Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Pakistan kävi kuilun reunalla

Afganistanin ja Pakistanin sota

Moeed Yusuf

Pakistan on tasapainoillut kaltevalla pinnalla maan turvallisuutta tukevien ja sitä uhkaavien ääriliikkeiden kanssa terrorismin vastaisen sodan alusta saakka. Naton operaatio Afganistanissa on levittänyt sekasorron myös Pakistanin puolelle. Sovinto Afganistanissa vahvistaisi myös Pakistanin vakautta.

Pakistan on pysynyt terrorisminvastaisen sodan etulinjassa syyskuun 2001 iskuista lähtien, kun Yhdysvallat on yrittänyt siivota Afganistania al-Qaidan ja talibanien taistelijoista. Yli kahdeksan vuotta kestänyt operaatio ei ole tuottanut toivottua tulosta. Sen sijaan konflikti on paisunut ja Pakistanista on tullut sen suora uhri.

Pakistanissa riehuu verinen kapina, ja sen luoteisosasta on tullut turvapaikka useille Afganistanin taistelijaryhmille, jonka seurauksena suhteet Yhdysvaltoihin ovat kireät.

Pakistanin nykyisen ahdingon ymmärtämiseksi on tunnettava maan ulkopolitiikan epätavallisia toimintatapoja. Ulkopolitiikkaa hallitsee Pakistanin turvallisuuskoneisto – toisin sanoen armeija, joka on halunnut pakkomielteisesti taata maan alueellisen koskemattomuuden. Osittain tähän ovat syynä Pakistanin syntyvaiheiden vihamieliset olot, osittain menneet kokemukset, kuten maan itäosan menettäminen sodassa Intialle vuonna 1971.

Intian uhka ohjaa ulkopolitiikkaa kahdella tavalla. Ensinnäkin Pakistan haluaa varmistaa kykynsä puolustautua Intiaa vastaan kaikissa tilanteissa, sillä Intia on kiistatta sen ykkösvihollinen. Toiseksi maan länsiraja halutaan varmistaa, jotta kaikki voimat voidaan keskittää Intiaa vastaan. Vahva armeija ja myötämielinen hallitus Afganistanissa ovat edellytyksiä Intian luoman uhkan torjumiseksi.

Pakistan on tukeutunut ulkopolitiikassaan 1980-luvulla alkaneesta Afganistanin jihadista lähtien uskonkiihkoilijoihin, jotka ovat valmiita aseelliseen taisteluun. Afganistanissa näitä joukkoja käytettiin Neuvostoliittoa vastaan, ja menettelyä tukivat aktiivisesti Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA sekä Pakistanin tiedustelupalvelu ISI.

Pakistan jatkoi uskonsoturien hyödyntämistä myös Afganistanin jihadin jälkeen. ISI:n kouluttamat islamistitaistelijat osallistuivat paikallisväestön kapinaan Intian Kashmirissa. Pakistan pystyi näin taistelemaan kohtalaisen kustannustehokkaasti Intian asemahtia vastaan.

Afganistan puolestaan luisui sisällissotaan neuvostojoukkojen vetäytymisen jälkeen. Pakistania huoletti jatkuva sekasorto, ja vuonna 1994 se tuki Afganistanin talibanien valtaannousua toivoen, että maa näin vakautuisi.

Alussa talibaneilla oli tavallisten afgaanien tuki, mutta liikkeen jyrkkä tulkinta sharian laista ja into suojella yleisislamilaisia taistelijoita tekivät siitä riesan. Pakistan otti tietoisesti etäisyyttä Afganistanissa majaileviin al-Qaidan taistelijoihin, joille talibanien johto antoi hiljaisen hyväksynnän. Pakistan yritti myös tuloksetta taivutella talibaneja maltillisemmalle linjalle.

Vastahakoinen liittolainen

Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen Pakistan liittyi vastahakoisesti terrorisminvastaiseen sotaan tukemiaan Afganistanin talibaneja vastaan. Kansainvälisesti koventunut ilmapiiri ja Yhdysvaltojen voimakas painostus pakottivat Pakistanin mukaan amerikkalaisten johtamaan rintamaan. Samalla maassa kuitenkin ymmärrettiin, että tuen vetäminen äkillisesti pois islamisteilta aiheuttaisi vakavia ongelmia.

Näytti väistämättömältä, että Afganistanin talibanit ja al-Qaida pakenisivat Yhdysvaltojen hyökkäystä Pakistanin puolella sijaitseville heimoalueille (Federally Administered Tribal Areas, FATA) joilla on laaja itsehallinto ja oma oikeusjärjestelmä.

Yhtä ilmeistä oli, että Yhdysvallat painostaisi Pakistania suhtautumaan pakenijoihin kovakätisesti. Tämä aiheutti huolta, koska Pakistanin valtio oli pitkään toiminut yhteisymmärryksessä FATA:n heimojen kanssa ja luvannut, että sotilaalliseen puuttumiseen tarvittaisiin heimojen suostumus. Raja-alueen heimot ovat etniseltä taustaltaan pataaneja, kuten Afganistanin talibanit, ja monilla heimoilla on läheiset siteet talibaneihin. Pataanikulttuuriin kuuluu, ettei ulkopuolisten sallita kajota heimon vieraisiin. Heimoalueella kaikkia sinne paenneita taistelijoita pidettiin vieraina.

Heimoalueet olivat aiemmin joutuneet kantamaan Afganistanin jihadin raskaimmat seuraukset. Alueen asukkaat kokivat, että Yhdysvallat oli jättänyt pataanit oman onnensa nojaan. Pakistanissa pelättiin, että armeijan lähettäminen alueelle Yhdysvaltojen painostuksesta olisi siksi tuhoisaa.

Odotettavissa oli myös, että Afganistanin talibanit kääntyisivät Pakistania vastaan. Tämä oli poissuljettu vaihtoehto Pakistanille, jonka laskelmissa myötämieliselle ryhmittymälle oli edelleen käyttöä Afganistanissa.

Lisäksi Intian uhka ei ollut kadonnut mihinkään. Pakistanin armeija ei mistään hinnasta halunnut siirtää joukkojaan heimoalueille maan itäosasta, jossa jännitteet olivat korkealla. Laajamittainen operaatio ei tuntunut siksikään houkuttelevalta.

Pakistan oli valmis tukemaan Yhdysvaltoja vain itse määrittelemiensä ehtojen rajoissa, jotka ovat pakottaneet Pakistanin sen nykyiseen hankalaan asemaan. Maata hallinnut kenraali

Pervez Musharraf salli armeijan operaatiot heimoalueilla, mutta ainoastaan Afganistanista pakenevia al-Qaidan taistelijoita vastaan. Afganistanin talibaneja ei otettu tähtäimeen niin kauan, kun he eivät toimineet Pakistania vastaan.

Intian-vastaisella rajalla Pakistan säilytti joukkojensa kokoonpanon ennallaan. Pakistan ei enää terrorisminvastaisen sodan ilmapiirissä voinut tukea avoimesti Intiaa vastaan taistelevia ryhmiä, joten niitä kehotettiin vetäytymään toistaiseksi maan alle. Hallitus ei kuitenkaan halunnut katkaista kokonaan sidettä taistelijoihin. joita saatettaisiin vielä tarvita, kunnes Intia suostuisi sopuun Kashmirista. Pakistan ei myöskään halunnut avata uutta vihollisrintamaa.

Vastarintaa heimoalueilla

Pakistanin suunnitelma näytti suhteellisen näppärältä paperilla, mutta oli täynnä riskejä. Pakistanin armeijan läsnäolo heimoalueilla suututti paikalliset asukkaat, joiden mielestä Afganistanin talibaneilla oli täysi oikeus taistella kotimaahansa tunkeutuneita läntisiä joukkoja vastaan. Vielä enemmän heimoja kaihersi hallinnon silmiinpistävä kaksinaismoralismi, jonka osoituksena pidettiin Pakistanin valtion kääntymistä uskonsotureita vastaan vuosien tukemisen jälkeen. Pakistanin armeijan koettiin ajavan viime kädessä Yhdysvaltojen etua.

Pakistanin hallinto yritti epätoivoisesti laatia sopimuksia heimojen kanssa ja pitää al-Qaidan loitolla, mutta onnistumista vaikeutti Yhdysvaltojen heikko ymmärrys Pakistanin sisäisestä tilanteesta. Presidentti George W. Bushin hallinnon avoin kallistuminen sotilaallisen vaihtoehdon puolelle sekä suorasanainen retoriikka raivostuttivat pakistanilaisia laajemminkin.

Amerikkalaisvastaisuus on perua Yhdysvaltojen äkillisestä vetäytymisestä Afganistanista 1980-luvulla, jolloin laaja humanitaarinen ja turvallisuuspoliittinen kriisi jäi Pakistanin harteille. Bushin hallinnon retoriikassa korostettiin tarvetta hankkiutua eroon islamistitaistelijoista ja maallistaa Afganistanin ja Pakistanin hallinto. Painotukset tulkittiin Pakistanissa yritykseksi istuttaa lännen vapaamielisiä arvoja yhteiskuntiin, jotka ovat yhä kulttuuriltaan läpeensä konservatiivisia. Yhdysvaltain retoriikka tulkittiin Pakistanissa yritykseksi istuttaa lännen vapaamielisiä arvoja yhteiskuntiin, jotka ovat yhä kulttuuriltaan läpeensä konservatiivisia.

Vuoteen 2004 mennessä Pakistanin armeija oli ajautunut kahinoihin al- Qaidan taistelijoiden ja heidän tukijoidensa kanssa heimoalueilla. Varsin yleisesti taistelut nähtiin maassa niin, että viattomia pakistanilaisia kuoli Yhdysvaltojen asian puolesta. Näissä oloissa kapinallisille avautui täydellinen tilaisuus rummuttaa amerikkalaisvastaisuutta ja leimata Yhdysvallat vääräuskoiseksi valloittajaksi.

Pieni joukko Pakistanin heimoalueiden vannoutuneita uskonsotureita nousi armeijaa vastaan kostoksi Yhdysvaltojen auttamisesta. Heidän johtajansa olivat taistelleet Afganistanissa talibanien rinnalla jo aiemmin länsimaiden joukkoja vastaan. Kapinallisten ydinjoukosta muodostui myöhemmin Pakistanin talibanien eli Tehrik-e-Taliban Pakistan -liittouman (TTP) ylin johto.

Pakistanin talibanit ovat eri ryhmä kuin Afganistanin talibanit, joiden huomio kohdistuu vain Afganistaniin. TTP aloitti toimintansa osassa heimoalueita, mutta löysi pian kannattajia koko Luoteismaakunnan (North West Frontier Province, NWFP) pataanivyöhykkeeltä.

Alun perin Pakistanin talibanit koostuivat löyhästi kapinallisjoukkioista, mutta vähitellen mukaan liittyi lisää jäseniä. Osaa heistä motivoi ideologia, osa oli yksinkertaisesti rikollisia tai pyhän sodan varjolla oikeutusta ja arvovaltaa etsiviä jengijohtajia.

Pakistanin hallinto suhtautui kapinallisiin aluksi vähäisenä uhkana, joka oli tarkoitus saada kuriin paikallisin keinoin. Armeija aliarvioi taistelijoiden levittämän amerikkalaisvastaisen retoriikan vetovoiman − ja sen seurauksena yliarvioi karkeasti mahdollisuutensa saada kansan tuki sotilasoperaatiolle talibaneja vastaan, etenkin Luoteismaakunnan sydänmailla.

Pakistanilaiset kaihtoivat yleisesti ääriajattelua, mutta amerikkalaisvastaisuus upposi heihin. Kansa vieritti syyn lain ja järjestyksen heikkenemisestä Yhdysvaltojen niskoille ja vaati hallitusta lopettamaan tukensa Washingtonille ja lepyttämään siten talibanit. Hallitus puolestaan oli yllättävän kyvytön vastaamaan kapinallisten informaatiosodankäyntiin.

Vuoden 2006 lopulta lähtien Pakistanin talibanit vahvistuivat nopeasti. Kansa ei tukenut suoria sotilaallisia operaatioita liikettä vastaan, joten hallinto pyrki vastaamaan uhkaan ponnettomin sotilaallisin ja poliittisin yrityksin.

Talibanien kohtalokas virhe

Vuoden 2008 lopulla Pakistanin talibanit toimivat jo virallisesti nimellä TTP. Liike oli vakiinnuttanut asemansa osissa heimoalueita ja lisäksi pakottanut virallisen Pakistanin antautumaan Luoteismaakunnan takamailla Swatissa. Vetoapua liike sai Yhdysvaltain kovista otteista Afganistanissa. Lisää tietä TTP raivasi kohtelemalla tukialueidensa asukkaita epäinhimillisen raa'asti. Monet taipuivat liikkeen tahtoon silkan uhkailun ja pelottelun takia.

TTP:n merkityksen tunnustivat nyt sekä Afganistanin talibanit, jotka edustavat samaa ideologiaa, mutta myös perinteisesti Intiaa vastustaneet kapinallisryhmät, jotka olivat uinuneet vuosia horroksessa. Pakistanin valtion näkökulmasta vaarallisinta oli, että Intian vastaiset ryhmät alkoivat vahvistaa vanhoja asemiaan luomalla keskitetysti yhteyksiä Pakistanin talibaneihin.

Afganistanin talibanit ovat pidättäytyneet tukemasta TTP:tä aktiivisesti, mutta Intiaa vastustavat ryhmät ovat viime aikoina toimineet TTP:lle aktiivisena rekrytointipohjana. Kapinalliset hyödyntävät läsnäoloaan Pakistanin köyhimmillä alueilla ja houkuttelevat nuoria miehiä liittymään riveihinsä.

Pakistanin hallinto joutui paniikkiin, sillä passiivinen strategia ei enää riittänyt. Kansalle oli vakuutettava, että sisäiseen uhkaan tuli puuttua määrätietoisesti ja ilman viiveitä, tai seuraukset saattaisivat olla vakavia.

Hallituksella oli onnea, sillä kokonaiskuva muuttui yllättäen talibanien vallattua Swatin alueen. Laajentamalla raa'at otteensa Pakistanin sydänmaille TTP ylitti näkymättömän rajan. Virhearviointi kävi kalliiksi talibaneille. TTP oli tulkinnut aiemmat onnistumisensa todisteeksi siitä, ettei hallitus pystyisi taltuttamaan sitä. Lisäksi menestyksestä rohkaistunut liike laajensi amerikkalaisvas

taisen viestinsä toiveeksi "talibanisoida" Pakistan. Tällä se yritti kerätä aktiivista tukea Afganistanin talibaneilta ja Intiaa vastustavilta ryhmiltä.

Lisätäkseen näkyvyyttään TTP ryhtyi tekemään iskuja Pakistanin suurissa kaupungeissa, kuten Islamabadissa ja Lahoressa. Vuosina 2007 ja 2008 eri puolilla Pakistania tehtiin 115 itsemurhaiskua, joiden uhrit olivat lähes pelkästään oman maan siviilejä. Vuosina 2007 ja 2008 eri puolilla Pakistania tehtiin 115 itsemurhaiskua, joiden uhrit olivat lähes pelkästään oman maan siviilejä.

TTP osui laskelmissaan pahasti väärään. Hallituksella oli tarvittaessa kyky taltuttaa talibanit. Valtaosa tavallisista pakistanilaisista ei ole koskaan kannattanut maan talibanisointia. Heidät vain huijattiin mestarillisesti uskomaan, että TTP:n tavoitteena oli estää Pakistanin hallintoa tukemasta Yhdysvaltoja. Tältä putosi pohja heti, kun pakistanilaiset näkivät satojen maanmiestensä kuolevan TTP:n käsissä.

Muutaman viikon aikana keväällä 2009 tapahtui merkittävä käänne, ja Pakistanin armeija varmisti itselleen kansan täyden tuen. Tuolloin Swatissa alkoi menestyksekäs sotilasoperaatio, ja taistelut ovat sen jälkeen laajenneet TTP:n sillanpäähän Pakistanin heimoalueille.

TTP:ltä puuttui viime kädessä voimaa nujertaa Pakistanin armeija. Vastaavasti länsimaiden pelot vääriin käsiin joutuvista ydinaseista ovat olleet rajusti liioiteltuja.

Monimutkaista peliä

Pakistan on pitänyt kiinni perimmäisestä strategisesta näkemyksestään, jossa korostuvat Intian muodostama uhka ja tarve säilyttää ystävälliset suhteet Afganistaniin. Maan sisäiset tapahtumat eivät ole saaneet hallitusta muuttamaan linjaansa, sillä tilanne Intian rintamalla on säilynyt ennallaan.

Yhdysvaltojen politiikasta on ollut Pakistanille jatkuvaa harmia. Suurvallan ulkopolitiikassa ei ole huomioitu Pakistanin turvallisuushuolia Intian ja Afganistanin rajoilla eikä lievitetty niitä, vaan sillä on pikemminkin vahvistettu Pakistanin perinteistä ajattelua. Pakistanilaiset uskovat perustellusti, että länsimaiden läsnäolo Afganistanissa on levittänyt sekasorron heidän maahansa ja vahvistanut Intian vaikutusvaltaa Afganistanissa.

Pakistanin hallinto jatkaa islamistien jaottelua hyviin ja pahoihin. Tiedustelupalvelu ISI:n yhteistyö Afganistanin islamistien kanssa on linjassa sen kanssa, mitä valtion turvallisuudesta vastaavat korkeimmat päättäjät pitävät Pakistanin kansallisena etuna. Tämä on yksi syy siihen, miksi Pakistan ei muuttanut Afganistan-politiikkaansa länsimaiden päinvastaisista odotuksista huolimatta, kun maa siirtyi sotilashallinnosta siviilihallintoon helmikuussa 2008.

Yhtä vakaasti Pakistan haluaa lyödä heimoalueilla majailevan TTP:n ja sitä tukevan pienen ydinjoukon al-Qaidan taistelijoita. Armeija ilmeisesti luottaa, etteivät Afganistanin talibanit ryhdy tukemaan TTP:tä niin kauan, kuin afgaanitalibanien johtajien läsnäoloa Pakistanissa katsotaan läpi sormien.

Intiaa vastustavista kapinallisryhmistä on sen sijaan tullut ongelma, sillä Pakistanilla ei ole tällä hetkellä niille käyttöä itärintamallaan, ja samaan aikaan ryhmät ovat alkaneet nostaa profiiliaan auttamalla TTP:tä. Toistaiseksi Pakistan yrittää rajoittaa niiden toimintaa tiedustelulla ja täsmäpidätyksillä. Vastahakoisuus iskeä ryhmiä vastaan avoimesti johtuu siitä, että hyökkäys saattaisi innostaa taistelijat suoraan yhteistyöhön TTP:n kanssa.

Liittolainen Afganistanissa

Pakistanin kannalta on ratkaisevaa, miten TTP:tä vastaan suunnattu sotilasoperaatio onnistuu. Operaatiota yritetään täydentää ei-sotilaallisin keinoin suostuttelemalla alimman ja keskitason talibantaistelijoita maltilliselle puolelle.

Molemmilla saroilla on hyvät mahdollisuudet onnistua. TTP on riittävän vahva jatkaakseen lain ja järjestyksen häirintää Pakistanin rajaseuduilla, mutta liike ei pysty kukistamaan Pakistanin asevoimia. Enemmistö TTP:n jäsenistä tavoittelee vain omaa etuaan eikä ole välttämättä ideologisesti motivoitunutta. Nämä taistelijat todennäköisesti kannattavat liikettä vain niin kauan kuin se pysyy varteenotettavana voimana.

Yhdysvallat on uuden linjauksensa mukaan taipuvainen neuvottelemaan Afganistanin talibanien kanssa. Tämä on oikea askel tilanteessa, jossa on etsitty vuosia tuloksetta sotilaallista ratkaisua. Jos Afganistanin talibanit nousevat neuvottelulinjan ansiosta maansa hallitukseen, Pakistanin pelko kahden maan talibanien liittoutumisesta saattaa hälvetä. Samalla Pakistan saisi Afganistaniin tarvitsemansa luotettavan yhteistyökumppanin.

Rauhan solmiminen Pakistanin ja Intian välille olisi myös keskeistä, sillä se tarjoaisi Pakistanille mahdollisuuden keskittyä pelkästään sisäisiin uhkiinsa. Intialla olisi ollut tilaisuus pahentaa Pakistanin tilannetta tukemalla TTP:tä, mitä se ei ole tehnyt. Toisaalta Intia ei ole myöskään hakenut erityisen avoimesti ratkaisua kiistoihinsa Pakistanin kanssa

Kaksi seuraavaa vuotta ovat Pakistanin kannalta ratkaisevia. Pakistanin ongelmat pahenevat entisestään, jos se ei pääse edellä kuvattuihin tavoitteisiinsa. Hallituksella on kuitenkin mahdollisuudet eristää TTP ja hieroa samalla sovintoa Afganistanin kanssa – sekä vähintäänkin hallita jännitteistä suhdettaan Intian kanssa. Näin Pakistan voisi keskittää kaiken voimansa sisäisten uhkiensa kesyttämiseen.

Moeed Yusuf

Kirjoittaja on tutkija Bostonin yliopistossa ja Strategic and Economic Policy Researchinstituutissa Islamabadissa

Käännös: Hanna Rusila

 

-------------------------------------------------------

Afganistanin ja Pakistanin islamistisia ryhmiä

Afganistanin talibanit

Ideologisesti radikaaleja afgaaneja, joiden johtajat saivat oppinsa Pakistaninislamistikouluissa 1980- luvulla. Taliban hallitsiAfganistania vuodet 1994–2001. Liikkeen ylin johtaja on mullah Muhammed Omar.

Muut afganistanilaisryhmät

Talibanin lisäksi Afganistanissa on muita löyhästi toisiinsa kytkeytyviä ryhmiä, jotka toimivat Pakistanin heimoalueilta käsin ja taistelevat länsimaiden Afganistan-joukkoja vastaan. Merkittävimpiä ovat Gulbuddin Hikmatyarin johtama Hezb-e-Islami sekä Sirajuddin Haqqanin johtama Haqqani-verkosto.

Pakistanin talibanit (Tehrik-e-Taliban Pakistan, TTP)

Löyhästi toisiinsa kytkeytyvien ryhmien verkosto, joka on erillinen Afganistanin talibaneista. TTP:n taistelijat toimivat Pakistanin pataanivyöhykkeen heimoalueilla (FATA) ja Luoteismaakunnassa (NWFP). Ideologia on sama Afganistanin talibanien kanssa, mutta TTP ei ole ryhmänä yhtä yhtenäinen tai vahva. Liikkeen komentajana toimii mehsud-heimoa edustava Hakimullah Mehsud.

Intiaa vastustavat kapinallisryhmät

Pakistan hyödynsi näitä ryhmiä Intian Kashmirin paikallisväestön kapinassa 1990-luvulla. Ryhmät toimivat erillään sekä Afganistanin että Pakistanin talibaneista, ja ne pitävät Intiaa pääkohteenaan. Yksi näkyvimmistä ryhmistä on Lashkar-e-Taiba, jonka epäillään järjestäneen Mumbain terrori-iskut vuonna 2008. Muita ovat esimerkiksi

Maulana Masood Azharin johtama Jaish-e-Muhammed, Fazl-ur-Rehman Khalilinjohtama Harkat-ul-Mujahedin sekä Lashkar-e-Jhangvi-ryhmä.

 

 
Ulkopolitiikka 1/2010

Mieluummin askeleen edellä

Teija Tiilikainen

Markku Wilenius: Ihmiskunnan henkinen murros tekee tuloaan

Martina Ahola

Aseita ja apua Jemenille

Joonas Pörsti

Teinit huumekuriireina

Martina Ahola

Tieteen uusi suurvalta

Martina Ahola

Pakistan kävi kuilun reunalla

Moeed Yusuf

Afganistanin kriisi horjuttaa Keski-Aasiaa

Martina Ahola

Kriisinhallinnan ratkaiseva testi

Joonas Pörsti

Oikeutta kylänvanhimmalta

Joonas Pörsti

Kärsimys hävisi sodan kuvista

Noora Kotilainen

Itämeren suojelu Suomen ja Ruotsin käsissä

Markku Ollikainen

Venäjä näkee sotilaallisia uhkia kaikkialla

Heikki Lehtonen

Puheenvuoro: Sosiaaliturvaa koko ihmiskunnalle

Timo Voipio ja Ronald Wiman

Amazon myynnissä

Niina Sarkonen

Kööpenhaminan pesänjakajat

Antto Vihma

Euroopan pitäisi itsenäistyä ulkopolitiikassa

Joonas Pörsti

Kolumni: Bloggaava suurlähettiläs

Matti Laurén ja Juha Mononen

Velvollisuus dokumentoida

Martina Ahola

Kirjavieras: Tuhoaako siirtolaisuus Euroopan?

Henri Purje

Kirjatutka: Railakkaasti Liberalismin puolesta

Hiski Haukkala

Kirjatutka: Kuka on juutalainen?

Olli Ruohomäki

Kirjatutka: Tasapainotteleva saudien valtakunta

Mari Luomi

Kirjatutka: Peto pois nurkasta

Janne Hopsu

Kirjatutka: Monta Kiinaa Afrikassa

Andrew Jones

Kirjatutka: Kaikki on kyseenalaistettavissa

Vadim Kononenko

Kirjatutka: Kulttuurit kipinöivät Kaukasiassa

Ville Ropponen

Kirjatutka: Demokratia laahaa Venäjällä

Helena Rytövuori-Apunen

Kirjatutka: Uudet alamaiset

Johanna Nykänen

Yhteys Afrikkaan

Martina Ahola

Laaja-alainen sillanrakentaja

Martina Ahola