yrityksen sisällä”, Wilenius huomauttaa.
Vastaavasti valtioiden kesken on syntymässä uudenlaisia verkostoja. ”Tässä Suomenkin kannattaisi aktivoitua ja etsiä kumppaneikseen lähtökohdiltaan samankaltaisia maita.” Tällaisia olisivat Wileniuksen mukaan ainakin Sveitsi, Irlanti, Uusi-Seelanti ja Israel. Kaikki ovat melko pieniä ja suhteellisen kehittyneitä maita, kukin omalla tavallaan. Jokaisella on omanlaisia kiinnostavia vahvuuksia.
”Uudistukset lähtevät lähes aina marginaaleista. Nyt vastassa on kuitenkin ensi kertaa todella globaaleja haasteita, kun aiemmin vastassa on ollut lähinnä paikallisia ja alueellisia ongelmia.” Wilenius korostaa, että todellinen uudistusvoima ei lähde Kiinasta, Yhdysvalloista eikä Saksasta vaan pikemminkin edellä mainittujen kaltaisista pienistä maista. Ratkaisevaa on, kuinka ne osaavat tehdä yhteistyötä ja ottaa oppia toisiltaan. ”Marginaalissa asiat nähdään aina vähän eri tavoin kuin vallan keskuksessa. Pienet maat eivät koskaan voi ajatella että ne pystyisivät sanelemaan jotain. Ne voivat ainoastaan toimia esimerkkinä ja luoda asemansa sitä kautta.”
Wilenius ennakoi, että jatkossa syntyy entistä enemmän liittoumia, jotka eivät perustu maantieteeseen, eivätkä yhteiseen etniseen taustaan vaan yhteisiin lähtökohtiin ja tavoitteisiin. Vanhojen alueellisten viiteryhmien painoarvo puolestaan pienenee samaan aikaan. ”Toki pohjoismainen viiteryhmä on meille tärkeä myös jatkossa, mutta täytyy muistaa, että siihen sisältyvät vanhat valtarakenteet toimivat myös hidasteena”, Wilenius huomauttaa.