Kärsimys hävisi sodan kuvista

Afganistanin ja Pakistanin sota

Noora Kotilainen

Ruumiillisen kärsimyksen kuvat ovat miltei täysin kadonneet terrorismin vastaisen sodan kuvastosta. Tilalle on tullut uudenlainen auttajasotilaan hahmo, jossa yhdistyvät humanitaarisen työn tekijän ja aseistetun soturin piirteet.

kuva Francisco V. Govea/ US Air Force Photo

Inhimillistä kärsimystä esittävät kuvat synnyttävät voimakkaita tunteita. Ne vaikuttavat katsojien poliittisiin asenteisiin sekä toimintaan. Sotien ja poliittisten konfliktien väkivaltaisen todellisuuden näyttävät kuvat ovat aina olleet piikki sotaakäyvien valtioiden lihassa ja samalla myös voimakkaita mielikuvarakentamisen eli propagandan välineitä. Tästä syystä ne ovat myös tarkan vartioinnin ja sensuurin kohteita.

Kuvilla on vahva ja syvälle historiaan yltävä yhteys kärsimyksen ymmärtämiseen sekä siihen reagoimiseen. Jo länsimaisen ajattelun varhaisvaiheissa toisen kärsimyksen näkemisen ajateltiin synnyttävän myötätuntoa. Katsomalla heräävän empatian on nähty johtavan väkivallan vastustamiseen, tilanteen ymmärtämiseen ja siihen puuttumiseen sekä ihmisyyden puolustamiseen.

Tätä on sovellettu aktiivisesti epäpoliittisiksi mielletyissä luonnonkatastrofeissa, jolloin uutiset ja avustusjärjestöjen kampanjat täyttyvät kärsivien ihmisuhrien kuvista. Kärsimyksen uhrien esittämisen motiivina on usein herättää halu auttamiseen. Ymmärrys tilanteen vakavuudesta ja kärsimyksen määrästä työntyy tietoisuuteemme kärsimystä esittelevän kuvaston kautta. Tämä näkyi selvästi Haitin tammikuisessa maanjäristyksessä.

Myös fiktiivisen väkivallan kuvastoa on tarjolla jatkuvalla syötöllä esimerkiksi elokuvien ja tv-sarjojen kautta. Väkivaltakuvaston runsauden keskellä on hämmästyttävää, kuinka harvinaisiksi sotien ja poliittisen väkivallan kuvat ovat viime vuosikymmenien aikana muuttuneet länsimaiden julkisuudessa.

Terrorismin vastaisen sodan kuvastosta ruumiillinen kärsimys on hävinnyt lähes tyystin. New York Timesin vuonna 2008 tekemän selvityksen mukaan vain kymmenkunta haavoittuneita tai kaatuneita liittouman sotilaita esittävää kuvaa on päässyt laajaan  julkisuuteen, vaikka sodat ovat jatkuneet jo vuosia. Selvityksen jälkeenkin kuvia on tullut näkyville ani harvoin ja useimmiten laajan kritiikin ja virallisen paheksunnan saattelemina.

Nimenomaan realististen taistelutilanteiden ja sodan aiheuttaman ruumiillisen kivun esitykset ovat useiden mediatutkijoiden kuten John Taylorin ja David Campbellin keräämien havaintojen perusteella harvinaistuneet. Lisäksi sodan kuvaamisen tyyli on muuttunut humaanimpaan suuntaan. Sodankäynnin kuvasto on pehmentynyt huomattavasti historialliseen sotakuvastoon verrattuna.

Vietnamin sota käännekohtana

Ensimmäisen maailmansodan ja Espanjan sisällissodan kuvat vaikuttivat voimakkaasti katsojiensa käsityksiin sodista. Kuvat natsien kuolemanleireiltä varoittivat rotuoppien ja totalitarismin vaaroista. Vietnamin sodan kuvilla oli iso merkitys sodanvastaisen ilmapiirin heräämisessä, mikä johti lopulta Yhdysvaltain kotirintaman taistelutahdon romahtamiseen.

Vaikka sotaa käyvät valtiot ovat aina pyrkineet hallitsemaan erityisesti sotilaidensa kärsimyksen ja siviilien ruumiiden esittämistä, on suhtautuminen kärsimyksen kuviin tiukentunut länsimaissa selvästi viime vuosikymmeninä. Käännekohtana voidaan pitää Vietnamin sodan jälkeistä aikaa.

Vietnamissa kuvauskäytännöt olivat melko vapaita, ja sodasta levinneet kuvat paljastivat raakoja ja epähumaaneja käytäntöjä. Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon paheksuu muistelmissaan tapaa, jolla Vietnamin sotaa näytettiin. Nixon katsoi kuvamateriaalin vaikuttavan kielteisesti kotirintaman taistelumoraaliin ja samalla Yhdysvaltojen kykyyn käydä jatkossa sotia rajojensa ulkopuolella.

Useiden mediatutkijoiden havainnot osoittavat, että julkinen mielipide ja median kuvakäytännöt sotien kuvaamiseen ovat muuttuneet vähitellen 1970–80-luvuilta alkaen. Ennen kaikkea sodan kärsimyksen kuvien harvinaistumiseen on johtanut asevoimien lisääntynyt kiinnostus kuvia ja niiden tuottamisen ehtoja kohtaan.

Persianlahden sota merkitsi kuvauskäytäntöjen huomattavaa kiristymistä. Kehityksen huipennuksena voi pitää Irakin ja Afganistanin sotien kuvauskäytäntöjä.

Kärsimys häviää näkyvistä

Durhamin yliopiston tutkija David Campbell nimeää yhdeksi syyksi poliittisen kärsimyksen kuvaston häviämiseen niin sanotun ”hyvän maun koodiston”, jollainen on epävirallisesti syntynyt median itsesensuurin välineeksi. Mediayleisön ei oleteta haluavan nähdä toisten kärsimystä.  Myös julkinen keskustelu kuvien vaikutuksista lasten henkiseen hyvinvointiin on muokannut kuvakulttuuria.

Muutoksesta todistavat syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuun liittyvät vakiintuneet kuvakonventiot. WTC-iskun ikoniksi vakiintuivat kuvat sortuvista torneista, kun taas rakennuksista putoavien ihmisuhrien kuvat siivottiin nopeasti julkisuudesta paheksuvan kohun saattelemina. Muun muassa Barbie Zelizer on käsitellyt aihetta kirjoituksissaan.

Kärsivää ihmistä ei haluttu nähdä eikä tapahtumaa hahmottaa yksilön, vaan imperiumin tragediana. Arabiankielisen Al-Jazeeran vuonna 2003 esittämät kuvat Irakissa kuolleista siviileistä ja länsiliittouman sotilaista saivat sekä yleisön että Yhdysvaltain ja Britannian hallitusten jyrkän tuomion.

Soveliaisuuden ja hyvän maun koodisto on omalta osaltaan tukahduttanut alleen kärsimyskuvien opettavan ja todistavan funktion. Median omaksuma hyvän maun koodisto koituu sotaa käyvien valtioiden eduksi, kun inhimillisen kärsimyksen näyttäminen koetaan eettisesti epäilyttäväksi.

Kun huomioidaan fiktiivisen väkivallan ja humanitääristen katastrofien kuvien yleisyys, länsimaisen konfliktikuvaston muutosta on hankala selittää muulla kuin aiheen poliittisella arkaluontoisuudella, poliittiseen valtaan sidotulla sensuurimielialalla sekä tehokkailla kuvauksen säännöstelyn käytännöillä.

Asevoimat ovat tietoisia poliittisesta väkivallasta kertovien kuvien voimasta. Kuvat yllyttävät poliittiseen toimintaan, kriittiseen huomioon ja sodanvastaisuuteen. Hyvillä aikeilla kuorrutettujen sotatoimien todellisten lopputulosten näyttäminen ei sovi länsimaiden Afganistanissa käymän operaation virallisiin perusteluihin eikä nykyisen sodankäynnin tekniseen julkisuuskuvaan.

Asevoimat hallitsevat tiedotusta

Yhdysvaltain puolustusministeriön Persianlahden sodan jälkeen luomaa käytäntöä journalistien sijoittamisesta sotajoukkoihin sovelletaan myös terrorismin vastaisessa sodassa, Isaf-joukot mukaan luettuina. Sijoitussopimuksiin sisältyvät säännöt, raportointikäytännöt ja liikkumisrajoitukset ovat journalistien mielestä kaventaneet sotakuvauksen ehtoja ja mahdollisuuksia merkittävästi. Henkilökohtainen kontakti sotilaisiin ja sitoutuminen joukkoihin saattaa rajoittaa journalistista riippumattomuutta.

Uuden järjestelmän tehokkuudesta kertoo, että lähes jokaisen asevoimille epämieluisen kuvan julkaisu on saanut paljon huomiota, ja usein julkaisua on edeltänyt viranomaisten raivokas vastustus. Usein vääränlaisen kuvan ottaja on erotettu tehtävästään ja passitettu takaisin kotiin. Joukkoihin sidotut ja sotilaiden jatkuvan vartioinnin alaisina liikkuvat toimittajat eivät yleensä edes näe sotatoitoimia omin silmin. Tiedot ja kuvat sodan tapahtumista ovat nykyisin yleensä joko liittouman tai Yhdysvaltain asevoimien välittämiä.

Viralliset reaktiot ovat saaneet myös suuret mediayhtiöt varovaisiksi sotakuvien julkaisussa. Hyvän esimerkin tarjoaa amerikkalaisen uutistoimisto AP:n kuvaajan Julie Jacobsonin ottaman kuvan tapaus. Yhdysvaltalaiseen yksikköön eteläisessä Afganistanissa sijoitettu Jacobson joutui yllättäen elokuussa 2009 joukkojen mukana tulitaisteluun, jossa yksi sotilaista haavoittui kuolettavasti.

Valokuvaaja teki työtään sopimuksensa määräämällä tavalla ja kuvasi tapahtuman kaukaa puuttumatta sotilastovereiden  auttamisyrityksiin tai sotatoimiin. Sopimuksen mukaisesti otetut kuvat saa julkaista sillä edellytyksellä, että ne eivät vahingoita sotatoimia tai paljasta salaista informaatiota ja että mahdollisen loukkaantuneen tai kaatuneen omaisille on ensin ilmoitettu asiasta.

Jacobsonin kuvat olivat epäselviä ja rakeisia, ja ne näyttivät haavoittuneen tuskin tunnistettavasti. Tästä huolimatta Yhdysvaltain puolustusministeri Robert Gates yritti saada uutistoimiston luopumaan kuvien julkaisusta.

Gates vetosi muun muassa uhrin perheen tunteisiin ja hyvään makuun, sotilaan kunniaan, patriotismiin sekä soveliaisuuskäytäntöihin. Nämä kaikki ovat yleisiä perusteluja kuvien julkaisematta jättämiselle. AP julkaisi kuvat pitkän pohdinnan jälkeen, noin kolme viikkoa välikohtauksen jälkeen.

Gates ilmaisi julkisesti pettymyksensä kuvatoimiston tunteettoman käytännön vuoksi, eikä suurin osa mediayhtiöistä halunnut kohun jälkeen käyttää kuvia. Julkaisijat perustelivat ratkaisuaan sillä, että uutisten tulee näyttää totuus, vaikka se olisikin synkkä ja hankala katsoa.

Auttajasotilas astuu esiin

Vuosi 2009 oli uutislähteiden mukaan Afganistanissa koko kahdeksanvuotisen miehitysajan verisin. Sekä sotilas- että siviiliuhrien määrä lisääntyi merkittävästi edellisiin vuosiin verrattuna. Yhä laajeneva sota on vaatinut jo tuhansien Yhdysvaltain johtaman liittouman sotilaiden hengen. Aseellisen selkkauksen sivutuotteena kuolee päivittäin keskimäärin kolme lasta. Afganistanilaisia siviiliuhreja on tullut jokaisena miehitysvuonna tuhansia. Sodasta julkaistujen kuvien perusteella tilannetta voisi pitää varsin toisenlaisena.

Sodan uhrien paikan on vallannut ”sotilaallis-humanitaarisen intervention” keulakuvaksi muodostunut humanitaarinen sankarisotilashahmo, joka jakaa ruokapaketteja nälkää näkeville, neuvoo kyläläisiä, auttaa sairaita ja leikkii paikallisten lasten kanssa. Huippuasein varusteltu, lihaksikas ja hyväntahtoinen sotilas kuvataan usein myös taistelutovereidensa seurassa, intiimin inhimillisessä valossa.

Auttajasotilas näyttäytyy taajaan uutisissa ja hänet löytää sodan virallisesta kuvastosta sekä sotareportaaseista. Hyväntahtoisen hahmon keskeinen asema käy hyvin ilmi esimerkiksi Isafin julkistamissa kuvissa.

Uudenlainen kuvasto tukee Afganistanin sotaretken poliittisia perusteluja häivyttäen samalla sodan todellista luonnetta. Rauhaa ja vapautta puolustava auttajasotilas sekä ilmapommituksissa räjähtänyt ihmiskeho eivät sovi saman sodan kuvastoon. Länsiliittouman poliittiseen strategiaan uusi hyväntekijän hahmo sopii sen sijaan mainiosti.

Kuvat alleviivaavat näkemystä, jonka mukaan terrorismin vastaisessa sodassa on kyse hätää kärsivien tehokkaasta auttamisesta, ihmisoikeuksien puolustamisesta ja terrorismin kitkemisestä. Kärsimystä ja kipua esittävien kuvien puhdistaminen pois sodan kuvastosta liittyy sodan todellisten vaikutusten ja luonteen piilottamisen kulttuuriin.

Se, ettei sodan ja väkivallan todellisia seurauksia nähdä, hämärtää käsitystä poliittisten toimien seurauksista. Seurausten näkymättömyys saattaa johtaa siihen, ettei sotaa tunnisteta sodaksi. Tämä saattaa pahimmillaan aiheuttaa sokeutumisen ihmisoikeusloukkauksia, sodan kauhuja ja inhimillistä kärsimystä kohtaan.

Miten voi protestoida sotaa vastaan tai ymmärtää sen aiheuttamaa kärsimystä tilanteessa, jossa väkivallan oikeita kasvoja pyritään piilottamaan kielloilla ja sensuurilla samoin kuin propagandan luonteisilla vastakuvilla?

--------------------------------------------------------------

Nämä kuvat muuttivat katsojansa

Kuvat ensimmäisistä valokuvatuista sodista Krimin sodasta (1853–56) mm. Roger Fentonin ja USA:n sisällissodasta (1861–65) Alexander Gardnerin tallentamina tavoittivat laajasti länsimaisen yleisön.

Ensimmäisen maailmansodan (1914–18) järkyttäviä kauhuja kuvaavaa pasifistista pamflettia

Krig dem Kriege (Ernst Friedrich 1923) käytettiin muun muassa lasten ja nuorten rauhankasvatukseen. Valtiot sensuroivat tiukasti ensimmäisen maailmansodan kuvia.

Espanjan sisällissota (1936–39) oli ensimmäisiä sotia, joka tallentui nopean ja kevyen Leica-kameran ansiosta filmille tapahtumien tahdissa. Uuden hetkellisen kuvauksen ikoniksi jähmettyi Robert Capan kuva sotilaasta kuoleman hetkellä.

Kuvat toisesta maailmansodasta (1939–45) ja keskitysleirien kauhuista paljastivat käsityskyvyn ylittävää inhimillistä kärsimystä, esimerkiksi

Margaret Bourke-Whiten Life Magazinessajulkaistu kuvasarja Buchenwald inmates. Myös kuvat kuolleista liittoutuman sotilaista järkyttivät katsojia, kuten George Strockin Three American Soldiers Ambushed on Buna Beach.

Vietnamin sodan (1964–1975) kuvat levisivät laajasti mediassa ja vaikuttivat harvinaisen voimakkaasti poliittisten mielipiteiden muodostumiseen. Yhdysvaltain armeijan kuvaajan

Ron Haeberlen kuvat My Lain verilöylystä (Life Magazine 1968) muodostuivat amerikkalaisten sotarikosten symboliksi (ks. sivu 28). Huynh Cong (Nick) Utin kuva napalmihyökkäystä pakenevista lapsista on sittemmin muuttunut kärsimyksen ikoniksi. Kuva voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 1973.

Lähes koko maailma seurasi Persianlahden sotaa (1990–1991) suorien kaapelitelevisiolähetysten kautta. Tiedonvälitystä hallitsivat Yhdysvaltain puolustusministeriö ja mediayhtiö CNN. Teknisen luonteen korostuminen teki tv-ruudulta seuratusta sodasta videopelin kaltaisen. Kuvat inhimillisestä kärsimyksestä tulivat julkisuuteen vasta vuosia sodan jälkeen, esimerkiksi Peter Turnleyn kuvareportaasissa the Unseen Gulf War, 1991.

Terrorismin vastaisesta sodasta on tullut julkisuuteen hyvin vähän sodan aiheuttamaa kärsimystäesittäviäkuvia. Tarkimminvartioituja ovat olleet haavoittuneita tai kuolleita liittoumansotilaita esittävät kuvat.

Ongelmiin ovat joutuneet useat vääränlaisia kuvia ottaneet valokuvaajat kuten Stefan Zaklin (Irak 2004), Chris Hondros (Irak 2005), Zoriah Miller (Irak 2008), sekä Julie Jacobson (Afganistan 2009).

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää