Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Kuka on juutalainen?

Shlomo Sand: The Invention of the Jewish People. Verso 2009, 332 s.

Tel Avivin yliopiston historian professori Shlomo Sand kyseenalaistaa monta Israelin virallisen historiankirjoituksen tulkintaa poleemisessa kirjassaan The Invention of the Jewish People. Hän kiistää juutalaisen kansan erityisaseman ”valittuna kansana” ja esittää, että useat Israelin virallisen historiankirjoituksen kertomukset ovat myyttejä.

Jopa Israelin itsenäisyysjulistuksessa sanotaan, että juutalaiset joutuivat maanpakoon vuonna 70 jKr. roomalaisten hyökkäyksen seurauksena, ja vuosisatojen ajan juutalaiset säilyttivät ajatuksen paluusta esi-isien maahan. Tämän näkemyksen Sand kumoaa ja sanoo, ettei karkotusta tapahtunut, jolloin ei voi olla myöskään mitään ”paluuta”. Sandin mukaan väestön karkottaminen, poliittista eliittiä lukuun ottamatta, ei kuulunut roomalaisten valloitettujen alueiden politiikkaan eikä roomalaisilla olisi edes ollut tarvittavia logistisia valmiuksia kuljettaa satojatuhansia ihmisiä pois Juudean alueelta.

Valtaosa Israelissa elävistä juutalaisista on Sandin mukaan Pohjois-Afrikasta, Kaukasukselta ja Itä-Euroopasta tulleiden käännynnäisten jälkeläisiä. Hän myös uskaltautuu väittämään, että Länsirannan palestiinalaiset olisivat todennäköisesti läheisempää sukua muinaisille heprealaisille kuin esimerkiksi Itä-Euroopasta tulleet ashkenazi-juutalaiset.

Sand soveltaa politologi Benedict Andersonin kirjan Imagined Communities ajatuksia kuvitelluista yhteisöistä sekä antropologi Ernest Gellnerin Nations and Nationalism -teoksen ajatuksia siitä, miten kansallisvaltiot ja kansallisaatteet ovat pitkälti poliittisia konstruktioita. Kansallisvaltion käsite on siten keinotekoinen tahtotila, jossa hyvinkin erilaisista taustoista koostuvat yhteisöt rakentavat tietoisesti jotakin yhteiseksi kulttuuritraditioksi kutsuttavaa kokonaisuutta.

Sand väittää, että yhteinen juutalainen identiteetti kehittyi sionistisen liikkeen vahvistuessa, samaan aikaan, kun kansallisaate nosti päätään Euroopassa. 1800-luvun historioitsijoiden ja 1900-luvun filosofien modernia eurooppalaista kansallisaatetta ihannoivat ajatukset syrjäyttivät perinteiset rabbien tulkinnat juutalaisen identiteetin muovaajina. Taka-alalle painettiin muun muassa näkemys juutalaisuudesta käännytystyötä harjoittavana uskontona. Sionistiselle etnonationalistiselle historiantulkinnalle oli tärkeää yhdistää biologinen perimä ja uskonto ja säilyttää yhteys Abrahamin maailmaan.

Sandin kirjan hepreankielinen laitos oli myyntimenestys Israelissa, mutta se sai myös raivokkaan vastaanoton oikeistolaisilta sionistisilta piireiltä. Kirjassa esitetty näkemys, että juutalaiset ovat kooste hyvinkin erilaisista etnisistä ryhmistä, joiden yhteinen nimittäjä on vain ja ainoastaan juutalainen uskonto ja siihen liittyvä traditio, on kova pala nieltäväksi. Vahvimmillaan Sand on sionistisen liikkeen kehityksen ja etnonationalistisen historiankirjoituksen analyysissä ja tulkinnassa, mutta jotkut väitteet muinaisista heprealaisista arveluttavat. Onko todellakin niin, että israelilaisten exodus Egyptin orjuudesta on pelkkä myytti tai että Daavidin ja Salomonin kuningaskuntien laajuus on pelkkää kuvitelmaa?

Kirjalla on mielenkiintoinen viesti myös Lähi-idän konfliktiin. Sandin näkemyksen mukaan Israel ei ole demokratia vaan paremminkin liberaali etnokratia, jossa tietty kansanosa pyritään erottamaan valikoiduksi kansaksi ekslusiivisella politiikalla niistä kansalaisista, jotka on luokiteltu ei-juutalaisiksi etnonationalistisen kertomuksen nimissä.

Sand varoittaa, että tämänlainen etnokratia on vaarassa tuhoutua sisältäpäin ja esittää vaihtoehdoksi vuoden 1967 rajoihin perustuvaa valtiota, jossa kaikki kansalaiset olisivat tasa-arvoisia uskontoon, rotuun tai kieleen katsomatta. Palestiinalaisille hän kannattaa omaa valtiota.