Kirjavieras: Tuhoaako siirtolaisuus Euroopan?

Christopher Caldwell: Reflections on the Revolution in Europe. Immigration, Islam, and the West. Doubleday 2009, 422 s.

Henri Purje

Euroopan maahanmuuttopolitiikka on ollut taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen katastrofi, väittää amerikkalaistoimittaja Christopher Caldwell. Antropologi Marko Juntusen mielestä Caldwell paisuttelee kulttuurien törmäystä ja syyllistyy tarkoitushakuisuuteen.

kuva Martina Ahola

Caldwell kuvaa teoksessa, kuinka Eurooppaan on viimeisen puolen vuosisadan aikana virrannut kiihtyvällä vauhdilla vieraiden kulttuurien edustajia, jotka eivät ole omaksuneet uuden asuinmaansa arvoja ja käytäntöjä. Eurooppalaiset potevat maailmansotien, keskitysleirien ja siirtomaavallan vuoksi moraalista krapulaa. Ylisuvaitsevaisuutensa ja epävarmuutensa vuoksi he eivät ole halunneet tai uskaltaneet asettaa tulokkaille tarpeeksi tiukkoja rajoja.

Lähiömellakat, maahanmuuttajagetot ja siirtolaisten suurtyöttömyys kertovat monikulttuurisuusmallin toimimattomuudesta. Sama pätee huivikiistan ja rasistisen väkivallan kaltaisiin arkipäivän kulttuuritörmäyksiin sekä alkuperäisväestön kasvavaan maahanmuuttokriittisyyteen.

Poliittinen korrektius ja erilaisuuden ihannointi ovat johtaneet tilanteeseen, jossa siirtolaisten oikeus noudattaa omaa kulttuuriaan on toisinaan nostettu eurooppalaisten perusarvojen, kuten sananvapauden yläpuolelle, arvostelee Caldwell. Hän toimii uuskonservatiivisen Weekly Standard -lehden toimituspäällikkönä ja Financial Timesin kolumnistina.

Kirjoittaja ei peittele viehtymystään Bernard Lewisin hahmottelemaan ja Samuel Huntingtonin tunnetuksi tekemään teesiin sivilisaatioiden törmäyksestä. Hänelle siirtolaisuus tarkoittaa nimenomaan siirtymistä yhdestä kulttuurista toiseen. Esimerkiksi EU:n sisäisen muuttoliikkeen hän rinnastaa työvoiman liikkuvuuteen Yhdysvaltojen sisällä.

Kirjassa siirtolainen on käytännössä pitkälti yhtä kuin muslimi. Kristinusko taas on yksi tärkeimmistä Eurooppaa määrittävistä tekijöistä.

Caldwell toteaa, että muslimit muodostavat alle neljä prosenttia Euroopan väestöstä, mutta valloittavat maanosaa jo nyt katu kadulta. Suurkaupunkien "etnisissä siirtokunnissa" sharia-laki ja lähtökulttuurin traditiot jättävät valtion lainsäädännön varjoonsa. Musliminuoret eivät ainoastaan passiivisesti hyljeksi valtakulttuuria, vaan aktiivisesti vastustavat sitä.

Jos muutaman kymmenen miljoonan ihmisen vähemmistö aiheuttaa tällaisia ongelmia, mitä tapahtuu, kun lähiöissä kytevä demografinen aikapommi räjähtää, Caldwell kysyy.

Islam-tutkija, antropologi Marko Juntunen tutustui teokseen Ulkopolitiikka-lehden pyynnöstä. Juntunen kiittää Caldwellia perehtyneisyydestä aihepiiriin, mutta samalla moittii tätä valikoivasta lähteiden ja esimerkkien käytöstä. Kirjan keskeisimpänä ongelmana Juntunen pitää sitä, millaisilla puheenvuoroilla legitimoidaan mitäkin väitteitä ja kuka edustaa ketä. Esimerkiksi muslimikulttuurien sisäinen moniarvoisuus jää lähes tyystin radikaalien äänteen peittoon.

UP: Mitä mieltä olet Caldwellin perusväitteestä, että siirtolaisuus on tällä hetkellä Euroopan suurin ongelma ja että nykymenon jatkuessa "aito" eurooppalainen sivilisaatio lähestyy loppuaan?

Juntunen: Olemme historiallisen muutoksen keskiössä joka tapauksessa. Maailma on taatusti muuttuva.

Puhuessaan Euroopasta Caldwell käsittelee pääasiassa neljän tai viiden Länsi-Euroopan maan siirtolaispoliittisia keskusteluja. Kirjan keskeiset argumentit asettuisivat aika erilaiseen valoon, jos hän olisi tarkastellut esimerkiksi Balkania ja Venäjää osana Eurooppaa. Myös esimerkiksi saksankielisten maiden ja Ranskan rasismikeskustelut ovat keskenään hyvin erilaisia.

Caldwell ei niinkään pohdi, onko olemassa aitoa Eurooppaa, vaan pikemminkin sitä, kuinka Euroopan olisi määriteltävä itsensä, jotta yhteiskuntien muutos ei olisi tyystin hallitsematonta. Hän peräänkuuluttaa ensisijaisesti jonkinlaista kulttuurisen ylpeyden ja omanarvontunnon rakentamista.

Koko siirtolaiskeskustelun ja siihen kiteytyvien paradoksien taustalla on tietysti Länsi-Euroopan hämmennys siitä, että taloudellisesti ja poliittisesti olemme aiempaa yhtenäisempiä, mutta sosiaalisesti ja kulttuurisesti yhä varsin kirjavia. Siirtolaisuuskeskustelu tarjoaa oivan pinnan purkaa näitä patoutumia.

Näkyykö tekstissä kirjoittajan yhdysvaltalainen tausta?

Useat amerikkalaiset toimittajataustaiset kirjoittajat katsovat, että etäisyys antaa heille oikeuden puhua yläkategorioiden tasolla, mitä eurooppalaiset eivät itse tee. Jos abstraktiossa menee tarpeeksi korkealle, on helppo taivutella argumentteja, löytää yhteistä uskonnollista taustaa ja esittää erittäin järeitä väitteitä.

Lisäksi tekstistä välittyy amerikkalaisen mallin puolustaminen. Caldwell sanoo johdannossa, ettei hän halua luennoida eurooppalaisille siitä, kuinka heidän pitäisi toimia tai miltä heidän yhteiskuntiensa pitäisi näyttää. Kirjan lopussa kerrotaan kuitenkin todella selkeästi, että Eurooppa voi valita amerikkalaistumisen. Amerikkalaistumisen tulkinta on aika kapea ja kuvastaa varsin positiivista harmoniaa.

Caldwellin mukaan tulokkaiden on pakko oppia Yhdysvalloissa maan tavoille selviytyäkseen taloudellisesti ja sosiaalisesti. Sosiaaliavustuksilla eläminen ei käy päinsä. Tämä on myös hyvinvointiyhteiskunnan kritiikkiä.

Monissa maissa yksi keskeinen ongelma on passivoiva humanitäärisyys. Tulijat ovat saajan roolissa vailla mahdollisuutta vastalahjan antamiseen. Tämä käy ylpeydelle ja ruokkii erilaisia vastarinnan muotoja ja identiteettiprojekteja. On helppo ajatella, että "meidän on yhdistyttävä syrjinnän vuoksi".

Yhdysvaltojen oman onnensa seppä -malli ei synnytä tämänkaltaista nöyryytystä. Tosin jokaisella Muhammed-nimisellä amerikkalaisella olisi varmaankin esittää tukuittain vasta-argumentteja väitteeseen sikäläisen siirtolaispolitiikan menestyksekkyydestä.

Jos taas tutkittaisiin amerikkalaisen maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä latinojärjestöjen näkökulmasta, niin ilmiö näyttäisi aivan varmasti aika erilaiselta. Tosiasia kuitenkin on, että Yhdysvallat pyrkii rajaamaan siirtolaisuutta erittäin järein keinoin.

Maa on myös hyvin määrätietoisesti pessyt kätensä terrorismin vastaisen sodan maahanmuuttopoliittisista seurauksista. Esimerkiksi Irakin miehitys on aiheuttanut 2,7 miljoonan ihmisen pakolaisaallon. Yhdysvallat on ottanut heistä vain murto-osan esimerkiksi Ruotsiin verrattuna. Koko Euroopasta turvapaikan on saanut runsas prosentti irakilaispakolaisista, kun yksinomaan Syyriassa ja Jordaniassa heitä on yli miljoona.

Onko Caldwell oikeassa todetessaan eurooppalaisen relativismin menneen liian pitkälle siinä, että kaikkea on suvaittava kulttuurien monimuotoisuuden nimissä?

Tässä kohdin olen samaa mieltä. Olemme antaneet auktoriteettiaseman poliittisille uskonnollisille toimijoille, joiden omat sanat ja teot ovat koko suvaitsevuusajattelun vastakohtia. Esimerkiksi islamista puhuminen on muuttunut äärimmäisen voimakkaasti politisoituneeksi toiminnaksi.

Olisin toivonut, että Caldwell olisi analysoinut tätä kehitystä, joka näyttää toistuvan maasta toiseen. Islamistien ja maahanmuuton vastustajien pienet ääriblokit provosoivat toisiaan varsin tietoisesti. Tämä on molemmille erittäin tehokas julkisuuden ja rekrytoinnin kanava.

Eikö Caldwell syyllisty itse osin samanlaiseen argumentointiin?

Hän mainitsee kirjassaan kahdeksan tai yhdeksän muslimia, jotka esiintyvät omalla äänellään, kuten edesmennyt tanskalainen imaami Ahmed Abu Laban ja syyrialainen Omar Bakri Muhammad. He ovat miltei poikkeuksetta hyvin radikaaleja.

Kirjassa viitataan myös reformia vaativiin ja fundamentalismin uhkia korostaviin muslimeihin, mutta heistä ei puhuta muslimeina. Esimerkiksi Bassam Tibi esitellään syyrialais-saksalaisena sosiologina.

Caldwellille islamia edustavat ainoastaan ne, jotka vahvistavat hänen teesinsä. Olen vakuuttunut, että hän tietää enemmän kuin kertoo.

Kuinka suhtaudut teesiin sivilisaatioiden törmäyksestä? Onko olemassa perustavanlaatuisia kulttuurisia eroja, jotka tekevät yhteiselon vaikeammaksi tiettyjen ihmisryhmien kesken?

Uskon, että nykyisessä uususkonnollisuuden ilmapiirissä kulttuurierojen korostaminen horjuttaa sosiaalista tasapainoa, ei ainoastaan uskontojen välillä vaan myös kaikkien valtauskontojen sisällä. Ehkä vakavin uususkonnollisuuden mukanaan tuoma kulttuurinen kriisi on juuri muslimimaailman sisäinen. Radikaali-islamistit eivät kunnioita islamin sisäistä moninaisuutta sen enempää kuin eurooppalaista moniarvoisuutta.

Yhteiskunnallisia ongelmia selitetään helposti kulttuurieroilla ja uskonnolla, vaikka tosiasiassa kyse olisi jostain muusta. Myös muslimiyhteisöstä löytyy aina niitä, jotka ovat valmiita käyttämään hyväkseen kulttuurisia vastakakkainasetteluja rakentavaa retoriikkaa.

Tämä on politisoitumisen yksi keskeinen ulottuvuus. Epäpoliittisten muslimikonservatiivien "vaatimukset" eivät tavallisesti aseta suuria paineita julkisen tilan muuttamiseksi.

Voi kysyä, missä määrin maahanmuuttokriittisyys perustuu todelliseen epäkohtaan yhteiskunnassa ja missä määrin se on viranomaistoiminnan ja uhkakuvien maalailun avulla synnytetty ilmiö. Missä määrin kyseessä on sikainfluenssan kaltainen hysteria?

Sitä ei voi kuitenkaan kieltää, etteikö maahanmuuttoon liittyisi paljon konkreettisia ongelmia.

Siihen on ilman muuta liittynyt tolkuttomasti ongelmia.

Kuinka niihin tulisi reagoida? Onko Euroopan ennen pitkää pakko rajoittaa muuttoliikettä, sekä työperäistä maahanmuuttoa että turvapaikkakäytäntöjä? Vai onko vapaa liikkuvuus ihmisoikeus, joka kuuluu jokaiselle syntyperään ja kulttuuriin katsomatta?

Euroopan on pakko yhdenmukaistaa siirtolaispolitiikkaansa. Monet turvapaikkakäytäntöihin liittyvät kammottavuudet – kuten laillisen siirtolaisuuden mahdottomuus, liike-elämän sitominen siirtolaisuuden torjuntaan, avainlapset, ihmissalakuljetus, turvapaikanhakijoiden pompottelu maasta toiseen ja erilaiset rikollisuuden muodot – ovat paljolti seurausta huonosti koordinoidusta eurooppalaisesta turvapaikkapolitiikasta.

Länsi-Euroopasta on usein mahdotonta hakea turvapaikkaa, ellei saavu alueelle laittomasti. Hakijan kohtalo riippuu keskeisesti siitä, mihin maahan sattuu päätymään.

Italia, Kreikka, Malta ja Espanja joutuvat ottamaan vastaan valtaosan uusista tulijoista, mutta pyrkivät heistä myös määrätietoisesti eroon. Kun ei tarjota elämisen mahdollisuuksia, ihmiset hakeutuvat muualle.

Enemmistö Suomeenkin saapuneista irakilaisista ja afgaaneista käännytetään takaisin näihin maihin. Tuhannet Irakin kurdit juuttuvat vuosiksi Kreikkaan kyhättyihin leireihin. Samalla pakolaispoliittinen byrokraattinen kielenkäyttö toitottaa kauniita avainsanoja kuten "humanitäärisyys" ja "ihmisarvoa kunnioittava palaaminen".

Euroopan on pakko pohtia kriisinhallinnan ja pakolaisuuden yhteyksiä. Onko mitään järkeä pyrkiä palauttamaan turvapaikanhakijoita epävakaisiin yhteiskuntiin, joihin katsotaan tarpeelliseksi lähettää kymmeniätuhansia rauhanturvaajia? Orastava vakaus vaikkapa Bagdadissa murtuu helposti, jos sadattuhannet kotinsa jättäneet palautetaan takaisin.

Henri Purje

Kirjoittaja on vapaa toimittaja

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää