Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Velvollisuus dokumentoida

Heikko sananvapaustilanne vaikeuttaa tiedonsaantia Iranista. Sensuuria vastaan vuosikaudet taistelleet dokumentaristit kokevat kuitenkin velvollisuudekseen totuuden kertomisen. Yhteiskunnallinen kuohunta on vahvistanut tätä pyrkimystä.

kuva Martina Ahola

Virpi Suutari

• Dokumentaristi ja toimittaja

• Toiminut DocPoint-festivaalin taiteellisena johtaja

• Dokumenttielokuvia mm. Synti, Valkoinen taivas, Joutilaat, Pitkin tietä pieni lapsi

• Työskennellyt usein työparinaan Susanna Helke

Elizabeth Marschan

• Toimittaja ja dokumentaristi

• DocPointin ohjelmistosuunnittelija ja hallituksen jäsen

• Työskennellyt MTV3:lla muun muassa ostajana, tuottajana ja kirjoittajana

• EU:n rahoittaman European Media Development Agencyn dokumenttiosaston päällikkönä Lontoossa 1996–2000

Iranilaisen dokumentaristin Ebrahim Mokhtarin parin vuoden takainen lausahdus "olemme maa vailla perhealbumia" kuvastaa hyvin dokumenttielokuvan perinteistä asemaa Iranissa. 2000-luvulla aktivoituneesta dokumenttikulttuurista näyttää kuitenkin nousseen jonkinlainen vastavoima Iranin poliittisessa kriisissä osana viime kesän vaalien jälkeen syntynyttä kansanliikettä.

Iranin ensimmäisellä kansainvälisellä Cinema Verité -dokumenttielokuvafestivaalilla vierailleet

Virpi Suutari ja Elizabeth Marschan kertovat Teheranissa syksyllä 2007 vallinneesta odottavasta ilmapiiristä. "Tilanne oli hyvin toiveikas. Esityksissä oli paljon nuoria, heitä parveili myös teattereiden vieressä tarttuen innokkaasti kiinni ulkomaalaisiin", kertoo tuolloin DocPoint-elokuvafestivaalin taiteellisena johtajana toiminut Suutari.

Poliittisen ilmapiirin nopea kiristyminen on johtanut ohjaajien vangitsemiseen ja muutamaan epäselvään kuolemantapaukseen. Muutos tuntuu heidän mielestään nyt parin vuoden takaisiin kokemuksiin verrattuna hämmästyttävältä ja järkyttävältä.

Varovaisuus ja pelko olivat toki tuolloinkin läsnä. "Se ei näkynyt ulospäin, mutta kuului yksityisissä keskusteluissa rivien välistä. Tekijät kertoivat aina,

miten vaikea heidän on saada rahoitusta. Kaikki elokuvat täytyy myös hyväksyttää sensuurilautakunnalla, käsikirjoituksesta alkaen", Suutari sanoo. Yhä useampi elokuva jää ilman hyväksyntää ja kuvauslupaa.

Viime syksynä suuri osa ohjaajista boikotoi kolmatta Cinema Verité -festivaalia. Ohjaajien julkilausumassa protestia perusteltiin dokumentaristeihin kohdistetuilla äärimmäisillä rajoituksilla: "Näinä aikoina olisi mahdollisuus tehdä niin paljon elokuvia, mutta meidän ei ole sallittu niitä kuvata. Tästä syystä, ja johtuen sitoumuksestamme ja kunnioituksestamme totuutta ja todellisuutta kohtaan, olemme päättäneet olla osallistumatta festivaaliin dokumentaristin, arvostelijan tai katsojan ominaisuudessa."

Iranissa hyvin tunnettu ohjaaja Manijeh Hekmat jopa kirjoitti kulttuuriministeriölle avoimen kirjeen, jossa vaati ministeriötä korvaamaan menetetyt rahat, koska se oli kieltänyt Hekmatin elokuvan The Sounds esittämisen.

Kapeneva sananvapaus

Monet kansainväliset järjestöt ovat vedonneet iranilaisten puolesta. Lehdistönvapautta puolustava Toimittajat ilman rajoja -järjestö syyttää Iranin hallintoa rikoksista ihmisyyttä vastaan, koska se on jatkanut toimittajien pidätyksiä ja laittomia vangitsemisia, joihin on usein liittynyt pitkiä eristysjaksoja ankarissa olosuhteissa. Järjestön mukaan Iranin poliittiset ja uskonnolliset instituutiot luovat maahan pelon ilmapiirin, joka pakottaa median joko itsesensuuriin tai pakenemaan maasta.

Yhä useammat dokumentaristit ovat joutuneet tekemään saman johtopäätöksen kuin toimittajat ennen heitä ja lähtemään pois kotimaastaan. Myös eri syistä pidätettyjen ohjaajien joukko on kasvanut. Toisaalta myös tiedonsaanti Iranista on vaikeaa. Suutarin ja Marschanin ohjaajakontaktit eivät ole vastanneet sähköposteihin maansa tilanteesta. Yksi totesi, ettei voi vastata rehellisesti kyselyihin kuulumisista. Osasyynä on varmasti varovaisuus.

Sananvapaus on kapenemassa entisestään, sillä lainsäätäjät ovat esittäneet että ulkomaisille tiedotusvälineille puhuminen tehtäisiin rangaistavaksi samoin kuin erilaisten yhteisöviestimien käyttö. Pahimmillaan seurauksena voi olla kuolemanrangaistus, johon hallituksen vastustajat voidaan tuomita jumalan vihollisina. Kyse on niin sanotusta moharebista eli rikoksesta jumalaa vastaan.

Myös Suomi on ilmaissut huolensa Iranin ihmisoikeustilanteesta. Ulkoministeriön kannanoton mukaan hallitus on syvästi huolestunut iranilaisiin ihmisoikeusaktivisteihin ja journalisteihin kohdistuneesta häirinnästä.

Ilmeisistä vaaroista huolimatta iso joukko elokuvantekijöitä pitää velvollisuutenaan välittää kuvaa maansa tapahtumista. Iranin dokumentaristien järjestö sanoi kymmenien ohjaajien allekirjoittamassa, heti viime kesän presidentinvaalien jälkeen julkaistussa kannanotossa, että iranilaisella yhteiskunnalla on oikeus vaatia dokumentaristeja tekemään velvollisuutensa ja tallentamaan yhteiskunnallisia tapahtumia ja esittämään todellisen kuvan elokuvissaan.

Marschan pitää ajatusta totuuden näyttämisen velvollisuudesta hyvin luontevana. Hänen mukaansa dokumenttielokuvaan liittyy myös vahva eettinen ulottuvuus. "Koen, että ollaan heikkojen puolella ja tuodaan asioita näkyviin."

"Kuuluuhan se dokumentintekijän perustehtävään, että haluaa etsiä totuutta. Se on osa sitä, miksi ylipäätään haluaa tehdä dokumenttielokuvia", Suutari huomauttaa.

Hänen mukaansa jo se, että ohjaajat pystyvät esittämään tällaisen vetoomuksen, kertoo myös dokumenttielokuvan aseman vahvistumisesta vuosituhannen vaihteen jälkeen. Elokuvantekoa väistämättä demokratisoi myös videokameroiden yleistyminen, koska ne ovat halpoja välineitä, joita miltei kuka tahansa saa käsiinsä.

"Iranin kaltaisissa maissa pieni kamera on todella tärkeä raportointiväline, mutta kuvaaminen on tehtävä salaa."

Internetissä ja tekstiviesteinä leviää kännykkäkameralla kuvattua materiaalia muun muassa mielenosoituksista. Sellaista ei virallisissa uutislähetyksissä näe. Mutta onko kyse enää dokumenttielokuvasta?

Tekijöiden mielestä on. Marschan sanoo, että dokumenttielokuvan käsite on nykyisellään varsin laaja ja että kaikki on lähtökohtaisesti dokumenttia, myös kännykkäkameralla kuvattu materiaali.

"Tietysti dokumenttielokuvan sisällä on erilaisia alueita, voidaan puhua esimerkiksi luovasta dokumenttielokuvasta, joka lähenee taidetta. Mutta eihän puhdasta dokumenttia ole kuin valvontakameran kuva", Suutari huomauttaa.

Netistä tuli tehokas levityskanava myös Bahman Ghobadin Teheranin kaupunkielämää kuvaavalle musiikkivideolle No One Knows About Persian Cats, jonka esittäminen kiellettiin Iranissa.

Fiktio dokumentin tehtävässä

Fiktioelokuva on ollut Iranin valtaapitävien suojeluksessa samalla kun amerikkalaisen elokuvan levitys kiellettiin vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen. "Tekijät itse ovat pitäneet tätä siunauksellisena ja yhtenä syynä siihen, että heidän elokuvakielensä on kehittynyt niin omintakeiseksi. He ovat uskaltaneet tehdä elokuvia sellaisella kielellä, joka nousee luontevasti heidän kulttuuristaan. Siihen liittyy voimakas runollisuus ja myyttisyys", arvioi Suutari.

Fiktio onkin tavallaan ottanut dokumenttielokuvan tehtävän. Niiden aiheet liittyvät tai ankkuroituvat voimakkaasti todellisuuteen. Elokuva perustuu usein johonkin havaintoon todellisuudesta, mutta sen muoto saattaa olla hyvinkin runollinen. "Tekijät ovat itse asiassa olleet aika ovelia, mutta heidän on varmaan ollut pakkokin oppia."

Voidaan jopa puhua elokuvantekijöiden vuosikymmenten ikäisestä perinteestä turvautua vertauksiin ja symboleihin heidän herätellessään ajatuksia sensuurin asettamissa rajoissa.

Esimerkiksi Iranin kansainvälisesti tunnetuimman ohjaajan Abbas Kiarostamin vuonna 1990 kuvatussa elokuvassa Homework (Mashq-e Shab) mennään syvälle yhteiskunnallisiin asioihin, kuten lukutaidottomuuteen ja Irakin sodan vaikutukseen perheissä, vaikka päällisin puolin yksinkertainen elokuva perustuu lähinnä koululaisten haastatteluihin heidän kotitehtäviensä sujumisesta.

"Kiarostami itse sanoi eräässä tilaisuudessa johon osallistuimme, että on tavallaan onni, että on rajoituksia, koska se pakottaa taiteilijan keksimään uusia ilmaisukeinoja", Suutari sanoo.

"Neuvostoliitossahan sensuurin loppuminen oli suuri Šokki, esimerkiksi monet kirjat jäivät kirjoittamatta, kun ei ollut vastavoimaa", Marschan huomauttaa.

----------------------------------------------------

Elokuva tarvitsee salaisuuksia

Virpi Suutari ja Elizabeth Marschan kantavat huolta myös suomalaisen dokumentin tulevaisuudesta, vaikka dokumentaristeilla onkin ollut täällä kansainvälisesti verrattuna varsin turvattu asema.

"Kun katsoo nykyisiä halvalla ja nopeasti tehtyjä tosi-tv-ohjelmia, tuntuu, että meillä ei ole sijaa salaisuudelle", Suutari sanoo. Provosoiminenkin on silloin aika vaikeaa.

"Kaikki on banalisoitunutta ja paljasta. Kuitenkin ihmisten eettisyysperustuu pitkälti mielikuvitukseen, ja siihen että pystymme asettumaan toisten asemaan. Sitä mielikuvitusta pitäisi taiteenkin kehittää. Kaikkea ei tarvitse paljastaa."

Suutari itse törmäsi torjuttuihin menneisyyden salaisuuksiin tehdessään tammikuussa ensi-iltaan tullutta elokuvaansa Auf Wiedersehen Finnland, joka kertoo Lapin sodan aikana Saksaan lähteneistä suomalaisnaisista.

Aihe on monille edelleenkin kipeä ja Suutari kertoo kohdanneensa isoja vaikeuksia etsiessään ja suostutellessaan naisia kertomaan tarinansa elokuvassa.

"Nämä naiset olivat jo viemässä hautaan salaisuutensa, joka ei enää nykyperspektiivistä tunnu kovin vaikealta asialta, mutta heille se on ollut häpeän kantamista vuosikymmenten ajan."

Suutari kertoo myös nähneensä, että avautuminen on tehnyt hyvää. Eräskään nainen ei ollut koskaan kertonut mitään näistä asioista, joista lapsenlasten mielestä oli hyvin mielenkiintoista kuulla. Hän oli aina kuvitellut häpäisevänsä sukunsa jos puhuu matkastaan.

"On hyvin kiinnostavaa, miten aseveljestä, jonka kanssa meillä oli yhteinen vihollinen vuosia ja joka toimitti meille viljaa ja aseita, tuli vihollinen. Saksalaisille työtä tehneet naiset ja heihin rakastuneet olivat yhtäkkiä sodan jälkeisessä maassa huoria ja syntipukkeja."

Ohjaaja joutuu miettimään paljon myös sitä, miten esiintyminen vaikuttaa elokuvassa esiintyviin jatkossa. "Jätin osan löytämistäni naisista rauhaan, kun ymmärsin, että kokemus olisi heille liian traumaattinen", Suutari sanoi.

------------------------------------------

Sananvapaus ahtaalla

Iranin kesäkuussa 2009 pidettyjen presidentinvaalien jälkeen yli sata toimittajaa ja bloggaajaa on pidätetty ja ainakin 50 on paennut maasta.

Vangittuna on yli 65 toimittajaa, heistä monet eristettyinä. Viranomaiset ovat sulkeneet useita sanomalehtiä ja tuhansille internet-sivuille pääsy on estetty. Myös internet-yhteyksiä on hidastettu tai suljettu kokonaan suurimmissa kaupungeissa opposition mielenosoitusten aikaan, jos niistä on ilmoitettu etukäteen. Vastaavasti matkapuhelinverkkoja on tukittu, millä on estetty esimerkiksi mielenosoituksista kuvattujenvideoiden lähettäminen.

Lisäksi tiedotusvälineiden edustajiin kohdistuu monenlaista uhkailua ja häirintää. Useita ulkomaalaisia toimittajia on pakotettu lähtemään maasta ja loput ovat jatkuvan valvonnan ja seurannan alaisina.

LÄHDE: TOIMITTAJAT ILMAN RAJOJA -JÄRJESTÖN RAPORTTI HELMIKUUSSA 2010